Läheiset työtoverit ja luotetut ystävät vierailivat kuolevan
luona, joka elämänsä viimeisiin päiviin asti askarteli virsikirjatyön parissa.
Huhtikuun kolmantena järjestettiin hautajaiset, joihin
osallistui 1000 vierasta. Tapahtuma lienee edelleenkin kaikkein suurin Sammatin
kirkossa ja kirkon lähellä
järjestetty tapahtuma, sisälle kirkkoon mahtui saattoväestä vain
viidennes. Suurin osa odotti kirkon ulkopuolella. Elettiin talven viimeisiä
aikoja, maa oli luminen ja roudassa, vaikka kevät jo teki tuloaan. Tiet
aurattiin, tienvarret havutettiin, hevoskyyteihin tarvittiin lähes kaikki
saatavilla oleva kuljetuskalusto.
Lönnrotin hautajaisista olen nähnyt yhden valokuvan.
Saattoväki seisoo hautausmaalla, tummina hahmoina. Kirkon sisältä en ole kuvia
nähnyt. Aikalaistodistajien mukaan kirkko oli koristeltu mustin ja valkoisin
harsoin.
Elias Lönnrotin (9.4.1802-19.3.1884) elämäntyön yksikin särmä riittää juhlan aiheeksi. Ja yksikin särmä on enemmän kuin useimmat meistä
ehtivät ainoana elämäntehtävänään hoitaa. Elias Lönnrot oli pitkäikäinen, 82 vuotta
on meidän aikanammekin kunnioitettava ikä, 1800-luvun lopulla se merkitsi
poikkeuksellista määrää työteliäitä vuosia. Työnteko ei koskaan loppunut, se sai
vain uusia vivahteita.
Elias Lönnrotin kirjallinen tuotanto on monialaisuudessaan poikkeuksellinen.
Tunnetuin osa siitä ovat kalevalaiset runot, jotka hän kirjoitti muistiin ja yhdisti
Kalevalaksi ja Kantelettareksi. Taustalla on ollut valtava määrä työtä, eri
toisintoja, ennen kuin aineksista seuloutui esiin yhtenäinen eepos. Lönnrot on
kirjoittamalla tehnyt suullisena traditiona eläneen kirjallisuuden näkyväksi.
Suurmiehen muu kirjallinen tuotanto on sekin hengästyttävä.
Kirjoittaminen on tekninen suoritus. Mitä meillä oli ennen
kuin meillä oli? Hakattava, taottava ja kilahduksilla olemassaolostaan
ilmoitteleva kirjoituskone on kelju kaveri silloin, kun pitäisi kunnioittaa
toisten rauhaa ja kumminkin kirjoituttaa. Harva enää kirjoittaa julkaistavaa
käsikirjoitusta käsin, kaunokirjoitusta eivät kohta osaa koululaisetkaan,
paukkuvat matkakirjoituskoneetkin keräävät pölyä jossakin nurkassa. Lähes äänetön
tietokone on ohittanut ne helppoudessa, tekstin muokattavuudessa ja
kätevyydessä.
Elias Lönnrot kastoi kynänterän mustetolppoon, kirjoitti missä
kirjoitti, kirjoitti lähes aina, retkillä itse askartelemansa teline sylissään,
alustalla, joka ei suurensuuri ollut. Paperikin taisi olla arvokasta.
Edesmennyt kaunokirjoituksen ja kuvaamataidon opettaja puhui
painokkaasti vanhanaikaisen kaunokirjoituksen puolesta. Kun oppii pyörittämään
kynää kärsivällisesti, oppii hienomotoriikkaa ja käden lihasten hallintaa. Hyvä
käsiala on tavoite, mutta käden harjoittaminen vielä tärkeämpi tavoite. Elias
Lönnrotin ikäluokalla tätä harjoitusta riitti ja käsialat olivat loppuun asti
luettavia. Paperi on säilynyt hyvänä eivätkä kirjaimet ole haalistuneet, niitä
voimme vieläkin ihailla.
Tänä vuonna sammattilaiset muistavat virsirunoilija Elias Lönnrotia, joka kirjoitti omia virsitekstejä, suomensi ja muokkasi suomennoksia. Työ virsien parissa oli lähellä sydäntä ja se jatkui elämän loppuun asti.
Kirjoittaminen on tietysti ennen kaikkea ajattelua. Mutta oliko
virsien runoilu Nikun ja Lammin isännälle työ vai enemmänkin vapaahetkien ilo?
Ponnistelua ja uurastusta ovat vaatineet tieteelliset työt, loputonta
tarkkuutta sanakirjatyö ja kasvisto.
Virsiä sepittäessään ja suomennoksia muokatessaan Elias
Lönnrot saattoi käyttää sitä osaamista, joka ehkä muissa yhteyksissä jäi
sivuun. Laveaa sanavarastoa ja kielitaitoa, kauneuden tajua. Virret kuuluvat
Elias Lönnrotin tuotannon kaunokirjallisimpaan osaan. Lönnrotin suvivirren 572 säkeistöissä
avautuu koko kesän väreihin puhkeavan luonnon kauneus, loppiaisvirren 46 tähti
on vahva vertauskuva. Kouluvirsi 460, Sammatin kansakoulun vihkiäisiin
kirjoitettu, on kuin isoisän viisasta puhetta lapsenlapselle – jota ei koskaan
tullut.
Virsitekstin kirjoittaminen edellyttää vakaumusta ja vahvaa
uskoa, mutta myös rytmitajua ja luovuutta. Elias Lönnrot lähestyy virsissään nöyrästi
Jumalaansa, pyytää suojelusta rakkailleen ja rakkaalle isänmaalle. Tekstit ovat
täynnä tunnetta ja pitkän elämän tuomaa viisautta. Elias Lönnrotin virsi on
sydämen ääntä, jonka vieläkin voi kuulla, 130 vuoden takaa.