Kalevalan päivä – Suomalaisen kulttuurin päivä – odottaa
parin yön takana.
Suomalaisen kulttuurin ytimessä on Kalevala, eepos. Rikas ja
runsas kokonaisuus, kertomus siitä, mistä me suomalaiset maamme ja kamaramme
saimme, miten elimme ja taistelimme.
Kalevala on äidinkieltä vuosituhansien takaa. Se, joka on
perso sanoille ja kerää niitä mielensä sopukoihin, löytää uutta ja oppii, koko
ajan. Ei tarvitse olla kirjanoppinut - sydämen sivistys vei muinaiset laulajat
pitkälle, riittää, että on perso sanoille ja osaa nauttia siitä trokeina ja
daktyyleinä helkkyvästä lyriikasta, jota Kalevala merkitsee.
Sana luo uusia maailmoja. Kalevalan kielestä nousevat
voimalliset kuvat, niin kuin sumu joka varhaisena aamuna hahmottaa maiseman
uudeksi tai niin kuin aurinko, joka rajaa maisemaa terävillä varjoilla ja
kirkkailla valoläikillä. Runo on kuin riemuraitainen raanu, värikäs kudelma
joka välillä tyyntyy tummaan levollisuuteen ja kipeään kaipaukseen. Joka on
perso väreille ja vaihtuville tunnelmille, vahvoille hahmoille ja terhenisille
saaren neidoille, löytää kalevalaisen kuvamaailman.
Meille sana on ensin kirjoitettu ja kuviona
hahmotettu. Teksti luetaan vain, jos sen muoto ja hahmo miellyttää, jos sivu ei
vaikuta ylivoimaiselta kirjainaavikolta. Kalevalan sana muuttui näkyväksi vasta
Elias Lönnrotin mustekynän kosketuksesta.
Sana on ollut elämys, jonka
yleisölleen on tullut todellisuudeksi poljentona ja laulullisena juoksuna,
tarinan virtana, johon on pitänyt keskittyä ennen kuin suuri melodia on alkanut
erottua. Kalevalan sana on puhuttua, täynnä rytmiä ja tunnetta. Tuulen soittoa,
kivien kolketta, puun ja puun kohtaamisia. Sen soitin helisee kanteleena,
suhisee hiljaa kuin tuuli. Sen soitin on riippaoksa, tuulenpesä, aallon ja
rantakiven rytmi. Ken on perso elävien sanojen melodialle, löytää kapean
tekstipalstan takaa esiin räppäävän retoriikan, maagisen toiston tuoman
intensiteetin, runonlaulun.
Runonlaulaja talletti tarinat sieluun, lukitsi ajatukset
paikoilleen kertojen avulla, otti avuksi alkusoinnun. Runonlaulaja teki talonsa
salvoksen lujasta ikipuusta, teki työtään kirveen tahdissa, antoi päivänkehrän
määrätä uurastuksensa mitan. Jokaiselle elämän oksanhangalle oli laulunsa,
muistettavaksi ja mieleen painettavaksi. Illan pimeinä tunteina, kituvan päreen
valossa oli onni olla perso yhteiselle kertomukselle.
Se tuoksuu, maistuu ja tekee vieläkin majansa mieleen. Se
antaa voimaa ja näyttää uutta. Saa sille perso olla, Kalevalalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti