Joku toinenkin on ehkä ollut samassa työpaikassa nuoren ja ihanan Neiti Näpsän (nimi muutettu, arvasitteko?) kanssa. Vuosia sitten, asiakastilaisuuden viihdevaiheessa havahduin kuuntelemaan kuinka Neiti Näpsä puhui kilpailijan kanssa. Muutaman paukun vauhdittamana hän liverteli ja laverteli asioita, joita on luvallista ja asiallista puhua vain työpaikalla, kollegoiden kesken, silloin kun on pakko purkaa paineita. Luulen, että alalla kuin alalla on insiders only -asioita.
Kun pääsin huomauttamaan ja muistuttamaan, että meilläkin on
oma vaitiolovelvollisuutemme, Neiti Näpsä melkein pillahti itkuun ja totesi,
ettei kenelläkään ole oikeutta puuttua hänen sanomisiinsa – niin kuin ei ehkä
olisi ollutkaan. Ja sitä paitsi, hänellä oli ollut vaikea lapsuus eikä hänen
psyykensä kestänyt riitelyä…
Toisinaan on vapauttavaa huomata, että työhön ja asioiden
hoitamiseen keskittyvässä maailmassa kaikkia ihmisten taustoja ei tiedetä eikä
ole tarpeenkaan tietää. Vanhassa maailmassa, jossa suvut asuivat samoilla
sijoillaan vuosikymmeniä, taustat tiedettiin ja osattiin ottaa huomioon. Joskus
jopa liian hyvin, hankalasta leimautumisesta ei helposti irti pyristelty. Korostava
tai kuristava lisätieto?
Asiakastilaisuuden viihdevaihe on pientä puhetta,
smalltalkia varten. Ääntä tulee, soveliaita ilmeitä, hyvänsuopia eleitä, mutta
henkilökohtaisiin kipupisteisiin ei kajota. Liikesalaisuudet - ainakin oman talon - ja firman sisäiset
ongelmat ohitetaan, asiat selitetään parhain päin.
Smalltalkille ei ole vastakohtaa, ei ole tapana puhua isosta
puheesta. Syvälle menevästä analyysistä, jossa käydään vaikeiden
elämänkokemusten pohjamudissa, puidaan sukulaisuudet ja muut ihmissuhteiden
kivikot. Isoja aiheita. Luottamuksellisuutta.
Kun julkisuuden henkilö ’avautuu’, ’tilittää’ ,’purkaa’,
onko puhe oikeasti isoa vai onko kyse pikemminkin smalltalkin myyvemmästä,
rohkeammasta muodosta? Kerrotaanko kaikki kuitenkaan, vaikka niin näyttää
olevan? Ovatko sydämensivistys ja hienotunteisuus vielä kurssissa?
Vanhanaikaisia ja kadotettuja hyveitä?
Blogia kirjoittaessa tulee pohtineeksi henkilökohtaisuuden
rajoja. Blogin ei tarvitse olla pelkkää smalltalkia, siinä saa ottaa esiin
mieltä kiertävän ongelman ja kertoa oman näkemyksensä. Kirjoittaa kaikesta,
mikä saa sydämen lyömään nopeammin, oli aihe sitten ihana tai kamala. Rajat
määrittelee kirjoittaja, toivottavasti myös lukija.
Blogi tuskin muuttaa maailmaa, mutta kirjoittaminen
selkeyttää ainakin kirjoittajan ajatuksia. Blogilla on omat
vaitiolovelvollisuutensa ja etiikkansa, yksityisyyden suojaa on kunnioitettava.
Puhe voi olla isoa. Samaa mieltä saa olla, mutta vielä mielenkiintoisempaa on,
jos lukijalla on eriävä mielipide.
En tiedä, missä Neiti Näpsä nykyään vaikuttaa. Neiti hän ei
enää ole eikä siis Näpsäkään, toivottavasti on viisastunut. Maailma tasii,
sanottiin ennen vanhaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti