Muistot, iholla

Yöksi tuuli tyyntyi. Yön hetkissä on jo pimeää, tänä yönä pilvien peiton läpi ei edes kuun sirppi yltänyt.

Joinakin öinä veden takaa nouseva kuu on ollut kuin vastataottu sirpin terä, heijastuksina lahdella oranssinkarvainen valo.

Aamulla tuuli oli herännyt jo varhain. Pohjatuuli kurittaa järvenselän vesiä, tekee aalloista korkeita, vaahtopäisiä. 

Vesi pärskyy kiviin, kastelee laituria.

Aamu-uinnilla aallokko lyö kasvoille. Laiturin suuntaan uidessa tuuli keinuttaa ja antaa vauhtia, 

kuin hyvittääkseen vastatuulen.

Järvi ei tänä suvena ole ehtinyt lämmitä. Vesi on karhean viileää iholla, kun sen syliin astuu, vasta viileys herättää ja saa veren kiertämään kunnolla. Yön lämpimästä päivän lämpöön siirtyminen on joka aamu pieni rohkeuskoe.

Muistot ovat jääneet iholle. Kaukainen, pohjoinen merenranta, aallokko, joka ei koskaan pysähtynyt eikä lämmennyt. Suolainen vesi, josta jäi valkoiset jäljet, hieno hiekka, joka tuntui karhealta kostealla iholla. Kesä kauan sitten. 

Palaan muistoon, kun viileä järvivesi koskettaa, 

vaikka tuuli ei näillä selillä koskaan saa vettä 

raivoisan meren kaltaiseksi muuttumaan.

Iho muistaa, kertoo entisestä. Tuoksut, kosketukset, 

kukat, puun lehtien äänet ja hiljaisuus. Muistojen takana tunteet ja elämä. Elettyjä kesiä.