Männyntuoksuinen

Siivoaminen tuoksuu, mieluiten Tolulta. Siivoaminen on emotionaalista puuhaa, parhaimmillaan. Saa aikaan näkyvää jälkeä, varsinkin kun edellisestä kerrasta on taas kulunut vähän liian kauan. Raakaa rusennusta, pahimmillaan.

Mutta koti tuoksuu vielä vienosti männyltä, pinot ovat järjestyksessä, pölykaivoksen aarteet imuroitu hetkeksi pois. Ikkunalaudat pyyhitty, kukat kasteltu. Saanko siis tuntea itseni työn sankariksi?

Toivorikkaana luin iltalehdestä ammattisisustajan vinkkejä perheenemännille. Ei, ei ollut nuori mies keksinyt pyörää uudelleen. Kaikki uutena esittelemänsä vinkit on koeteltu jo aikoja sitten. Tai minä olen liian vanha: kaikkea on tullut testailtua, vinkit eivät enää ihan niin ärhäkästi tartu esiliinanhelmaan. Enkä suinkaan ole talousihme*).

Siivous on paitsi kodin kunnostusta, myös elämän järjestämistä. Nurkista lähti taas tavaraa, Vikin kaapit kaatopaikalle, roinaa kierrätykseen, roskiin, pieni laatikollinen kirjoja maalle… Muistioita ja muistiinpanoja revittynä, poltettavaksi. Kaikkea en enää koskaan tule tarvitsemaan ja jos tarvitsen, joka päivä on joku kauppa auki ja myy mielellään. Mutta vieläkin olisi voinut karsia rankemmin.

Mitä tällä kaikella tekee? Mihin näitä säästetään? Miksi? Miksi juuri minun on vaikea luopua joistakin tavaroista? Mitä ne kertovat minusta? Millainen kuva tämän rojukasan omistajasta jälkipolville jää? Loistava kulttuurihenkilö, romanttinen nostalgikko vai toivoton ahdistunut kitupiikki? Veikkaan jälkimmäistä, vaikka toivon tietysti muuta…

Tavaroiden arvo ei milloinkaan ole vakio. Aikanaan tähtitieteellisen kallis tuote löytyy nyt joka marketista muutamalla kympillä eikä uuden esineen ostaminen ole mikään mainittava tapahtuma. Kukaan ei tavallisen arkitavaran takia vietä unettomia öitä, niin kuin äitini ompelukoneen ostettuaan. Se maksoi puolen vuoden palkan eikä ostajan ollut helppo perustella hankinnan mielekkyyttä itselleenkään. Hyvä kone se on edelleenkin, käyttökunnossa, vankkaa rautaa ja helppo huoltaa, ruuvimeisselimiehen taidoin korjattavissa, jos vikaa tulee. Kolmen sukupolven vaatettaja, neljäskin saattaa saada vihreällä koneella tikattua paitaa ja pöksyä.

Uuden peruskoneen hankkimiseen riittävät vähintään muutaman päivän tienestit. En vain oikein osaa uskoa, että uusi kone viettäisi viisikymppisiään yhtä komeassa kunnossa kuin edeltäjänsä. Kaikkea saa ja halvalla. Hinnat laskevat tai pysyvät ennallaan, reaalihinnat putoavat. Jokainen uusi laitesukupolvi on edellistä nokkelampi, mutta myös lyhytikäisempi.

Olen alkanut ymmärtää läheisiä vanhuksiani, joiden huolena oli jäämistön kohtalo. Osaako ne nuoret arvostaa? Ymmärtääkö ne? Vanhoja asioita, jotka kymmeniä kertoja puhuttiin läpi ja murehdittiin.

*) Talousihmeeksi – tai ainakin melkein – pääsee nykyään helpommin. Pitää olla päättäväinen ja ostaa tehokkaat kodinkoneet. Ja pitää olla päättäväinen ja opiskella niiden käyttö kunnolla. Esimerkiksi ajastimesta ei ole mitään iloa, ellei sitä osaa käyttää. Jos osaa, ajastin vapauttaa käsiä ja aivokapasiteettia.