Hiljaisuus

 

Myöhäisen illan väsynyt hiljaisuus. Iltakirjan ääressä, vain lehtien rapina seurana. Kun lamppu sammutetaan, väritkin sammuvat, tähti erottuu pihapuun latvuksesta, yö tulee lähelle, väsyneet silmät saa sulkea. 

Hiljaisuuden lahja, kiitos siitä. 

 

On kuin hiljaisuudesta olisi tullut katoava luonnonvara. Aina joku laite päällä, joku ääni talossa, aina joku soi tai puhua löpisee mediassa, enkä huomaa sulkea ämyreitä. Oma vika? Ääni on sumua, tapettia, jonka yksi tarkoitus on vaientaa muualta tuleva häly. Taistellaan tulella tulta vastaan? 

Ääntä on kai aina ollut, mutta silti: hiljaisuutta on ollut enemmän. Työnteko, liikkuminen, kulkeminen, arjen askareet ovat aina luoneet oman äänimaisemansa. Ihmisen puhe, joka saa virrata vapaasti, jota voi kuunnella rauhassa, keskustella, oppia, olla vuorovaikutuksessa. Puhua, lohduttaa, iloita.

 

Kuinka kauas kirkonkello kuului, kun sen kaikua ei liikenne häirinnyt? Miten otettiin vastaan hälytys, huuto, varoitus? Kuinka paljon maailmassa oli musiikkia? 

Jos ei olisi äänitapettia, jäisikö paitsi jostakin oleellisesta? Livahtaisiko joku tärkeä ohi? Putoaisiko? Mistä – keskustelusta, ajattelusta, elämän sykkeestä? 

 

Tietyissä tehtävissä on säädetty vaitiolovelvollisuus, mutta eihän se koske tyhjänpuhujia, vaikka heille se niin hyvin luontuisi. Niin monella on niin suuri pelko siitä, että jää ulkopuolelle, jos vetäytyy kuuntelemaan tai keskittymään, hiljaisuuteen, eikä jatkuvasti anna merkkejä olemassaolostaan. 

 

Olemmeko me ryöstäneet lapsiltamme hiljaisuuden? Videopeli räiskyy ja sähisee, terävät äänet leikkaavat tajuntaa. Kuuluuko lasten maailmaan oikeasti jatkuva melu ja häly? Onko keskittymisvaikeuksien taustalla jatkuva, levoton äänimaisema? Isoäitinä ihmettelen. 

 

On ääniä, jotka ovat elämän jalokiviä, ainutkertaisia elämyksiä. 

Ne nousevat hiljaisuuden keskeltä, odotuksen hetkistä, siitä, että on laittauduttu, asetuttu odottamaan ja kuulemaan, katsomaan, ottamaan vastaan. Konsertti, ooppera, taide. 

Palvelus, jonka sylissä sielu saa rauhoittua, levätä ja hiljentyä. 

Ääni, jonka ei tarvitse taistella muuta meteliä vastaan, joka saa olla omansa, luoda mielen maailmoja, antaa tärkeitä kokemuksia. 

 

On hiljaisuutta, joka on ilmeikästä ja puhuttelevaa. 

Suksien liike hangella, sauvojen kosketus lumeen, talvipuhuri ajatuksia raikastamassa. 

Poimurin rapina marjametsässä, tuuli puissa ja lintujen äänet, askeleet sammaleisella polulla. Hetket, jolloin saa oikaista selkänsä, katsella maisemaa, olla ja huokaista.  

Pienet askareet kesämökin pihakeittiössä, veden liike rannassa, linnut ja tulisijan ratina, tuuli, työn tutut äänet. Lupa olla omissa oloissaan, ajatella ja kuunnella. 

Anna metelin olla. 

Mikään todella tärkeä ei katoa, vaikka hetkeksi sulkisi ämyrit.

Toistan tätä välillä myös itselleni. 

 

Hiljaisuus on lahja, ota se vastaan. Kiitä.