tiistai 25. helmikuuta 2014

Kevät kutisee hyppysissä


…jalat vievät lankakauppaan - no minä nyt vähän katselen - pitää nuuhkia villaa ja alpakkaa ja mohairia ja hypistellä puuvillaa…

Virkkaaminen on jäänyt vähiin, vaikka virkkaaminen oli pikkulikkana se kaikkein hauskin käsityötapa. Virkkaaminen on myös yksiselitteistä: tarvitaan lankaa ja yksi koukku ja silmukkaketju ulottuu vaikka maan ääriin. Ellei käänny ja tee pylväitä. Pylväitä tosin kutsutaan jossain päin tolpiksi. Koukkuaminen on sitten asia ihan erikseen, jotakin neulomisen ja virkkaamisen väliltä, pitkälle koukulle kerättyjä silmukoita, joista paluukerroksella syntyy tasaista, kangasmaista pintaa.

Ongelmallisempaa on kutominen. Moni puhuu sujuvasti kutomisesta vaikka työvälineenä niin puikot kuin kangaspuutkin. Puissa tai puikoilla kudottu, lopputuloksessa on melkoinen ero. Fiinimpää on tietysti erottaa kutominen kutomisesta ja puhua neulomisesta silloin, kun käytellään neulepuikkoja ja saadaan aikaan neuleita. Paitsi että neulojat puhuvat myös tikkuamisesta ja silloin lopputulos on tikkuri eli villapaita tai lapanen. Ihan tarkalleen oikein, mutta tikkuri on myös kappalemitta ja silloin se tarkoittaa kymmentä - vaikkapa oravannahkaa. Ja neljä tikkuria voi olla joko pino villapaitoja tai kiihtelys, neljänkymmenen kappaleen erä. Vanhoina hyvinä aikoina, kun oravannahka oli valuuttaa, emännillä oli pitkä, eläimen luusta veistetty kinnasneula, jolla neulottiin tai neulailtiin neulakintaita tai tikkureita.  

Joka kerta kun käyn Helsingissä, juna pysähtyy Kauppakeskus Tikkurin lähellä. Mutta yhtään ehtaa villaista tikkuria ei siinä talossa taida olla kaupan.

Ompelija oli ennen koko kylän naisten vaatettaja, luottohenkilö, joka tiesi kihlaukset ja häät ja muut perhejuhlat ensimmäisenä, kun ihanat kankaat tuotiin kaupungista ompelijan tupaan. Kraatareiden aika oli jo minun lapsuudessani ohi, kraatarilta onnistui miehen puvun tekeminen mittojen mukaan. Ompelija leikkasi, harsi ja sovitti, yliluotteli ja saumasi, monta vaihetta ehti olla ennen kuin hameen helma ja housun lahkeet neulattiin määrämittaan ja pallestettiin. Tehtiin siis palte. Ommeltiin napit ja nepit. 

Ompelija teki päärmeitä ja poimutuksia, koketteja ja istutettuja hihoja ja muita, taitavasti ja taidostaan tietoisena. Tietty ammattiylpeys kuului asiaan. Elleivät ompelukset onnistuneet, siitä sai kruppukraatarin nimen. Mutta palttamiset ja muut viimeistelyt tehtiin vasta, kun mekkoa oli sovitettu eli pruuvattu.

…enkä minä sittenkään ihan tarkkaan tiedä, mutta kai sitä täytyy taas joku kudin alulle laittaa. Illat ovat valoisia ja kevään värit puhkeavat maisemaan. Tekee mieli tehdä käsillä.





Ei kommentteja: