tiistai 27. elokuuta 2013

Köyhä ja …



… vaatimaton kappeli, pieni seurakunta vietti juhlaa. Kellotapulin valmistumisesta on tänä suvena kulunut 250 vuotta.

Kirkko ja kellotapuli ovat täynnä tarinoita. Liikuttavia, koskettavia, inhimillisiä. Selviytymistä, kestämistä, kohtalon iskujen kohtaamista, onnistumisia. Kertomisen arvoisia kaikki. Sammattilaisten työ oman kirkkonsa puolesta on huikea ja siitä on syytä olla ylpeä.

Köyhyyden voi unohtaa, perinne ja hengen palo ovat valtava rikkaus ja voimavara.

Kirkko ja kellotapuli ovat turvassa. Niillä on tehtävä ja toimi, ne ovat muutakin kuin vain historian muistomerkkejä.

* * * 

Sammattilaiset ovat taistelleet ja ponnistelleet Paikkarin torpan ja Lohilammen museon puolesta. On puhuttu, kirjoitettu, laulettu itkuvirsiä, kerätty nimiä ja saatu erävoitto viivytystaistelussa. Mitähän tulevaisuuden ennustaja sanoisi Lammintalosta?

Lohilammelta alkaa Lönnrotin suvun tarina, Paikkarilla elävät Eliaksen lapsuusmuistot ja Lammintaloon päättyy professorin elämäntaival. Elämäntyö elää yhä, muistoina siitä ovat Lönnrot-opisto, Sammatin 150-vuotias kirjasto ja kansakoulu.

Paikkarin torppa on ollut Museoviraston hallussa vuodesta 1889, Lohilammen museo on ollut yleisölle avoin 1912 alkaen. Molemmat ovat Sammatin kesäisiä nähtävyyksiä, joita Lohjan kaupunki ylläpitää, kolmantena tässä sarjassa on Lammintalo, jonka isäntä on Suomen kulttuuriperinnön säätiö.


Entä jos?
Entä jos museot olisikin suljettu? Hiljaiset pihapiirit olisivat hiljenneet kokonaan, arvokkaat muistot olisivat kadonneet, joko varastojen uumeniin tai unohduksiin.


Tai entä JOS?
Entä jos Paikkarin torppa, Lohilammen rustholli ja Lammintalo avattaisiin nyt, tässä ajassa ja tämän ajan ihmisille, uusina museoina? Miten niitä kohennettaisiin, markkinoitaisiin, millaisia rakennelmia museoiden ympärille tulisi?

Kuvittelen, en siis tiedä, mutta kuvittelen, että museon perustaminen 1800-luvun mielenmaisemassa on ollut helpompaa kuin tavallisen talon pystyttäminen tässä ajassa. Kukaan tuskin on kysellyt sähköpiirustuksia, lvi-suunnitelmia tai toimenpidelupia. Jos museot nyt perustettaisiin, byrokratiaa olisi taatusti enemmän.

Mutta jos museot nyt uusina avattaisiin, niitä varmaan markkinoitaisiin tehokkaammin. Museokäyntiä taustoitettaisiin lisänäyttelyillä, tietoiskuilla ja muulla materiaalilla.

1950-luvun kansakoululainen sai jo pikkutaaperona rautaisannoksen suomalaisten suurmiesten elämäkertoja. Kun suurten ikäluokkien lapset kesälomallaan vierailivat Sammatin museoissa, heille ei tarvinnut kertoa, mitä ovat Kalevala ja Lönnrot. Ensimmäiset tarinat oli kuultu jo alaluokilla, laajempiin analyyseihin ehdittiin aikuisuuden kynnyksellä. Taustatieto oli hallussa, kun museoon astuttiin.

Paikkarin torpan, Lohilammen ja Lammintalon tulevat kävijät ovat koulutettua ja sivistynyttä väkeä, mutta kaikille eivät Lönnrotin ja Kalevalan perusfaktat enää ole tuttuja. Maailma on muuttunut, tieto lisääntynyt, osaaminen pirstaloitunut, kulttuuri moniarvoistunut.

Kaikki kävijät eivät ole suomalaisia eivätkä kaikki kävijät tunnista meille suomalaisille tärkeitä arvoja, vaikka ne meidän mielestämme yleispäteviä ovatkin. Silti museoiden markkinointi tuntuu edelleen nojaavan vanhoihin ajatusmalleihin.


Kun museot ensi suvena avaavat ovensa, odottaako kävijää sama näyttely ja samat asetelmat kuin aina ennenkin? Vai tiedostetaanko, että nyt on etsikkoaika, jonka kuluessa museoiden markkinointi ja esittely pitää päivittää? Annetaanko vanhoille tarinoille uudet siivet?


 PS. En allekirjoittanut. En usko nimien keräämiseen enkä säilyttämiseen säilyttämisen vuoksi. 
Voin olla väärässäkin. 

Ei kommentteja: