Lautamiehen vaimon raportti

Ensin tehtiin polku.

Ei, hän ei todellakaan ole saanut arvostettua luottamustointa, mutta komea kasa lautoja saapui jokin aika sitten Rantarakan parkkipaikalle. Laudat tulivat rautakaupan autossa. Tampereen ykköskirjeenvaihtaja keksi tästä oitis uuden arvonimen perheen puutyötaitoiselle.

Vietimme useita kesiä Kivimäen kaidan rannalla, vuokramökillä, kun lapset olivat pieniä. Eräänä keväisenä viikonloppuna, kun talven jälkeen taas lähdimme mökkiä katsomaan, takapenkiltä kuuluivat kirkkaat äänet: ”Isi, äiti, katsokaa, tuolla menee meidän laituri!” Siellä se purjehti, harmaa laituri, jäiden irrottama, matkalla kohti vastarantaa. Vene vesille, karkulainen kiinni ja takaisin paikoilleen – lasten lause jäi elämään, senkin jälkeen kun vuokramökin sopimus oli jo aikaa umpeutunut. 

Alkaa jo hahmottua.

Mökkirannassa ei vielä ollut akuuttia laituriongelmaa, mutta sen lähestyminen oli aavistettavissa. Mittailtiin ja kaavailtiin, nukuttiin talven (ehkä toisenkin) yli, kun tarpeeksi oli suunniteltu, suunnistettiin rautakauppaan ja loppu on silkkaa laituria. Lautakasa oli juuri sopivan kokoinen yhden laituriprojektin tarpeisiin. 

Ja lisää lautaa, järeämpää. 

Alkukesän päivät sujuivat rakennustöissä. Ensimmäinen hellekeli ulottui järven pintaan asti: vesi oli vielä riipaisevan raikasta. Lautamiehen vaimon tehtäviin kuului entisen laiturin jäänteiden siivoaminen pois maisemasta – sikäli kun ne naisvoimin olivat kuljetettavissa – sekä saunan pitäminen puolilämpimänä. 

Lautamieshomman lomassa oli pakko lämmitellä. Kukaan ei olisi jaksanut seistä vedessä koko päivää. Vahinkoja ei tullut. Selvittiin parilla mustelmalla, kun lähtöpasseistaan suivaantuneet laudanpätkät kävivät kimppuun. 

Naapurin rouva tuli lasten kanssa katsomaan, mutta piti etäisyyttä. 

Mutta niin vain saatiin aikaan kunnon laituri. Uimaan on helppo mennä, mutta edelleenkään laiturin päästä ei saa hypätä uimaan. 

Kivikkoisen rannan kivet on opittu tuntemaan ja tietämään, uimareitti opittu, mutta kivien siirtäminen niiltä sijoiltaan on mahdotonta. 

Jos kysytään, kuka määrää ja sanoo, kuka oli mökkirannassa ensin – kivenmurikoilla lienee useamman tuhannen vuoden etumatka. Parempi siis rauhallisesti laskeutua veteen ja siitä uimasilleen. Jos haluaa/ehtii lekotella auringossa, laituritila riittää nyt paremmin. 

Melkein valmista, pari(sataa) ruuvia vielä. 

Se vanha laituri, harmaa ja kulahtanut? Puun pinta ei ole uudenveroinen, alapinta on. Mökkipolut ovat saaneet uutta ryhtiä vanhoista rappusista ja silloista, sopivan harmaiksi patinoituneista. 

Laiturin kansi hinattiin vetoliinoilla maalle, missä se odottaa uutta elämäänsä. Enää ei ole sitä vaaraa, että vanha laituri lähtisi seilaamaan kohti uusia, aurinkoisempia rantoja. 

Yhteiskuvassa vanha ja uusi. 

Työllä ei enää ole niin kiire, vanhojen puiden jatkokäsittelyn voi tehdä kuivan maan puolella. Polttoon ei laituripuista ole eivätkä ne kolhi käsittelijöitään. Ehkä ne ovat jo tyytyneet osaansa. 

Lautamiehen vaimona eläminen on mielenkiintoista. 

Minna Canth ja Vaahterateatteri, erinomaiset yhdessä

Pastori Valtarin perhe Lohjan kirkon maisemissa. Kaikki esityskuvat: Risto Silvola, Vaahterateatterin luvalla.

Minna Canth on ollut naapurini. Tampereella, Hämeenpuistossa, lähellä entistä osoitettamme Puistolinnaa on Lauri Leppäsen nuorta Minna Canthia esittävä patsas. Nuori, kaunis nainen, jolla on määrätietoinen katse. 

Minna Canthin elämäntyöhön olen tutustunut vasta paljon myöhemmin. Minna Canth (1844–1897) muutti Tampereelta Jyväskylään, aloitti opinnot seminaarissa ja ensimmäisen vuoden jälkeen avioitui lehtori Canthin kanssa. Opinnot jäivät, tuli perhe ja äitiys. Kirjallinen ura oli alkamassa – ensimmäinen näytelmä oli hahmollaan, lehdet julkaisivat lehtorinrouvan kirjoituksia, hämmentävän kärjekkäitä mielipiteitä. Jyväskyläläisilläkin on oma Minnansa, Pauli Koskisen Nuori Minna on suloinen, elämään ja rakastunut nainen. Kuuluu Jyväskylä kirjailijaansa muutenkin muistaneen: kirjastoauton nimenäkin on joskus ollut Minna Kantti. 

Miehensä kuoleman jälkeen, vuonna 1880 Minna Canth muutti Kuopioon. Kuopion vuosina kirjailijanura pääsi vauhtiin: syntyi näytelmiä, novelleja ja kirpeitä artikkeleita lehtiin. Kirjoittamisen ohella hän hoiti perheen omistamaa kauppaliikettä. Minna Canthin salonki oli käsite, sivistyneistön kohtauspaikka. Kuopion pönäkkää patsasta, Minna-matamia en oikein osaa tarmokkaaksi ja aikaansa seuraavaksi kirjailijaksi mieltää – suotakoon se anteeksi. 

Kirjailijan työn arvostus näkyy siinä, miten hänen tekstinsä puhuttelevat yleisöään, ei kuvapatsaissa. 

Pastori Valtari, Joni Pitkonen, hänen vaimonsa Elisabeth, Maisa Sinisalo sekä Martha-palvelijaa esittävä Tuija Latvakangas-Koivisto.

Papin perhe on julkaistu vuonna 1891. Sen on kirjoittanut arvostettu näytelmäkirjailija, Minna Canth oli julkaissut jo useampia näytelmiä. Kirjailijan omat lapset olivat jo aikuisia tai aikuistumassa – nuoren ihmisen itsenäistymistä ja kapinaa kuvataan tarkasti, lähityöskentelynä. Biografista, elämäkerran avulla taidetta selittävää tarkastelutapaa pidetään vanhentuneena, mutta tässä se tulee mieleen: kirjailija on itse omassa elämässään kokenut, millaista itsenäistyvien nuorten kanssa oleminen voi olla. – Olisi varmaan syytä perehtyä Minna Canthin elämään paljon syvällisemmin… 

Papin perhe on kuvaus pastori Henrik Valtarin perheen lasten itsenäistymisestä, arvojen yhteentörmäyksestä. Kuopus, eloisa Maiju unelmoi näyttelijän ammatista, toinen tyttäristä, Hanna käy naisopistoa ja Jussi Valtarista on tullut toimittaja. Isäänsä verrattuna poika on lähes radikaali – niin kuin nuoren tuleekin. Itsenäistyminen merkitsee kapinaa isän auktoriteettia vastaan – ilman yhteentörmäyksiä siitä ei selvitä. Sovittelijan rooli lankeaa äidille, Elisabetille ja perheen palvelijattarelle, Marthalle. 

Papin perhe on 1800-luvun lopun näytelmien tapaan melko pitkä teksti, ensi painoksessa on yli 200 sivua. Ensipainos on näköispainoksena luettavissa doria.fi -nettisivuston kautta. Papin perhe on paitsi verevää teatteria, myös aikansa aatteita puntaroiva lukukokemus. Sitä on varmaankin luettu enemmän kuin näytelmätekstejä nykyään – aikana, jolloin suomalainen teatteri eli ensimmäisiä vuosikymmeniään. 

Minna Canth oli perillä oman aikansa aatteista ja kirjallisuudesta. Tekstin viitekehykseen kuuluvat klassikot, niin Shakespeare kuin Ibsenkin. Maijun näytelmäharjoituksissa on mukana myös Aleksis Kiven Yö vai päivä. Teksti on omistettu Kaarlo Bergbomille, Minna Canthin työtoverille ja juuri Bergbomin kanssa Maiju käy kirjeenvaihtoa pyrkiessään näyttämölle. Viitekehykseen kuuluvat myös Canthin ajan sanomalehdet, joita ajassa kiinteästi elävä kirjoittaja on tarkkaan tutkinut. Canthin salongin keskustelut kuultavat taustalla.

Hanna, Kerttu Mattila, Maiju, Mia Hakala ja Jussi, Juha Koivuporras.

Vaahterateatterin esitys perustuu Heini Tolan laatimaan sovitukseen. Canthin kieli on tallella, sananvapauden teemoja on siirretty taustalle. Etualalla on perheen dynamiikka, ankaran uskonnollisen kodin ilmapiirin ja uusien aatteiden yhteentörmäys, joka ei säästä ketään. Olisiko näistä nuorista tullut meidän aikamme syrjäytyjiä, tuskin sentään. 

Alkuperäinen teksti tarttuu vahvasti myös lehdistön rooliin ja sananvapauteen – Sampomäen esityksessä lehdistöasia on esillä, mutta ei yhtä laveasti kuin Canth sen aikanaan kirjoitti. Näytelmän visualisointi korostaa tekstin ajattomuutta, kestävää sanomaa, epookkia on tietoisesti häivytetty. Keskusteluja käydään yhtä ankarina ja vaativina myös nykyajan perheissä. Pastori Valtarin perheen kasvukertomus on ajankohtainen. Kasvaminen ei ole vain nuorten etuoikeus, vanhemmuus saattaa olla mielen pohjamutia syvältä ruopaiseva kokemus.

Anna Rimpiläisen ohjauksessa sammattilainen ensemble yltää huippusuoritukseen. Pastori Valtarin rooli on Joni Pitkosen mestariteos – pitkä ja vaativa teksti, sävykkäästi toteutettu. Mia Hakala on Maiju, joka näytelmän aikana kehittyy haparoivasta tyttösestä päämääräänsä kunnianhimoisesti suhtautuvaksi naiseksi. 

Mainiot roolityöt tekevät myös Mari Raunio ja Risto Silvola, jotka tummapukuisina ompeluseuralaisina tuovat mieleen kirkon liepeillä lepattavat naakat. Jokainen roolisuoritus olisi mainitsemisen arvoinen, eheä. 

Papin perhe ei ole hulvaton viihdepläjäys, vaikka siinä huumoria onkin. Juuri siksi se on erittäin suositeltava esitys. Kesäteatteri – eikä mikään teatteri – ole sitä varten, että katsoja saisi vain nauraa. Papin perhe on oikealla, arvokkaalla paikallaan Elias Lönnrotin lapsuusmaisemassa, Paikkarin torpan naapurissa.  

Papin perhe pakottaa katsojan pohtimaan, ottamaan kantaa. Hyvä niin. Vaahterateatterin kymmenes kesänäytelmä Sammatin Sampomäellä on edeltäjiensä tapaan TAPAUS. 

Tapaus – tätä me Vaahterateatterin ystävät olemme jo tottuneet odottamaan.  

Joni Pitkosen roolisuoritus on loistava. 

Papin perheen esitykset jatkuvat heinäkuun alkuun asti. Sammatin Sampomäen uusitussa katsomossa on tilaa, lippuja voi ostaa netin kautta tai ennen näytelmää Sampomäen lippumyymälästä. Tulkaa ja vaikuttukaa!  

Esitysten aikataulu: 

Ke 19.6. klo 19 /   Su 23.6. klo 17 /  Ti 25.6. klo 19 / Ke 26.6. klo 19 / Pe 28.6. klo 19 /   La 29.6. klo 17 /  Ti 2.7. klo 19 / Ke 3.7. klo 19  /  Pe 5.7. klo 19  /  La 6.7. klo 17 /  Su 7.7. klo 17.     Tarkemmat tiedot Vaahterateatterin verkkosivuilta. 

Teatteri-illan aikana voi tutustua myös Paikkarin torppaan. 

Gaudeamus igitur

Lakki ja laukku, lähtövalmiina. 

Sanat nousivat mieleen tuttuina, oli helppo laulaa mukana. Gaudeamus igitur, iloitkaamme siis. 

Suvivirsikin melkein itketti, taas. 

Vietimme riemuylioppilasjuhlaa. Viisi vuosikymmentä oli kulunut, olimme päässeet parhaille, erikseen varatuille paikoille koulun juhlasaliin. Vallitseva tunne oli hämmennys: joko me jo nyt olemme tässä, minne kaikki aika meni, missä olivat koulupäivät, joihin melkein vieläkin voisi tarttua. Mihin me jäimmekään, silloin koulun päättyessä? Jokaisella on ollut omat ruuhkavuotensa, työnsä, elämänsä. 

Onneksi juhla vei mukanaan. Ympärillä velloi nuoruus ja elämännälkä. Vielä hetken nämä toiveikkaat nuoret malttaisivat olla aloillaan, sitten he lähtisivät oman elämänsä kevääseen, aamuun, päivän korkeuteen. 

Eikä heitä pidättelisi mikään, ei äidin huoli tai isän ohjeet. Sen kasvatuksen, jonka näille nuorille voi kotona antaa, sen he olivat jo suurimmaksi osaksi saaneet. Nyt olisi maailman vuoro. Elämä kohtelee ja koulii, tavallaan. Elämän matka oli alkamassa, kukaan ei haluaisi jäädä osattomaksi siitä. 

Ja siinä, kuin vastakohtana, me istuimme salin etuosassa. Parvi kellastuneisiin lakkeihin sonnustautuneita riemuylioppilaita, tyynesti paikoillaan. Kieliluokan tytöt, yhtäkkiä arvokkaina daameina. Olimmeko me jo näin pitkällä, elämän illassa tai syksyssä, oliko ajan iso viisari siirtänyt meidät näin kauas pois nuoruudesta? Nos habebit humus – saisiko maa meidät lopulta omakseen? Ei sentään vielä, iloinen nuoruus - iucundam juventutem - on vielä vaiheessa. 

Turha miettiä, tärkeämpää on elää. Täysillä. Viimeiseen sydämenlyöntiin on aikaa, se tullee aikanaan. Miksi murehtia ennen aikojaan, kun maailma on täynnä valoa ja riemua? 

Auttaako elämänkokemus näkemään tarkemmin? Katselimme nuoria, jotkut epävarmoja, toiset toiveikkaita, monet uhmaavia ja itsetietoisia. Jännitys sai askeleet hiukan sekaisin, mutta seremoniaa oli varmasti harjoiteltu monta kertaa, oikea rytmi löytyi. Seurasimme nuorten kulkua koulun parketilla, uusiin juhlakenkiin tottumattomien askelten kopinaa. Ihanat röyhelömekot, suloiset kasvot, poikien ryhdikkyys, juhlapuvun tuoma arvokas tunne. 

Ylioppilasjuhla on valmistujaisjuhla, koulutyön päätös, kohokohta. Mutta samalla sekin on oppimistilanne. Juhlien tapakulttuuri, luonteva juhlassa oleminen – nekin on ensin opittava. Elämää on harjoiteltava, elämällä. Sitkeästi, joka päivä. Onnea matkaan!  

Oli ihanaa tavata, kertoa kuulumisia, kerrata muistoja. Ja saatiinhan se vanha valkolakkikin pysymään kutreilla, yhden iloisen päivän ajan. 

Plastiikkaa

Ennen vanhaan oli hienoa omistaa plastiikkinen kulho tai lautanen. Sitten mietittiin, miten plastiikkaa pitäisi pestä, kun se aina jäi kiiltäväksi, vähän rasvaisen oloiseksi. Hinkattiin ankarasti ja saatiin kiilto lähtemään ja kippo vanhenemaan. Jossain neuvottiin, ettei kippo kuumaa kestä. Nykyään osataan jo pestä ja käsitellä, kipotkin ovat kehittyneet. Plastiikasta tuli muovia – mikä lienee yksi kivuttomimmin omaksutuista uudissanoista. 

Muovi oli uuden uljaan aikakauden symboli, kunnes siitä tuli riesa ja rikollinen. Saastuttaja numero yksi. Siispä: muovi pitää kieltää. 

Vanhana ja vanhanaikaisena ihmisenä ihmettelen, onko hyvän ja käyttökelpoisen materiaalin kieltäminen ainoa ratkaisu. Olen itse nähnyt ison osan muovin kehityskaaresta. 

Ei muovikippo vieläkään arvoton tai turha ole, vaikka sitä ei enää osatakaan arvostaa. 

Tässä on kyse ongelmasta, jonka on aiheuttanut ihmisen oma huolimattomuus ja piittaamattomuus. Kuritetaan muovia, kun ei osata panna ihmiskuntaa järjestykseen. 

Jos jätteille ei ole asiallista käsittely- ja kierrätysjärjestelmää, ne viskataan tien oheen, kadulle, mereen, maalle. Kaikki jätteet – joista muovi lienee sitkeähenkisin ja vähiten haluttu. Romumetalli kelpaa kiertoon tai ruostuu, puu ja monet muut materiaalit lahoavat. Betoni rapautuu, muovi säilyy. 

Sanovat romun ja roskien reunustamaa väylää joskus Raatteen tieksi. Raatteen tie on nykyään siisti paikka, sodan jäljet on aika hoitanut. Nykyaikaisen Raatteen tien laidalla lojuu muovinpala poikineen ja se muovi pysyy. Tätä tietä ei löydä pohjoisen korvesta, sen kohtaa kaikkialla maailmassa.

On yhteiskunnan ja kansalaisten velvollisuus järjestää jätehuolto.

On kansalaisvelvollisuus käyttää jäteastioita, keräyslaatikoita ja muita asiaankuuluvia järjestelmiä.

Muoviteollisuuden pitää jatkaa työtään ja kehittää ympäristön ja ihmisen kannalta parempia muovilaatuja. Jos muovi kielletään, kehitystyökin voi olla vaarassa. 

Roskaamisen pitäisi olla rangaistava teko, mutta ei se sitä ole. Roskaamista vastaan taistellaan kehittämällä roskista paremmin maatuvia versioita. Anteeksi, en ymmärrä. Muuten, putosiko tämä mehupillin suojus sinulta? 

Muovi on lähes öljyn veroinen polttoaine, mutta kotioloissa sitä ei saa polttaa, ainoastaan jätteenpolttolaitoksen poltto on tarpeeksi valvottua ja hallittua. Siis: jätemuovit kiertoon tai roskiin. 

Muovia voidaan kierrättää, se on uusinnettava materiaali. Muoviesineistä ei puutu muuta kuin selkokieliset merkinnät siitä, miten niitä pitää käsitellä ja mikä kelpaa kierrätykseen. 

Hygienian nimissä pieninkin muovinippeli pakataan muoviin. Tässä kohdassa on varmaan kehittämisen paikkoja. Ongelmallisimpia jätteitä ovat ne pienet kääremuovin hituset, jotka tuuli vie mukanaan, ennen kuin käyttäjä edes huomaa. Ekologisuuden nimissä pakkaukset kehittyvät kevyemmiksi, vähemmän muovia sisältäviksi. Ja jos muovi vaihdetaan paperiin, onko ihan oikeasti varmaa, että paperi löytää tiensä roskikseen? 

Oma ongelmansa ovat fleecet ja softshellit ja muut materiaalit, joista liukenee mikrohippusia pesuveteen. Töitä Pelle Pelottomalle, kehittäkää toimiva talteenottojärjestelmä. Sitä odotellessa pesemme harkitummin. Maailmanlaajuinen patentti odottaa keksijää.  

Panttijärjestelmä on tunnetusti vähentänyt pullojen ja tölkkien heitteillejättöä, voisiko roteva pesuainepakkaus tai joku muukin pullo ja purkki olla pantillinen?  

Mutta voitaisiinko, ihan ensiksi, kouluttaa kansalaiset käsittelemään jätteitä oikein? 

Muovisia ja muita. 

Voisiko ympäristön siisteys olla kansalaishyve ja koko kansakunnan yhteinen tavoite? Roskasodan henki, missä olet? 

Eikö roskaamista voida saada kuriin ihmistä kouluttamalla? 

Miksi kaikkialla ei voi olla toimivaa jätehuoltojärjestelmää? 

Muovi ei ole materiaaliongelma. Se on ihmisongelma. Valitettavasti. 

Kuvat eteläkorealaisen Choi Jeong Hwan taidenäyttelystä Kiasmassa kesällä 2016. 

Tauno

Isä oli ostanut palan maata Myllykylästä ja sinne kesämökin.  

Naapurit tulivat ihmettelemään uutta puuelementeistä koottua taloa ja tapaamaan entistä ja samalla uutta naapurina. Siitä alkaen perheen kesälomat vietettiin Sammatissa. 

Kesälomien aikana tutustuin Taunoon. Olin ehkä kymmenvuotias, Tauno jo aikuinen. Melkein joka kesä näin Taunon. 

Tauno puhui epäselvästi, eri tavalla. Myöhemmin tulin tietämään, että syynä oli syntymässä saatu vamma. Taunon puheessa oli oma logiikkansa, jonka me serkkutytön kanssa nopeasti oivalsimme. Taunon puhe oli helpompaa ymmärtää kuin vaikka kontinkieli. Joskus, kun Tauno jutteli vanhempien kanssa, me pikkulikat tulkkasimme. Ei se silloin nololta tuntunut. 

Tauno ei koskaan lähtenyt pois kotimökistä. Hänestä tuli isänsä ja äitinsä apumies ja autonkuljettaja. Auto oli vankkaa itäpeltiä ja Tauno varmakätinen kuljettaja. Ongelmia tuli joskus, jos auto teki tenän ja Tauno joutui yksin selvittämään tilannetta. Aina hän kuitenkin selvisi kotiin. 

Taunon kotiin tuli Myllykylän ensimmäinen televisio. Iltaisin, kun ainoan kanavan ohjelma alkoi, kyläläiset vaelsivat katsomaan kuvaruutua. Viitseliäimmät ottivat selvää ohjelmistosta, moni tuli paikalle, kun tiesi testikuvan näkyvän ja kohta ohjelman alkavan. Keittiössä oli valot ja Signe-emäntä teki askareitaan, olohuoneessa ei ollut valoja, vain television mustavalkoinen – oikeastaan harmaa – pyöreäkulmainen ruutu. Sitä katseltiin, kunnes piti kipaista kotiin. 

Vanhempiensa kuoleman jälkeen Tauno eli mökissä yksin, löysi ystävän ja jäi taas yksin. Hiljainen, hymyilevä ja kaikille ystävällinen Tauno, joka ehti 84 vuoden ikään. 

Joskus Tauno tuli kesätorille myymään käsitöitään, huolellisesti katajasta veistettyjä voiveitsiä ja lastoja. Tauno neuvoi, että veitsi on aina ennen pöytään laittamista huuhdeltava kylmällä vedellä, silloin rasva ei tartu siihen liian tiukasti. Taunon kädenjälkeä on vieläkin keittiön laatikossa. 

Viimeisinä aikoina Taunon tupa näytti hiljaiselta, melkein hylätyltä. Voimat hiipuivat, elämä käpertyi kotimökkiin, naapurit auttoivat. Liikkuminen tuli vaikeammaksi, oli pakko mennä sairaalaan. 

Tauno on lähtenyt tästä maailmasta. Muistan hiljaisen miehen, erilaisen, ystävällisesti hymyilevän. Oman polkunsa Tauno kulki, ketään loukkaamatta, häiritsemättä, arvokkaan vaatimattomana. Luulen, että se olisi terveemmällekin miehelle hyvä saavutus. 

Valitettavasti ei edes uutinen

Monilla ihmisillä on tapana luottaa omaan 

ymmärrykseensä sitä lujemmin, 

mitä vähemmän sitä on.

Jukka Kemppisen blogikirjoitus 25.4.2019 

Valitettavasti ei edes uutinen 

Ennen vanhaan mainostoimistossa oli AD:n apuna peistareita (paste-up), copylla (copywriter) oli apuna sihteeri, oli puhtaaksipiirtäjiä ja hyvässä toimistossa oli oma latomo ja repro. Yhteyspäälliköt pitivät langat käsissään. Asioilla oli kiire, huomiseksi piti saada. 

Kun tietokoneet tulivat, monta nimikettä ja ammattia jäi historiaan. Asioilla oli edelleen kiire, heti piti saada, mieluiten jo eiliseksi. 

Muutoksesta selvittiin, mutta ala muuttui. Työn kuva pirstaloitui. Markkinoinnin keinovalikoima monipuolistui ja mainonnan ammattilaiset alkoivat toimia myös sähköisen median puolella. 

  

Tietotekniikan esiinmarssi ei todellakaan ole uutinen. Me elämme sähköisessä maailmassa. 

Tietotekniikan mahdollisuuksien nokkela ja osaava hyödyntäminen – sen pitäisi olla uutinen. 

Uutinen paikallislehden toimittajien irtisanomisista ei ollut yllätys. Yllätys oli se, että arvostettu lehtitalo saneerasi pois kaikki kylätoimittajat, pätevän joukon uutistyön osaajia. 

Kaupunkiin liitetyt kunnat ovat olleet ahtaalla. Niitä sysitään syrjäkyliksi ja ne joutuvat taistelemaan jokaisesta aikaisemmin aikaansaadusta edusta ja palvelusta. Itsenäisen kunnan aikana perustetut toimivat rakenteet halutaan väkisin ajaa alas. Nyt kylillä ei enää edes ole vakituista toimittajaa tukenaan. 

Palataanko tässä satunnaisten senttareiden aikaan, sata vuotta taaksepäin? 

Uutinen siitä, että painetut lehdet ovat vaikeuksissa, ei myöskään ole ollut uutinen. Paikallislehdet, jotka ovat investoineet painokoneisiin ja painetun lehden jakeluun, ovat joutuneet huomaamaan, että aikanaan tarkoituksenmukainen tekniikka on muuttunut painolastiksi kun tieto siirtyy verkkoon. Kustannuspaineiden täytyy olla melkoiset, mutta olisiko sittenkin pitänyt edetä tiedonvälitys edellä? 

Tiedonvälitys ei ole menettänyt merkitystään, päinvastoin, lisäksi sen rytmi on nopeutunut. 

Uutisia luetaan ja seurataan enemmän kuin koskaan. Niitä ei enää seurata painetusta lehdestä, vaan kuvaruudulta. Uutisten välitys ei ole enää pelkän selluloosan varassa. 

Tänään luukusta singahtanut lehti on jo ilmestyessään vanha, eilisen tuote. Lehden verkkosivulla on tänään uutisia, jotka painetaan vasta huomiseen numeroon. Ja vanha lehti, sehän tunnetusti kelpaa kalan kääreeksi tai saunapuiden sytykkeeksi. 

Se, mikä sytyttää uutisten kuluttajan, on luettavissa ja katseltavissa verkossa. Tuoreena. Tämän kehityksen ovat myös lehtien perinteiset liikevaihdon turvaajat, mainostajat huomanneet. 

Uutinen on uutinen, olipa julkaisukanava sähköinen tai painettu. Uutiset on kirjoitettava, editoitava, taustoitettava ja kuvitettava, oli kanava mikä tahansa. Digitaalinen julkaisu on saatava helposti omaksuttavaan muotoon. Kaikki tämä on toimittajien työtä. 

Toimittajan ammattitaito on tiedon välittämisen taitoa, kanavasta riippumatta. Nettilehtikin tarvitsee tekijänsä ja tekijöiden ammattitaidon. Kun tiedonvälitys nopeutuu, kanavan on oltava auki jatkuvasti. Siksi: mieluummin lisää kuin vähemmän tekijöitä. 

Digitaalinen uutisvirta on mahdollisuus. Tietoverkkoon mahtuu rajaton määrä tietoa. Sanojen lisäksi uutisessa voi olla kuvia, kaavioita, elävää kuvaa, ääntä, animaatioita. Maailma on visuaalisempi kuin koskaan. 

Kokonaisuuksien hallitseminen edellyttää taitoa. Toimittajan ammattitaitoa. 

Painetulla sanalla on paikkansa, mukavuusalueensa. En kaipaa painettua päivälehteä, mutta otan mielelläni käteen kiiltävän naistenlehden, rentoudun kuvien maailmoissa. Painettu aikakauslehti on pala hiljaisuutta, sen kautta voi hetkeksi irrottautua kuvaruutujen välkkeestä. Luen mielelläni painettua kirjaa, esimerkiksi siksi, että tietokoneruudulla ei tekstiä aina voi alleviivata. Painettu sana pätee vieläkin, etenkin silloin, kun sillä on pysyvämpää käyttöä. 

Vaikka lukemisen inflaatiosta puhutaan, me luemme yhä enemmän, enemmän kuin heti hoksaisikaan. Me luemme tekstejä ruudulta, lähetämme sähköpostia, katsomme netistä käyttöohjeita, toimimme sähköisesti viranomaisten kanssa. 

Mainostoimisto, jossa olin monta vuotta, muuttui työvuosien aikana meluisasta konttorista hiljaiseksi verstaaksi, jossa jokainen puursi omien koneidensa ääressä. Asiakkaiden kanssa keskusteltiin sähköpostin välityksellä, ei enää luuriin huutaen. Luettiin ja kirjoitettiin, sillä se oli asioiden hoitamisen kannalta tehokkaampaa ja nopeampaa.  

Kirjoittajan ammattitaidolla on käyttöä ja kysyntää, sillä maailma tarvitsee havainnollistajansa, tulkkinsa. Samalla yhä vaikeampaa on löytää työlle maksajia ja kustantajia, koska ’jokainenhan osaa’. Ei osaa. Valitettavasti. Kirjoittaminen on pitkä ammatti, jota ei hetkessä opita, vaikka lahjakkuutta ja haluja olisi. 

Tsemppiä, hyvät toimittajat! 

PS.  En tiedä, sopiiko alun sitaatti tähän asiayhteyteen. Enkä tiedä, ketä Kemppinen tarkoittaa. Ehkä lukijani tietävät tai huomaavat. Mutta oli se nyt vaan niin osuva. 

Kirjoituksen jäsentämiseksi liitetyt kuvat juhannukselta 2018. 

Saako esineisiin kiintyä?

Meidän perheen hyrysysy taitaa olla entinen. Tampereen moottoritien kaide viimeisteli auton ulkoasun ja paljon hyvää tekniikkaa meni tärviölle.

Sääli, kun oli vasta pestykin, pahoitteli Tampereen kirjeenvaihtaja. 

Vastasin: Sääli, olisi se vielä kelvannut meille, vaikka kuraisenakin. 

Peltiä se vain on, lausui kaverikuoro. Hyvä, että selvisitte ehjinä. 

Varjelusta ja suojelusta oli matkassa paljon, kiitos siitä. 

Esineisiin on tapana kiintyä, vaikka ne olisivatkin peltiä, muovia, kumia ja muita aineita. Auton oven mittasuhteet oppii ja sitten ei enää joka kerta lyö päätänsä ovenkamanaan, vaan osaa oikeassa kohdassa vähän kumartua. Takakontin kapasiteetti tulee testattua mökkireissuilla ja muutenkin. Istuinlämmittimen säädöt oppii kun tarpeeksi kauan istuu. Radioasemat saa turhia hakematta. Tutussa on aina helpompi olla. 

Oltiin maailmalla, yritettiin esiintyä fiksusti ja pakattiin isompi matkalaukku. Suurimman osan ajasta matkalaukku seikkaili omilla retkillään ja me sinnittelimme käsimatkatavaroiden avulla. Kun loppu alkoi häämöttää ja tilanteeseen alkoi jotenkin sopeutua, iso matkalaukku tuli ehjänä takaisin.

Siinähän sinä taas olet, sanoin pullealle pakaasille. 

Siinähän sinäkin vielä olet, sanoin mekolle, jonka olin silittänyt ja tärkännyt iltamenoa varten. Sinä selvisit! Ja oli oikein, että luotin siihen, että sinä pidät pintasi ryppyilemättä. Olet sen aina tehnyt. 

Siinähän sinä, helminauha, joka kauan sitten jäi anopin jäämistöstä – ja rintaneula – ei uusia eikä aitoja, mutta mainioita kapistuksia, kun pitää näyttää fiinimmältä tai kun pitää kiinnittää huivi leninkiin. Sellaisia värkkejä, joihin oli oppinut luottamaan. Olin jo ollut valmis luopumaan, osasta olisin voinutkin luopua – mutta hyvä, ettei mikään jäänyt kirvelemään. 

Minulla on taipumus kiintyä tavaroihin ja joskus mietin, onko se edes oikein. 

On muistoesineitä, joita on tullut ja joiden saamisesta en ole aluksi osannut oikein edes iloita. Ajan kanssa niihin liittyy sisältöä – tai ei.

Matkamuistot ovat luku sinänsä – lienevät tosin jo katoavaa perinnettä. Olen käynyt kodeissa, joiden kotialttarina on vitriiniin sijoitettu nukkekokoelma, kaikista koetuista maista ja paikoista kansallispukunukke, tehän tiedätte. Nuket ja viiden millin pölyhuntu niiden yllä…  

On meilläkin. Jerusalemin portilta pikkupojalta ostettu kamelikaravaani, puusta veistetty. Muistan sen pikkupojan, innokkaan, tummasilmäisen, madam, madam… Muutun vastustuskyvyttömäksi, kun joku kaunis pieni olento sanoo ja anoo kunnioittavasti: madame. Ne taitavat tietää sen.

On kiviä ja simpukoita ja jotain, laatikossa piilossa. Piilossa pölyltä. 

Matkan muistaa ja paikan muistaa, jos siinä on jotain mieleen painuvaa, muistaa ilman apuvälineitäkin. On esineitä, jotka ovat kauniita ja kauniisti tehtyjä ja jotka tekee mieli hankkia ja omistaa, mutta muistoa vain muiston vuoksi, ei kiitos. Antaa unohtua, jos ei tartu sieluun. 

Sitten on esineitä, joiden painokin on melkein tuplaantunut, kun niihin liittyy niin monta mielen kuvaa ja niin paljon tunnetta. Koru, joka äidillä oli aina. Kirja, jonka kummitäti antoi kesämökkinsä kirjahyllystä, kun sai tietää, että olin oppinut lukemaan. Rannerengas, jonka täti osti, kun olin päässyt ylioppilaaksi. Kaikille sukulaistytöille oli luvassa samanlainen, mutta vain, jos sai valkolakin. Kaikkein arvokkaimmat eivät koskaan pääse mukaan maailmalle, niitä vaalitaan muuten. 

Ja kaikki ne esineet, jotka ovat osa arjen sujumista. Kolhiintuneet juomalasit, jotka hennottiin heittää pois vasta sitten, kun se asunto, jossa niitä oli käytetty, myytiin. Olihan ne, rumat ja kamalat, mutta kun ne unissaankin löysi omalta paikaltaan… 

Maailma on täynnä kauppalopoja ja tyrkyttäjiä, joka lähtöön.

Esineeseen voi kiintyä ja esine voi olla linkki johonkin, mikä on kallista ja arvokasta ja muuten kadonnutta. Tärkeää ja arvokasta esinettä ei voi ostaa markkinatorilta – ainakaan ostamalla ostaa saadakseen jotain arvokasta – sen saa lahjaksi tai se muuttuu lahjaksi, kun aika kultaa muistoja.

Leipää, elämää

Jokainen matka on löytöretki. 

Joka lähtee rohkeasti, voi kohdata jotain tärkeää. 

Oppia omat ääriviivansa. 

Leipää, elämää 

Kaikki oli joustavaa, avaraa, lähimmäisen ajatusten ja mielen vapautta kunnioittavaa. Oli vapautta ja tilaa. Oli helppo olla ja nauttia vain.

Ruokaa riitti. Kiertelin noutopöytää, kertasin ruokamuistoja, tutkin uusia makuja, en vastustanut houkuttelevia värejä ja tuoksuja. Vielä tuota ja tuota, tuotakin voisi maistaa… Lautanen kertyi kukkuroilleen, kuin vahingossa. Katsoin ympärilleni: syövätkö kaikki samalla tavalla, herkusta toiseen surffaillen… Vaikutanko ihan tolkuttomalta rohmulta? Ehkä en, samanlaisia annoksia oli naapuripöydissäkin. 

Parin päivän jälkeen alitajuntani tai järkeni alkoi uskoa, ettei ruoka loppuisi ja että huomennakin olisi uusia makuja tarjolla. Opin kokoamaan lautaselleni edes hieman kohtuullisempia annoksia. Jälkiruokapöydän ääressä harkinta oli vaikeinta. 

Katselin matkatovereita. Ei näyttänyt olevan ollenkaan kiusallista lapata lautaselle korkea keko, syödä osa ja jättää loput pois vietäväksi. Alkoi yhä enemmän tuntua siltä, että liian suuri osa kaikesta valittavaksi tuodusta ruoasta meni jonnekin, jätteeksi tai – poistoon. Hävikkiä, ajattelemattomuutta? 

  

Pula-aikana varttuneen kotikasvatukseen kuuluu, että lautanen syödään tyhjäksi, vaikka ei aina niin maistuisikaan. Ruoalla ei leikitä, ei missään tilanteessa. Homeista leipää syövälle on luvassa kaunis lauluääni. Elämä on niukkaa ja tarkkaa, kaikki mahdollinen on käytettävä hyväksi. 

Kun elämisen taso vähitellen koheni, pahimmista tottumuksista päästiin eroon, homeinen leipä jouti jätteeksi ja myöhemmin biojätteeksi. 

Mutta yhä edelleen, runsauden aikakaudellakin, ruoalla leikkiminen, ruoan tuhlaaminen tuntuu sielua myöten pahalta. Ruoka ja leipä, ne ovat tässä sama asia. 

Leipä ei ole vain kypsennettyä taikinaa, se on maan antimista arvokkaimpia. Ennen vilja oli itse korjattua, myllytettyä ja huolella säilytettyä. Leipominen oli – ja on yhä – jyvän tarinan loppuhuipennus. Vieläkin tiedämme tarkkaan, millaisen työn takana leipä on, mistä se tulee. 

Leivän kunnioitus näkyi ristinmerkissä, jolla emäntä siunasi taikinan. Se painettiin kämmenselällä jauhoiseen pintaan ennen kuin taikina jäi tekeytymään, nousemaan ja valmistumaan. 

Leivon yhä harvemmin kotona. Lasten ollessa pieniä joku leipomus oli usein työn alla, joskus jopa päivittäin, sillä tuore sämpylä tai pulla tekin aina hyvin kauppansa. Kun esikoinen muutti omilleen, huomasin, miten leipää alkoi jäädä yli, homehtua, pullat kuivuivat kaapissa. Oli tarkistettava ostotottumuksia. Kun kuopuskin lähti, kulutus väheni entisestään. Enää en osannutkaan tehdä niin pientä taikinaa, että se olisi tehnyt tuoreeltaan kauppansa. 

Leipä ja hyvä ruoka ovat elämän perusasioita. Olen tyytyväinen, kun on varaa ostaa ruokapöytään kaikkea sitä, mitä haluaa ja pitää oikeana. Muita ostoksia pitää välillä harkita. Jos valitsee täysipainoista ruokaa, ei tarvitse kantaa kotiin turhaa – tyhjiä kaloreita, jotka oikeasti ovatkin täysiä. En voi väittää olevani täydellinen tai virheetön näissä asioissa, mutta jatkan yrittämistä. 

Puoliksi syöty annos, pizzan palanen, josta suurin osa jää lautaselle odottamaan tarjoilijaa, joka tyynin ilmein korjaa pois ylimääräiset – jonnekin. Minne tämä kaikki ylimääräinen, kerran maistettu muona päätyy? Teollistuneessa, kaupunkimaisessa ympäristössä. Kuinka paljon energiaa ja ravintoarvoja tuhlaantuu, suurpiirteisen ruokakulttuurin vuoksi. 

Lapsuuden kesinä, maalla, päästiin joskus aterialle sukulaisten pöytään. Perunoita oli keitetty reilu kattilallinen. Jokainen sai valita haluamansa määrän. Jos haarukkaan tarttui huonolaatuinen mukula, se pantiin sivuun. Kun ateria oli päättynyt, tähteet koottiin yhteen ja navetan nurkassa asustava possu sai taas vaihtelua ruokavalioonsa. Mikään ei mennyt hukkaan, ei edes se rupinen peruna. 

Kaikkein pyhin pöydän antimista on aina ollut leipä. Leipä, elämän säilyttäjä. Leipää on kunnioitettava. Se on annettu meille ravinnoksi, jokainen muru. Leipää ei saa turhaan heittää pois eikä kohdella väärin. Leipä on elämää. Jumalanviljaa. 

Leivän sunnuntai 2016 Sammatin kirkossa.