maanantai 21. maaliskuuta 2016

Suodatin

Hiljaisen viikon lumisade muuttaa maisemaa, maalaa maan valkoiseksi, peittää pälviä ja kuraisia laikkuja. Sade on suodatin taivaan ja maan välillä, se pehmentää ääriviivat ja taltuttaa liian varhain pintaan rynnistävät värit. Keltaisen, krookusten sinisen. Kaikki on utuista.

Monessa elämässä on kestosuodatin, himmennin, aina päällä, rajoittamassa, kahlitsemassa. En minä oikeasti, mutta kun minä. Kyllä minä muuten, mutta kun.

On todellisia vaikeuksia ja vastuksia, joiden läpi tai yli pääsee vain ylivertaisella sisulla. Invaliditeetti, vamma, isättömyys, vieraus. Todella isot asiat eivät ole kepeästi heitettyjä puheita vaan pohdinnan paikka, kasvun paikka.

Mutta mitä pitäisi ajatella silloin, kun ihmisellä on valmiina kestoselitys kaikkeen, mikä elämässä ei mene tarkalleen ohjekirjan mukaan. Minä en koskaan saanut, meillä kotona sanottiin aina, minun perheeni ei antanut lupaa, en minä ole saanut oppia.

Ja millainen olisi elämän ohjekirja? Käytöksen kultainen kirja, jossa määritellään isäntäväen ja palkollisten asema, naapurien kanssa seurustelu tai väitöskaronkan istumajärjestys? Seitsemän veljestä, jossa jukuripäät oppivat yrityksen ja erehdysten kautta maalaisyhteisön säännöt ja kulttuurin? Joka naisen niksikirja, joka opettaa pulan ja puutteen riivaamille perheenäideille konstit ja temput, joilla elämästä tulee oikean näköistä ja tuoksuista, sisällöstä viis?

Epäoikeudenmukaiseksi koettu elämänkäänne ottaa vangikseen, polttaa röyhkeästi kaiken energian, jolle olisi paljon tarpeellisempaakin käyttöä. Kateus syö voimaa, jarruttaa ja kuihduttaa. Elämänkohtalosta tulee valhe, elämänvalhe. Kun minun ei koskaan ole sallittu…

Todellinen taistelija uhmaa kohtaloa ja uskaltaa nähdä koko kuvan. Todellinen taistelija osaa nollata tilanteen ja aloittaa uudestaan. Mitä siitä, mitä lapsuudesta puuttui. Aikuisena voi ottaa vahingon takaisin, opiskella uutta, luoda oman perinteen. Sanoa itselleen: tämä on minun elämäni, minä teen näin, sama se, mitä ennen oli tai ei ollut. Elämä on tässä, ei sitä tarvitse koko ajan selittää, vaan elää.

Toisto haalistaa. Monta kertaa pesty vaate menettää värejään, liian usein selitetty laiska selitys vie voimaa sen uskottavuudelta.

Keltainen opettaa. Se odottaa jo, pientareen leskenlehdissä, narsissien nupuissa, auringossa. Leskenlehti tietää, ettei se ikinä ole nähnyt lehteä ennen kuin sen on pitänyt puhjeta kukkaan, narsissi asuu kaukana kotoa. Mutta niissä on sitä ihanaa uhmaa, joka saa ne kukoistamaan ja uhmaamaan takatalven lumisadetta ja oikukasta kevätsäätä.

Uhmaa elämään, ystävät! Värejä, ei vaisua selittelyä.


Ei kommentteja: