Oikeasti minä olen

Kun pieni tyttö saa riittävän annoksen prinsessasatuja ja röyhelöitä, hän tietää itsekin olevansa ihan jotain muuta kuin on.

Jos tarina jatkuu, miten se jatkuu? Onko isä vallasta syösty komea kuningas, viattoman lapsen kaapannut rosvo vai sikopaimen, joka rakastui ihanaan kuningattareen? Onko äiti Kunigunda vai Pahatar vai Tuhkimo? Mielikuvitusleikin pohjalle katsova voi nähdä liiankin tarkan kuvan todellisuudesta.

Oikeasti minä olen … millaisen kohtalon päälle aikuisen pitää liimata peitetarina? Miksi?

Vanha, köyhä nainen puhuu auki ahdistustaan. Me olemme kyllä oikeasti aatelisia, niitä rikkaita, mutta näin tämä elämä on mennyt. Ei ne tiedä, ei kaikkea.

Ulkopuolisen oli vaikea nähdä, mikä juuri siinä elämässä olisi ollut pielessä. Tavallista, vaatimatonta, kyllä, mutta aika moni toive oli toteutunut ja rehellinen työnteko tuonut – ellei rikkautta, niin turvallisen elämänillan.

Minä olisin nuorena voinut – päässyt – saanut – mutta kun tämä, tuo, nuo, ne estivät. Ei ymmärretty, ei osattu, ei sallittu.

Elämänvalhe. Niin kestävä ja tinkimätön, että sen jo itsekin uskoo todeksi.

Minä olin nuorena. Minun piti nuorena. Minä oli kaunis, kaunein ja ihanin. Kuudenkymmenen vuoden jälkeen ei ole enää ketään, joka tuntisi ja tietäisi, korjaisi lausuman, kopauttaisi asiat kohdilleen. Jarru on ollut päällä niin pitkään, ettei sitä enää jarruksi miellä. Tunne vangitsee järjen, sillä tunne on aina voimakkaampi.

Entä jos elämänvalhe ei olekaan valhe, vaan perimmäinen totuus? Että asiat ovat niin, kuin asianomainen kertoo. Niin, että kaikki muu, koko elämä ympärillä on valhetta. Totuus piilee siellä takana.

Rehellisesti omana itsenään ei aina ole suotavaa olla. Kun pitää olla tehokas, positiivinen, kaunis, huoliteltu. Tuoda itsensä esiin aina parhaalla tavalla. Pukeutua oikein ja toivottuun rooliin, sillä asu on signaali, käsilaukku merkki tyylitajusta ja kengät, niin…  Luo kulissit, markkinoi itseäsi, niin me uskomme sinusta sen, mitä haluammekin uskoa.

Todellisuus voi olla pettymys, mutta antaa sen nyt vielä toistaiseksi olla.

Uimahallissa, löylyhuoneen puolella, kaikki on riisuttava. Alastomat, elämän kuluttamat naiset puhuvat kohtaloistaan, miehistään, vaiheistaan. Alastomuus on yhtä tehokas suoja kuin valeasu: tuskin me toisiamme vaatteet päällä edes tunnistaisimme. Ja alastomina, vain pieni pefletti pyrstön alla me olemme tasaveroisia. Löylyhuoneessa ei auta, vaikka olisi millaiset vuittonin vermeet, kun ne kuitenkin on jätettävä pukuhuoneen komeroon.

Oikeasti minä olen … jos se sitten jotakuta oikeasti kiinnostaa.

Oikeasti minä olen prinsessa.

Joskus tosin on molemmat kengät hukassa.