Isänmaallinen lukukirja

Joskus keskikoulun loppupuolella oppikirjaksi tuli Isänmaallinen lukukirja. Sen kanssa elettiin ainakin vuosi, ellei kaksi. Äidinkielen tunneilla tutkittiin suomalaisen kirjallisuuden klassikoita, eikä ihan pieninä haarukkapaloina, mukana oli lastuja ja vuoloksia Juhani Aholta ja muilta mestareilta.

Kirjan sisältö oli sitä, mitä otsikko lupasi. Suoraselkäistä, havumetsän tuoksuista tekstiä, jossa hongat humisivat, kalliot hohtivat harmauttaan, pellot olivat viljavia, kuuset tuoksuivat pihkalle ja koivut vastasidotulle saunavastalle. Rukiista leipää ja kirnupiimää. Kotomaamme koko kuva, jonka oikeellisuutta kukaan ei kiistänyt.

Isänmaallinen lukukirja tuskin olisi edes mahdollinen oppikirjan nimi peruskoulun aikakaudella. Mekin kasvoimme siitä ulos, yllättävän nopeasti. Me, kohta radikaaleiksi kuusikymmenlukulaisiksi muuttuneet kirkassilmät, emme asettaneet kirjaa tai sen sisältöä koskaan kyseenalaisiksi. Tuli orvokkikabaree, alkoivat soida protestilaulut ja Prahan kevät lavensi tajunnan ja oli alkusoitto kansainvälisten asioiden tiedostamiselle.

Lukukirjan otsikko ehti unohtua, joku oli kai vienyt kirjansakin divariin, luovuttanut nuoremmalle sisarukselleen tai ainakin unohtanut siniselkäisten Nuorten Toivekirjaston kirjojen väliin hyllyyn, paikkaan, josta se käsiin osui. Siihen aikaan lukukirjat olivat kestävää laatua ja samaa opusta saivat koko pesueen kersat käyttää. Kun ei sisaruksia ollut, on joitakin hyväkuntoisia kirjoja tallella. Kyllä niitä silti säädetty määrä luettiin. Kirjoihin piirtely ja muu ’sotkeminen’ olisi ehkä näkynyt huolellisuusnumerossa.

Millaisen Isänmaallisen lukukirjan tämä aika tarvitsee?

Riittäisikö yksi lukukirja enää kokonaisen kouluvuoden ajaksi? Kiehtooko nykynuorta kirja, jonka kuvat kansikuvaa lukuun ottamatta olisivat vain kielikuvia? Puhuttelisiko kovakantinen, jämäkkä olemus? Onko kirja enää edes esine, jonka nuori haluaa omistaa?

Maailma on tullut kotiovelle, astunut sisään ja maailman uutiset pyyhkivät tajuntaa tasatunnein. Mikään ei järkytä niin kuin uutiset joskus kouluvuosina järkyttivät. Katukuva on monenkirjavampi kuin koskaan. Vanhempien sukupolvien kertomukset kosmopoliittisesta Viipurista eivät enää ole pelkkää satua: meillä on keskellämme useita kansallisuuksia ja erilaisten äidinkielien puhujia, edellytykset aitoon kosmopoliittiseen isänmaahan ovat olemassa. Ovatko muistot saaneet kultahippuja harteilleen vai onko aika muuttunut: yhtä auvoisalta ei rinnakkainelo aina tunnu. Meillä on vielä kasvamista uuteen moniarvoiseen yhteiskuntaan.  

Olisiko uusi Isänmaallinen lukukirja sellainen, jossa yhdistyisivät kurdilasten, somalilasten, vietnamista tulleiden ja muiden isänmaalliset kertomukset ja kokemukset? Ratkaisu olisi puolusteltavissa järjen ja yleisen avarakatseisuuden nimissä.

Vai olisiko Isänmaallinen lukukirja entisten laitostensa kaltainen, äidinkielinen jämäkkä paketti hyvää, soljuvaa suomenkieltä? Sellainen, joka kuin huomaamatta opettaa kieltä ja kielen tajua, kertoo kulttuurista ja sen juurista. Samalla se voisi  opettaa nauttimaan kotoisesta, tuhdin rukiisesta kielenparresta? Jokaisella kulttuurilla on oma Isänmaallinen lukukirjansa, mutta meillä on oikeus kertoa äidinkielemme parhaista saavutuksista myös muille.

Todellisuus on muuttunut ja hyviä kirjoittajia tullut paljon, mutta yhä edelleen palaan mielelläni Juhani Ahon kieleen, sen sujuvuuteen ja sointiin. Jo lukukirjasta tuttuun. Ahon tekstejä on luettavissa myös verkkosivuilla, alkuperäisistä ensipainoksista digitoituina versioina. Vanhan kirjan rapiseva hauraus ja menneiden aikojen tuoksu puuttuvat, mutta lastut ovat yhtä herkän kauniita kuin juuri vuoltuina.

Ja on elämässäkin joskus sunnuntaihetkiä, niinkuin on korvessa kosteikko, niinkuin kukkula alangon keskellä, niinkuin saari suuressa meressä.

Juhani Ahon Lastujen ensimmäinen painos, Kosteikko, kukkula, saari. Porvoo 1891.