keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Perso


Kalevalan päivä – Suomalaisen kulttuurin päivä – odottaa parin yön takana.

Suomalaisen kulttuurin ytimessä on Kalevala, eepos. Rikas ja runsas kokonaisuus, kertomus siitä, mistä me suomalaiset maamme ja kamaramme saimme, miten elimme ja taistelimme.

Kalevala on äidinkieltä vuosituhansien takaa. Se, joka on perso sanoille ja kerää niitä mielensä sopukoihin, löytää uutta ja oppii, koko ajan. Ei tarvitse olla kirjanoppinut - sydämen sivistys vei muinaiset laulajat pitkälle, riittää, että on perso sanoille ja osaa nauttia siitä trokeina ja daktyyleinä helkkyvästä lyriikasta, jota Kalevala merkitsee.



Sana luo uusia maailmoja. Kalevalan kielestä nousevat voimalliset kuvat, niin kuin sumu joka varhaisena aamuna hahmottaa maiseman uudeksi tai niin kuin aurinko, joka rajaa maisemaa terävillä varjoilla ja kirkkailla valoläikillä. Runo on kuin riemuraitainen raanu, värikäs kudelma joka välillä tyyntyy tummaan levollisuuteen ja kipeään kaipaukseen. Joka on perso väreille ja vaihtuville tunnelmille, vahvoille hahmoille ja terhenisille saaren neidoille, löytää kalevalaisen kuvamaailman.


Meille sana on ensin kirjoitettu ja kuviona hahmotettu. Teksti luetaan vain, jos sen muoto ja hahmo miellyttää, jos sivu ei vaikuta ylivoimaiselta kirjainaavikolta. Kalevalan sana muuttui näkyväksi vasta Elias Lönnrotin mustekynän kosketuksesta. 

Sana on ollut elämys, jonka yleisölleen on tullut todellisuudeksi poljentona ja laulullisena juoksuna, tarinan virtana, johon on pitänyt keskittyä ennen kuin suuri melodia on alkanut erottua. Kalevalan sana on puhuttua, täynnä rytmiä ja tunnetta. Tuulen soittoa, kivien kolketta, puun ja puun kohtaamisia. Sen soitin helisee kanteleena, suhisee hiljaa kuin tuuli. Sen soitin on riippaoksa, tuulenpesä, aallon ja rantakiven rytmi. Ken on perso elävien sanojen melodialle, löytää kapean tekstipalstan takaa esiin räppäävän retoriikan, maagisen toiston tuoman intensiteetin, runonlaulun.


Runonlaulaja talletti tarinat sieluun, lukitsi ajatukset paikoilleen kertojen avulla, otti avuksi alkusoinnun. Runonlaulaja teki talonsa salvoksen lujasta ikipuusta, teki työtään kirveen tahdissa, antoi päivänkehrän määrätä uurastuksensa mitan. Jokaiselle elämän oksanhangalle oli laulunsa, muistettavaksi ja mieleen painettavaksi. Illan pimeinä tunteina, kituvan päreen valossa oli onni olla perso yhteiselle kertomukselle.

Se tuoksuu, maistuu ja tekee vieläkin majansa mieleen. Se antaa voimaa ja näyttää uutta. Saa sille perso olla, Kalevalalle.

Ei kommentteja: