Lokakuu

Talvi tulee, tättärää!

Pian kaipaat pässinpökkimää!

Kas, villa sielun lämmittää

ja pakkaspojan kesyttää. 

Mikä juttu se lokakuu oikein on? Millainen se on? Syyslehden keltainen. Päivä päivältä paljaampana harittavan orvon oksan näköinen. Maan harmaa.

Illalla syttyvät tähdet ja on lupa laittaa valot pihamaalle.

Lokakuu on kuin oven sarana, se avaa tien syksystä kaamokseen, virittää talveen. Vene käännetään talviteloille, kesäkeittiössä palaa vielä pieni lohtunuotio.

Tehdään tulet takkaan ja kaikki mahtuvat tupaan lämmittelemään.

Kohta on oikeasti talvi.

Ei voimalla, vaan sopivasti putoamalla

Lyijynharmaa taivas, vesi, kivet. Tuuli piiskaa puita, aallokko huuhtoo kesää rantakivistä, pieni laituri vavahtelee pohjavirran voimasta.

Kiven pinta on kohdannut elementtien raivon satoja, tuhansia, miljoonia kertoja. Se on uurteensa ansainnut. Cutta cavat lapidem, non vi, sed saepe cadendo.

Suurmiehen on ehkä oltava niin kuin kivi. Otettava vastaan myrskyt ja tyvenet, pidettävä horjumatta omat asemat ja asennot. Jaksettava vielä silloinkin, kun muut hakeutuvat suojaan. On kannettava uurteensa, ne ansaitut.

Marskia on viime aikoina tuuletettu ja piiskattu. On pengottu yksityiselämää ja kyseenalaistettu toimintaa. On tehty tulkintoja, jotka ovat sitten hiipuneet omaan sensaatiohakuisuuteensa. Mutta lopputulos on, joitakin jopa ärsyttävällä tavalla, plussalla. Marskista puhutaan ja hänen muistonsa elää. Siis: pääasia, että puhutaan, eisilläniinväliä, mitä puhutaan. Kiven, suomenlampaan, aihkipuun, myrskytaivaan sävyinen sarka pitää pintansa.

Toinen suurten mittojen suomalainen, Elias Lönnrot on tunnettu ja tunnustettu nuhteettomuudestaan. Sama tuttu harmaa sävy, varsinkin vanhuuden päivinä, sama vakaa askellus kohti suuruutta. Välillä toivoisi, että joku nostaisi esiin Kajaanin ensi vuosien vallattoman tohtorin ja seikkailut pikkukaupungin sosieteetissa. Saataisiin aikaan vaikkapa pieni skandaali ja nostettaisiin kipsikuva kaapin päältä tuulettumaan, annettaisiin pohtimisen aihetta nuoremmillekin. Mitä siitä, jos vähän sirpaleita lentelisikin, kyllä Elkassa substanssia riittää!

Yhteisössä

Kauppareissu, ensin kukkien huoltoa kirkkomaalla, sitten pistäytyminen Reinon kaupassa, sieltä vielä ostoksille. Jutellaan tuttujen kanssa ja vaihdetaan kuulumisia. Ihana päivä, eikö vain, jatkuisipa kesä…

Kaupan kassalla tulee vastaan tuttu lapsuuden ajoilta, kertoo täyttävänsä vuosia, reilusti yli viisikymmentä. Onnitellaan ja puhutaan autoista.

Reinon kanssa ollaan ainakin toisen polven kavereita. Isät suorittivat asevelvollisuutensa yhdessä, tapasivat siipirikkoina sotasairaalassa, toipuivat tavallaan ja tahollaan, yhteys ja veljeys ei koskaan katkennut.

Joku keskustelupalsta uteli hiljattain, montako ystävää ihmisellä on. En osaisi vastata, en haluaisi yrittääkään, tekisin varmasti väärin, loukkaisin. Ystäviä on monta tai vain muutama, tilanteesta ja aiheesta riippuen. Kaverista voi tulla ystävä, joskus ystävyys hiipuu tuttavuuteen, joskus leimahtaa kunnolla. Vähiten on aina niitä, jotka päästää ehdoitta iholleen.

Vihamiehensä jokainen varmaan osaa luetella tarkemmin.

Kun ehtii iälle, joutuu luopumaan. Se, jonka kanssa olisi halunnut keskustella ja tehdä työtä, lähtee tuonilmaisiin synkeän sairauden lannistamana. Eräänä päivänä ei enää ole sitä ihmistä, jonka kanssa meilailtiin iltakaudet kommentteja ja kompia. Kaikki viestitkään eivät ole tallella, päiväperhoja niistä monet olivatkin, mutta kuitenkin.

Ikävä ja suru ovat myös itsekkäitä tunteita. Olisit voinut jäädä, olisin ehtinyt sanoa senkin, että olet tärkeä osa elämääni. Olisit voinut olla, minulle ainakin! Oma itsekkyys on vaikeampi kohdata ja tunnistaa kuin itsekkyys toisessa.

Aurinkoisena päivänä yhteisö on lämmin, välittävä ja iloinen. Olen osa siitä. Onnekseni.

Aamujen vaihteleva fantastisuus

Kun on pitkään miettinyt, pohtinut, hiertänyt esiin mielikuvia, sielu ei ota asettuakseen. Levottoman yön yli vyöryvät muistot, mieliharmit, ongelmat ja ratkaisemattomat, kaikki sekoittuvat toisiinsa ja alkavat elää. Unissa mielleyhtymien ketjut kuljettavat mukanaan, kun alitajunta tekee työtään.

Aamutakkua riittää, ennen kuin herää kokonaan, pääsee uuden päivän rytmiin.

Oliko se se työ vai sittenkin täysikuu? 

Raskaiden taakkojen päivän lopulla uupumus alkaa hartioista, etenee selkään ja polviin, uuvuttaa levolle. Fyysinen väsymys kouraisee ja kesyttää, upottaa uneen, jossa ei unennäköä ole.

Kuu voi möllöttää ihan niin kuin huvittaa, ei häiritse.

Aurinko tavoittaa veden pinnalla väreilevän usvan, valo elää. Toisena aamuna vain lähin vastaranta on näkyvissä, muu on sulautunut sumuun. Kun astuu veteen, raikkaus tarttuu ihoon. Päivä alkaa.

Tavallisina kaupunkiaamuina tulee mieleen Siegfried Lenz: ich habe es mit der traurigen Dusche versucht. Todentotta, suihkukin voi olla suruista tehty. Tai ainakin arkisuudesta.

Tapakulttuuria

-     

Päivää, tänne ei kyllä saa tulla koiran kanssa. Joku voi olla allerginen.

-       Päivää, tuota… kun… Niin, minä vain tämän yhden palautuksen hoitaisin, olkaa hyvä ja kiitos.

-       Kiitos, mutta ei sitten koiria.  

Poistumme. En minä koiraa olisi palauttanutkaan, se on minun kaverini.

-       Kyllä me vielä tarjoilemme ruokaa, voitte tilata tästä.

-       Niin, meillä on koira mukana.

-       No sitten se on toinen juttu, tänne ei saa tulla koiran kanssa. Se häiritsee muita asiakkaita.

-       Eihän täällä ole ketään muita asiakkaita. Ravintola on tyhjä.

-       Voi niitä tulla.

Syömme annoksemme pihapöydässä. Nolla-asteisessa ja tuulisessa säässä se käy äkkiä. Unohdan kantaa likaiset astiat sisälle telineeseen. Ainakin viisikymmentä tyhjää asiakaspaikkaa odottaa asiakkaita sisällä lämpimässä, koko ruokailun ajan ne pysyvät tyhjinä.

-       Teillähän on täällä tänään oikein paljon yleisöä. Mahdummekohan me mukaan?

-       Totta kai, tervetuloa. Koiran voi varmaan ottaa syliin, jos on  tungosta.

-       Kyllä, koira on jo kolmatta kertaa mukana täällä, kiitos, tiedämme säännöt.

-       Vai että kolmas kerta, onneksi olkoon. Tässä pieni matkamuisto hänelle.

Saan käteeni hienon CD-levyn. Koira käyttäytyy arvokkaasti ja asiantuntevasti koko vierailun ajan. Kyllä musti tietää.

-       Kuulekko mie en voi päästää sinnuu tuon koiran kanssa tänne sissään, säännöt on semmoset, mutta syökää tuolla terassilla, soppiiko? Siellä on vielä lämmin ilima.

-       Sopiihan se, kiitos.

-       Mie tuon pöytään, siellä on vettä, jos koira tahtoo juoda.

Saamme lounaan ja nautimme terassin tunnelmasta.

-       Mie vielä aattelin tulla kahtomaan miten tämä teiän musti pärjää. Ootpas sie mukava kaveri (rapsuti rapsuti raps), maistuikos teille muille ruoka?

-       Maistui se, kiitos. Oikein hyvää, kiitos.

Huoltoasemilla tankataan auto ja matkustajat. Näyttää isolla syöttöläketjulla asiakkaita riittävän, vaikka kaikki koirien kanssa liikenteessä olevat on häädetty pienemmille asemille. Sinne, missä on aurinkoinen terassi, juomakuppi odottamassa ja kiellotkin kerrotaan ystävällisesti.

Kesän reissut on kohta tehty, edessä ovat syksyn seikkailut.

Ota koira mukaan, silloin tiedät, missä on oikeasti hyvä palvelu. 

Köyhä ja …

… vaatimaton kappeli, pieni seurakunta vietti juhlaa. Kellotapulin valmistumisesta on tänä suvena kulunut 250 vuotta.

Kirkko ja kellotapuli ovat täynnä tarinoita. Liikuttavia, koskettavia, inhimillisiä. Selviytymistä, kestämistä, kohtalon iskujen kohtaamista, onnistumisia. Kertomisen arvoisia kaikki. Sammattilaisten työ oman kirkkonsa puolesta on huikea ja siitä on syytä olla ylpeä.

Köyhyyden voi unohtaa, perinne ja hengen palo ovat valtava rikkaus ja voimavara.

Kirkko ja kellotapuli ovat turvassa. Niillä on tehtävä ja toimi, ne ovat muutakin kuin vain historian muistomerkkejä.

* * * 

Sammattilaiset ovat taistelleet ja ponnistelleet Paikkarin torpan ja Lohilammen museon puolesta. On puhuttu, kirjoitettu, laulettu itkuvirsiä, kerätty nimiä ja saatu erävoitto viivytystaistelussa. Mitähän tulevaisuuden ennustaja sanoisi Lammintalosta?

Lohilammelta alkaa Lönnrotin suvun tarina, Paikkarilla elävät Eliaksen lapsuusmuistot ja Lammintaloon päättyy professorin elämäntaival. Elämäntyö elää yhä, muistoina siitä ovat Lönnrot-opisto, Sammatin 150-vuotias kirjasto ja kansakoulu.

Paikkarin torppa on ollut Museoviraston hallussa vuodesta 1889, Lohilammen museo on ollut yleisölle avoin 1912 alkaen. Molemmat ovat Sammatin kesäisiä nähtävyyksiä, joita Lohjan kaupunki ylläpitää, kolmantena tässä sarjassa on Lammintalo, jonka isäntä on Suomen kulttuuriperinnön säätiö.

Entä jos?

Entä jos museot olisikin suljettu? Hiljaiset pihapiirit olisivat hiljenneet kokonaan, arvokkaat muistot olisivat kadonneet, joko varastojen uumeniin tai unohduksiin.

Tai entä JOS?

Entä jos Paikkarin torppa, Lohilammen rustholli ja Lammintalo avattaisiin nyt, tässä ajassa ja tämän ajan ihmisille, uusina museoina? Miten niitä kohennettaisiin, markkinoitaisiin, millaisia rakennelmia museoiden ympärille tulisi?

Kuvittelen, en siis tiedä, mutta kuvittelen, että museon perustaminen 1800-luvun mielenmaisemassa on ollut helpompaa kuin tavallisen talon pystyttäminen tässä ajassa. Kukaan tuskin on kysellyt sähköpiirustuksia, lvi-suunnitelmia tai toimenpidelupia. Jos museot nyt perustettaisiin, byrokratiaa olisi taatusti enemmän.

Mutta jos museot nyt uusina avattaisiin, niitä varmaan markkinoitaisiin tehokkaammin. Museokäyntiä taustoitettaisiin lisänäyttelyillä, tietoiskuilla ja muulla materiaalilla.

1950-luvun kansakoululainen sai jo pikkutaaperona rautaisannoksen suomalaisten suurmiesten elämäkertoja. Kun suurten ikäluokkien lapset kesälomallaan vierailivat Sammatin museoissa, heille ei tarvinnut kertoa, mitä ovat Kalevala ja Lönnrot. Ensimmäiset tarinat oli kuultu jo alaluokilla, laajempiin analyyseihin ehdittiin aikuisuuden kynnyksellä. Taustatieto oli hallussa, kun museoon astuttiin.

Paikkarin torpan, Lohilammen ja Lammintalon tulevat kävijät ovat koulutettua ja sivistynyttä väkeä, mutta kaikille eivät Lönnrotin ja Kalevalan perusfaktat enää ole tuttuja. Maailma on muuttunut, tieto lisääntynyt, osaaminen pirstaloitunut, kulttuuri moniarvoistunut.

Kaikki kävijät eivät ole suomalaisia eivätkä kaikki kävijät tunnista meille suomalaisille tärkeitä arvoja, vaikka ne meidän mielestämme yleispäteviä ovatkin. Silti museoiden markkinointi tuntuu edelleen nojaavan vanhoihin ajatusmalleihin.

Kun museot ensi suvena avaavat ovensa, odottaako kävijää sama näyttely ja samat asetelmat kuin aina ennenkin? Vai tiedostetaanko, että nyt on etsikkoaika, jonka kuluessa museoiden markkinointi ja esittely pitää päivittää? Annetaanko vanhoille tarinoille uudet siivet?

 PS. En allekirjoittanut. En usko nimien keräämiseen enkä säilyttämiseen säilyttämisen vuoksi. 

Voin olla väärässäkin. 

Kesä, katoava, muuttuva

Ennen vanhaan - siis esihistoriallisena aikana - tuuleen tuli syksyinen kirpeys syyskuun ensimmäisenä, kun koulu alkoi. Nyt koulu alkaa jo ennen Marjanpäivää ja ilmassa on selvästi erottuva syksyinen vivahde. Mökkipihan varvikossa mustikanlehdet loistivat jo ruskan väreissä, vaikka elokuu oli vasta korkattu. 

Toukokuu oli helteinen, kesä tuli vauhdilla, kuumana kuivana tuulena. Sitten palattiin normaaliin ja sukellettiin äärilaitaan, pohjatuuli puhalsi viikon verran ja lahdenpoukaman uimavesi muuttui iholla kipristeleväksi. Lämpö palasi heinäkuun lopulla, ilmaan tuli intiaanikesän makua ja vesi oli taas leppoisan uimalämmintä. Sitten syksy muistutti olemassaolostaan, tuulen ja sateen voimalla.

Voisin nostaa lippuni salkoon ja nousta barrikadille ja vaatia, että kesät vastedes tilattaisiin kotimaasta ja suomalaisilta tuottajilta ja valvottaisiin, että kesäpäivät olisivat odotuksenmukaisia ja samanlaisia kuin lapsena. Tasalaatuisia niin kuin näkkileipäpaketit tai lyijykynät tai saapassukat tai reinotossut tai tulitikkurasiat tai … vai onko niidenkään laatu aina vankkumaton?

Aikuisena huomaa tarkemmin, kokee toisin kuin lapsena, huomaa sateen ja tuulen. Kesä ei ole sarja loputtoman aurinkoisia päiviä, jolloin voi rientää seikkailusta toiseen, ihanan vapauden siivittämänä. Kesäkin on vuodenaika, jolla on omat oikkunsa.

Aikuisena on erilaista.   

Taiteen juhlassa kesätuulessa

Kesä on lakipisteessään, 

kun suviset taidenäyttelyt avautuvat. 

Taide levittäytyy aittoihin, pihapiireihin, vanhoihin taloihin, huvimajoihin. 

Taide hengittää, yhdessä luonnon kanssa.

Kesäisessä taidenäyttelyssä voi vaeltaa omaan tahtiin, katsella ja pohtia. 

Vaikka hillitty puheensorina kuuluu taustalla, 

näyttelyssä voi rauhoittua ja keskittyä.

Sammatin TaideAitoissa on tänä suvena esillä grafiikkaa ja maalauksia Simo ja Pekka Hannulalta, valokuvia Martti Anttilalta ja Manu Mecklinin maalauksia. Tarkka viiva vastaan aavistuksenomaiset muodot, upea kolorismi, mustavalkoisen kuvan pelkistyneisyys ja kontrastina graafikon rönsyilevä mielikuvitus – pieneen näyttelyyn kannattaa syventyä ja edetä hiljaa tutkaillen aitasta toiseen. 

Tänä vuonna jokainen aitta on oma yksilöllinen ja erilainen elämysmaailmansa, kokonaisuus on onnistunut ja harkittu. TaideAitat on avoinna koko heinäkuun, vielä ehtii. 

Taidekeskus Salmela täyttää ensi vuonna 25 vuotta. Tämän kesän näyttely sai ’lentävän lähdön’ Helsingin Sanomien murskakritiikistä. Varmaan aika monen tuvan ja kesämökin pöydän ääressä on pohdittu, oliko Mäcklinin arviossa totuuden siemen – ja päätetty lähteä omin silmin katsomaan. Sateisena torstaipäivänä Salmelan parkkipaikka oli aivan täynnä, näyttelyssä ajoittain tungos, ravintola Kesäheinän sisätiloihin jopa jonoa. Ilmeistä päätellen yleisö on ollut tyytyväistä. 

Jos haluaa tietää, millaista kuvataide on juuri NYT, Salmela antaa oivan tilaisuuden päivittää ajatuksia. Taidetta on esillä kolmessa isommassa kohteessa, päärakennuksessa, Domanderin talossa ja apteekkitalossa, niiden lisäksi myös palvelijan asunnossa, aitoissa ja huvimajoissa. Rantaan on tuotu veistoksia - niitä on myös viety sieltä - monena vuotena katsojaa hauskuttanut Eero Hiirosen peilipintainen mieshahmo on sukeltanut uusiin maisemiin. Mutta uutta on tullut tilalle. 

Salmela esittelee vanhat mestarit ja uudet tekijät tasa-arvoisesti, rinnakkain. Kuvataide on preesensin taidetta, elämys on tässä ja nyt, aito ja välitön kokemus ratkaisee. Reino Hietanen ja Heikki Häiväoja ovat suuria nimiä, Netta Tiitinen ja Anne Hyvönen monien muiden rinnalla uusia osaajia. 

Onko Salmela jo liian iso? Onko Salmelassa liikaa töitä? Onko Salmelassa liikaa tekijöitä? Vaihtakaa Salmelan tilalle Louvre, National Gallery tai joku muu nimi ja tiedätte, että kysymys on järjetön. Kokonaisuus on runsas, antoisa, haastava. Ja kyllä sen jaksaa ja ehtii. 

Entä sitten, jos ei pidä kaikesta. Entä sitten, jos ei ymmärrä? Entä sitten? Näyttelykäyntiin käytetty aika on aina hyvin käytettyä aikaa, tuuletusta ajatuksille, kesätuulessa. 

Savolaenen rojekti

Joku entisistä työkavereista oli kerran kysynyt savolaiskaupungissa toimivalta asiakkaalta kuulumisia.

”Siinähää tuo söpläköittellöö”, oli asiakas vastannut.

En osaa savoa kovinkaan hyvin, mutta söpläköittellöö on mainio sana. Maistuu yhtä mukavalta kuin Mikkelin kaupoissa myytävät ruiskuoriset piirakat, ne reilunkokoiset. Voi olla, että kielitaidottomuuteni tekee minulle tässä temput. Tehköön. Söpläköitellään sitten.

Savolaenen rojekti on ihan yhtä hyvä kuin uusmaalainen tai pääkaupunkiseutulainen projekti. Savolaenen rojekti saattaa alkaa aikaisin aamulla tai illalla, mutta ei suinkaan aina täsmälleen silloin, kun sen olisi odottanut alkavan. Alkaa se kumminkin.

Savolaeseen rojektiin liittyy tuumailua ja jutustelua. Tehdään hommat ja juodaan päälle pienet kahavit ja turistaan kuulumiset. ”Niinkö teilläkö on kaksi lasta?” ”No, missäkö asuvat?” ”Nuo tuolla vastarannalla ovat eläkeläisiä, olivat ennen isossa firmassa vaan ei ennää…”

Tärkeää on muutenkin, että tunnetaan puolin ja toisin. Sana hyvästä ammattimiehestä kulkee kyläkaupan terassilla ja naapuriparlamentissa. Ei niin kiirettä, ettei hetkeksi sanalle ehtisi. Slow life tai mitä se nyt olikaan, täällä se on vanhastaan ollut osa elämisen laatua.

Ja tuntuu se jotenkin tuttavalliselta kun kaupassa kysytään: ”Mitä siulle sais olla?” Ystävällisellä iänellä. Vähän niin kuin Pariisissa, missä bussinkuljettajan ’Bonjour Madame’ nostaa kummasti mielialaa ja itsetuntoa. Minua puhutellaan minuna itsenäni, ei persoonattomana ja kasvottomana mitä-sinne-sais-olla -tyyppinä.

Sanotaan, että savolaenen rojekti on alottamista vaille valmis. Niin se oli tämä tekstikin pitkän aikaa. Vaan valmistuipa kumminkin. 

Kuinka ihminen määritellään?

Kuinka ihmistä arvioidaan? Kuinka rajataan ja raamitetaan tuntematon? Onko tuntematon ihminen tyhjä huone, anonyymi ja hahmoton?

Jokainen meistä viestii itsestään jo ennen ensimmäistä sanaa tai elettä. Koko, ihonväri, vaatetus, kohtauspaikka. Ja ennen kuin ensimmäinen repliikki on ymmärretty, tulkitaan äänenväri, tapa liikkua ja se, levittääkö ihminen ympäristöönsä hajua vai tuoksua.

On helppoa määritellä persoonallisuus yhden ominaisuuden perusteella ja tietää varmuudella, että iso korsto on karski käytökseltään, hintelä ujouteen taipuva, hikinen urheiluhullu ja punapukuinen räväkkä rohkelikko. Punnitaan, vertaillaan, yksinkertaistetaan ja oiotaan. Mitä sitä kaikkea tarkemmin selvittämään, olkoon.

Se on sellainen, koska se on sieltä ja siitä ammatista ja sillä on... Se käy usein siellä ja siellä ja onhan sillä pursiseuran paitakin. Urbaanissa maailmassa ihminen on ura, viiteryhmän vaateparsi, koulutus, asema yrityksessä. Ihminen on toiselle askelma kohti parempaa taivasta, suhde, jota voi hyödyntää. Vilpittömästi, omaan piikkiin.

Kun liikutaan siellä, missä sukujen juuret ovat syvällä, tiedetään tarkemmin, millainen joku on. Se sen yhden tytär, poika, serkku tai sisarpuoli. Minkä väristä oli se multa, joka varpaiden väliin tarttui, josta ihminen kasvoi täyteen pituuteensa, juuri sellainen on lopputulos. Ihminen määritellään toisen ihmisen kautta. Suvun, seurapiirin tai muuten vaan vahvemman ja tunnetumman kautta. Kuuluisan, nuhteettomankin miehen jälkeläisen elämäkerta voi olla täynnä kujanjuoksua, pakoon raakaa ja ruoskivaa julkisuutta.

Kun kirjailija kuvaa ihmisen, rooleja onkin kaksi. Tuulitukka ja Pilviparta, Rokka ja Suentassu, Hamlet haamuineen, komisario Köster ja Kollege Heymann… Hahmon luonnetta määrittää paitsi kuvaus tai teot, myös sille kirjoitettu vastapooli, kääntöpuoli tai peili.

Arkisen ihmisen vastapuoli löytyy samojen korvien välistä, toisenlaisesta tilanteesta, mukautumisesta tai joustamisesta. Niin kuin Sezuanin hyvän ihmisen Shen Te ja Shui Ta. Bertolt Brecht osasi kärjistää.

Elämäkerta kirjoitetaan vain harvoista, muistelmat julkaistaan vasta ehtoopuolella. Mitä enemmän niitä tutkii, sitä mielenkiintoisempaa. Ei onneksi aina helppoa.

Its’ magic in the air!

Se on taas se aika. Neidon ja neidoksi itsensä tuntevan on syytä tehdä taikoja, jos mielii viettää juhannuksen jälkeistä elämää parisuhteessa. Minkälaisessa parisuhteessa - siitä ei taikojen yhteydessä ole yleensä puhuttu. Juhannustaikojen syntyaikaan parisuhde kuin parisuhde on ilmeisesti ollut tyydyttävämpi vaihtoehto kuin riutuminen sinkkuna.

Kerää seitsemän kukkaa tai yrttiä tyynysi alle. Kun painat pään pielukselle, nukahdat ja saapuu tuleva ylkäsi sinua unessa tervehtimään.

Valitse yrtit huolella. Kerää ne mieluummin seitsemältä eri niityltä. Taikaa voi tehostaa ryhtymällä toimeen au naturel eli luonnontilassa.

Piehtaroi juhannusyön kasteessa niityllä äläkä katso taaksesi ja ylkä tulee… tai miten se nyt olikaan… ainakin hyttyset, paarmat, ampiaiset, punkit ja iilimadot voivat tulla ja puraista. Juhannusyö on verenimijöiden sesonkia.

Mikä tahansa juhannustaika näyttää toimivan paremmin, jos taikojen tekijällä ei ole rihmankiertämää yllään. Huomattava on myös se tosiasia, että kaikki taiat on tarkoitettu tytöille ja naisille. Millaisia taikoja pitäisi puutteesta kärsivän miehenpuolen tehdä? Vai onko niin, että kun niityt ja rantakoivikot ovat täynnä lemmenkipeitä tyttäriä, uroksilla on vain valitsemisen vaiva?

Tehdään taikoja tai ainakin syödään hyvin ja nautitaan kesäyöstä. Kuu loistaa suurena ja maa on lämmin paljaan jalan alla, metsä ja niitty tuoksuu, linnuilla on konsertti. Ihanaa kesää, vaatteet päällä tai ilman! 

Minä olen Porsas Urhea ja minä en pelkää mitään

Kaikki tietävät tämän rohkeuslauseen. Ainakin kaikki ne, jotka ovat lukeneet Kultaisen Aapisen ja sen kertomuksen, jossa eläimet rakensivat talon ja kävivät päättäväisesti kaikkia vaaroja vastaan. Hyvä lukukappale kaikenikäisille.

Perheen mustaturkki asennoituu elämään Porsas Urhean asenteella. Uhmakkaasti, sumeilematta kaikkia vaaroja vastaan. Olipa vastassa naapurin isäntä, järvellä kinastelevat lokit, kännykkään puhuva vastaantulija, vieras koira tai kymmenpyöräinen rekka, koira kertoo mielipiteensä kovaan ääneen ja kiistattomasti. Ja jos vähän sattuisikin pelottamaan, sitä ei varmaan kukaan huomaa, kun peittää arkuuden kimeään haukkuun. 

Tänään alkukesän helle saavutti lakipisteensä. Kaksikymmentä kuusi astetta varjossa, pistävän ja polttavan kuuma auringossa. Iltapäivän mittaan ilma kävi painostavaksi ja tukalaksi, ilmassa oli sähköä. Pikkukoira, joka nauttii maalla olosta ja siitä, että joskus voi livahtaa lenkille omin päin ihan ilman remmiä ja turhaa henkilökuntaa, pysytteli tiiviisti kotinurkissa ja seurasi katseella isäntää, joka peitteli tavaroita sateen varalta ja järjesteli pihaa. 

Kun ukkonen pari kertaa jyrähti, haukku vingahti pelokkaasti. Kun isäntäväki lähti saunomaan, koira siirtyi mökin sohvalta lattialle. Myöhemmin, kun ilma oli kirkastunut eikä ukkospilvi ihan kohdalle yltänytkään, käytös normalisoitui. 

Miten koira kokee ukkosen? Aiheuttaako ilmassa sinkoileva sähkö ahdistusta? Painostava ilma on varmasti tukala sille, jolla on turkki päällä kesät talvet. 

En pelkää ukkosta, mutta en nauti siitä. Kun ukkosta on ilmassa, suljen tietokoneen, irrotan sähkölaitteita pistorasioista, en katso televisiota. Kun ukkonen sähköistää ilman, huomaan, että minun on ajateltava muita sähköjä. Tiedostan oman riippuvuuteni, sähköstä, tietoverkoista, yhteyksistä, jotka ovat yksi toisensa jälkeen muuttuneet sähköisiksi. Ärsyynnyn huomatessani, että tämä riippuvuus ei ainakaan ole vähenemässä. 

Miten koira aistii sen, miltä meistä tuntuu? Jos emäntää keljuttaa, keljuttaako koiraakin vai tunteeko se myötätuntoa? 

Pienen koiran suhde ukkoseen on ehkä sittenkin yhtä selkeä ja suora kuin sen suhde kaikkeen maailmassa. Tykkään - en tykkää. Hauhauh ja viuh!