Isä soitti. Äiti oli varhain aamulla kuollut. Hän oli saanut
kohtauksen, mutta elvytys ei ollut auttanut. Äiti oli poissa. Minun oma, ainoa
äitini.
Yli puolet elämästäni olen ollut äiditön, viimeiset vuodet
täysorpo. Olen elänyt jo pitempään kuin äitini koskaan ehti elää.
Päivä, jona äiti kuoli, oli kaunis ja aurinkoinen.
Hämeenpuiston vaahteroiden lehdet olivat pudonneet, niiden keltainen loimu
peitti maan. Rapeana kahisevat lehdet kerättiin pois, ennen kuin ne maatuivat
ruskeaksi massaksi. Ilma oli raikas ja vaikka oli syksy, tuntui siltä, että
maailmassa kaikki olisi mahdollista ja oikein, kunhan vain tarttuu toimeen ja
tekee. Sitten soi puhelin.
Päivä, jona äitini siunattiin haudan lepoon, oli viileä,
pilvipoutainen. Seuraavana aamuna, kun menimme keräämään muistokortteja ja
seppelenauhoja, haudan kukkaset olivat kuurassa. Pakkasen jälkeen ne alkoivat
nopeasti lakastua.
Niinä päivänä, kun isän kanssa järjestelimme hautajaisia,
meille kehittyi yhteinen sanaton kieli. Monta asiaa kumpikin oli ajatellut
samalla tavalla eikä juuri mistään tarvinnut pitkään neuvotella. Tehtäisiinkö
näin, tehdään vaan. Siniset vai punaiset kukat? Orvokit, tummansiniset. Tämä
vai tämä? Toinen viittasi kädellä oman valintansa, silmät märkinä.
Se kieli ja yhteys säilyi ja lujittui. Me, jotka olimme aina
olleet läheiset, tulimme vielä läheisemmiksi.
* * *
Suru, jonka silloin saimme, on yhä olemassa. Mutta suru
on muuttunut, aluksi sielua jyränneestä kokemuksesta on tullut voimavara. Kesti
pitkään, ennen kuin surun osasi oivaltaa lahjaksi. Kyllä se ohi menee,
sanottiin. Onneksi ei niin ole käynyt. Kyllä sinä osaat jatkaa, suru muuttuu, sanottiin
myös. Niin myös kävi. Ihmiselle voi kirjoittaa muistokirjoituksen, surulle ei.
Elämä toi uutta, uusia kohtaamisia. Joskus ajattelen – mitähän
äiti olisi tähän sanonut – mitä äiti olisi tästä ajatellut -– olisiko äiti
tämän hyväksynyt? Ja samalla pohdin omaa suhdetta lapsiini. Luotanko lapseen –
kun kysymys oikeasti on siitä, osaanko luottaa siihen, että olen äitinä tehnyt
parhaani, antanut oikeat suuntaviitat.
Vaikka äiti olisi olemassa, äiti ei voi olla läsnä kaikessa
lapsensa elämässä. On vain luotettava siihen, että on antanut riittävät tiedot
ja taidot niin, että lapsi osaa valita. Valita oikein tai valita niin, että
lopputulos on hänen kannaltaan paras ja oikeaan suuntaan vievä. On luotettava
siihenkin, että lapsi osaa ottaa virheistään opiksi.
Vieläkin on kaapeissa äidin mankeloimia liinavaatteita.
Niitä, jotka olivat isän mielestä liian hienoja arkikäyttöön. Ja sielun
sopukassa muistoja, joita muistetaan arkena ja pyhänä. Hienoja ja sileitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti