Vihhrrreä

Pieni pojantytär oppii värejä. Vihrrrreä.  Rrruskea. Harrrrmaa. Ja kaikki muut, kuvakirjojen värikkäät hahmot ja muodot. Uskomaton matka maailman värien ytimeen on alkanut, pelkistetyistä perusväreistä maiseman lukemattomiin vivahteisiin.

Parissa viikossa mökkirannan kevät on muuttunut karusta uuden aavistuksesta kaikkialla loistavaksi vehreydeksi. Mustikka kukkii, puiden lehdissä on aurinkoinen vihreys, kuusenoksia reunustavat vaaleanvihreiden kerkkien kuviot. Vihreä on niin vihreää, että se ilta-auringon valossa melkein muuttuu keltaiseksi.

Tämäkin maa on joskus ollut veden alla, veden huuhtoma. Jääkauden sulamisvedet ovat vyöryneet sen yli, muovanneet maata, siirtäneet kiviä, huuhtoneet maata, pakottaneet sen painumaan syvemmälle.

Kun jää on vähitellen kaikonnut, maa on noussut esiin, paljas maan kamara, jonka ensin ovat ottaneet kodikseen sammaleet, tundrakasvit. Puhdas pinta on saanut peitteen, vihreyden. 

  

Rannassa, vesirajan kivien pinnassa erottuu värejä. Kesällä, kun vesi laskee, ne jäävät pinnan yläpuolelle ja kasvu jatkuu. Kivien harmautta kirjovat jäkälien kukkamaiset muodot, sitten vihreys tiivistyy sammaleeksi ja sammalien maailmankartta isoimman lohkareen kyljessä muuttaa taas muotoaan.

Kaiken vihreyden yllä on veden väri, heijastus taivaasta ja pilvistä. Pinnalla huolettomana lepäävän pilven kuva, tuulenvirissä leikkivä.

Vihrrrreäää, harrmaata, toista vihhrrreäää… Pieni tuulenviri keinuttaa vettä ja valkoinen lokki purjehtii kohti ulappaa, kameran ulottumattomiin.

Sytytetään tulet, niin että tupa on lämmin, kun ilta laskeutuu. Yö on valoisa, vihreys ei sammu kokonaan.