Lapinmaa, matkalla pälven aikaan

Lumi on vielä täällä, valkoinen, puhdas. Väylä vie kohteesta toiseen ja joka aamu on edessä puhdas, vasta-ajettu tie.

Päivä sulattaa vedet, yö jäädyttää ne taas. 

Tuleeko ison virran jäälle jo salakavalia ukkoavantoja? Ei näinä pakkasöinä. Vesistön ylitys on helppoa, kun jää kantaa, latukoneen alla pitää olla ainakin puolimetrinen kerros. Kun purot valtaavat maiseman ja lumi sulaa sohjoksi, paikallinen asukas vaihtaa vapaalle ja jättää tyristit hetkeksi mielestään.

Luvattuun maahan mennään Levijärven ulapan yli, tuuli on kevätpäivinä lempeä ja aurinko lämmittää. Mikä odottaa Luvatussa maassa? Matkalaiselle evästä ja juotavaa, mutta myös mielen rentoutusta, kunnon kotimaisia iskelmiä, hikisten miesten karaoke ja monotanssit. Tumman pirtin sisällä on tunnelmaa, mutta mieli palaa aurinkoon.

Kulkijoita on moneksi. Terhakka Pinja odottelee isäntää ja emäntää kotakahveilta ja haukkuu vieraat. Koiralla on koiran homma. Lapinkylän vanha koira on siirtynyt pirtistä pihamaalle, talon nuori haukku hoitaa asiakkaiden vastaanoton, vanhus köpöttelee pihalla omissa ajatuksissaan.

Jänkhällä on näin kevätpäiväntasauksen aikaan jo pitkään valoisaa. Puiden varjot tanssivat hangella, puun juurilla näkyy enteitä pälvistä. Vielä riittää kelin aikaa, vielä on hyvä liikkua, pälven aikaan maasto muuttuu vaikeammaksi.

Tuuli leikkii oksilla pientareen

Valo hangella kimaltaa.

Päivä pitenee matkalla kevääseen

Värit palaavat maisemaan.

Matka tuttu on tupaan lämpöiseen

Kera väärtien haastellaan.

Päiväsydämen sinisen täyteyden

Tahdon mieleeni tallettaa.

Kuvitettuja klassikoita? Kuviteltuja klassikoita?

ei suomi ole mikään kieli,

se on tapa istua penkin päässä

karvat korvilla,

yliaikaiset puheet sateesta ja tuulesta, peritty nyrkinisku

pöytään,

Paavo Haavikko

Viime viikkoina olen viettänyt laatuaikaa Elias Lönnrotin (9.4.1802-19.3.1884) kanssa, olemme pohtineet hautajaisten vuosijuhlia ja muita miehen monista saavutuksista.

Olen leikkinyt ajatuksella siitä, millaisen Lönnrotin esittelisin kuvitteelliselle vieraalle, joka tulisi jostakin muusta maasta, kokonaan erilaisesta kulttuurista. Olen pohtinut sitä, miten kertoisin ja havainnollistaisin ja kuinka selventäisin sitä historiallista kontekstia, jossa suurmiehemme eli. 

Mutta ei se Elias enää niin kovin tuttu meille suomalaisillekaan ole. Yllättäviä kysymyksiä tulee vastaan, kysymyksiä, joihin vastausta hapuillessaan miettii, miten asiat pitäisi kertoa, jotta perille meno varmistuisi. Taas on oltu, karvat korvilla.

Tämä maailma kaipaa hyviä tarinoita, meheviä juttuja ja juohevaa kerrontaa. Ankarat, työn täyttämät, ruisleivänkovat sanat on helppo sivuuttaa.

Kouluvuosinani julkaistiin kuvitettuja klassikkoja, lehtiä, joissa yhdistyi ankea piirrosjälki, äärimmilleen yksinkertaistettu tarina ja vaihtelevan kankea suomenkieli. Sama konsepti voisi toimia nettipelinä? Sellaisiako Eliaksesta pitäisi laatia?

Ei tämä aina ihan yksinkertaista ole, uskokaa vaikka.

Otsikkokuvassa on koriste, joka askarreltiin Elias Lönnrotin hautajaisten 130-vuotismessun kunniaksi, kirkkoa koristamaan. Keskikäytävää reunusti ilmavirrassa elävä tumma tyllihuntu.

Virsi, sydämeni ääni

Sunnuntaina 16.3.2014 Sammatissa muistetaan Elias Lönnrotia

Elias Lönnrotin kuolema ja hautajaiset koskettivat sammattilaisia 130 vuotta sitten.

Sammatissa palataan näihin muistoihin 16.3.2014 järjestettävässä messussa ja juhlassa seurakuntatalolla. Juhla alkaa kello 11, jolloin kellotapuli avataan ja kellotapulissa säilytettäviä Elias Lönnrotin hautajaismuistoja voi käydä katsomassa. Elias Lönnrotin hautajaiset pidettiin 3.4.1884 Sammatin kirkossa.

Kello 12 pidetään messu ja sen jälkeen järjestöt tekevät kunniakäynnin Elias Lönnrotin haudalle. Haudalla lauletaan - aivan kuten hautajaisissakin – Maamme laulu suomalaisin sanoin ja Lönnrotin virsi.

Elias Lönnrotin surujuhlaan osallistui niin oman pitäjän väkeä kuin arvovieraitakin valtakunnan korkeimmalta tasolta. Kaikki olivat pukeutuneet arvokkaasti - kukin omien edellytystensä mukaan.

Olisi hienoa, jos sammattilaiset voisivat tulla tähän juhlaan perinteiseen vaateparteen sonnustautuneina. Löytyykö kaapeista kirkkosilkkejä tai muita 1800-luvun lopun tai 1900-luvun alun asuja? Kansallispukukin on hyvä vaihtoehto.

Ellet voi tai halua noudattaa tätä toivetta, valitse nykyaikainen asu – perinnepukeutuminen on luonnollisesti vapaaehtoista. 

Elias Lönnrotin virret  

Sammatin seurakuntatalolla juodaan kirkkokahvit. Elias Lönnrotin (9.4.1802–19.3.1884) mittavasta elämäntyöstä on tänä vuonna valittu aiheeksi virret ja suomalainen virsikirja.

Elias Lönnrotin tuotanto on laaja: hän tallensi näkyväksi suomalaisen kirjallisuuden syvimmän kerroksen, kansanrunouden, joka sitä ennen oli elänyt suullisena traditiona. Tieteellisillä ja yleistajuisille teksteillään hän vakautti suomen kirjakieltä.

Vuonna 1701 julkaistu Vanha virsikirja oli käytössä lähes 200 vuotta. Sen kieliasua ja rakennetta oli pyritty uudistamaan useaan otteeseen 1800-luvulla, mutta vasta vuonna 1886 kirkolliskokous sai hyväksyttäväkseen uuden virsikirjan. Suomen kielen kehittäjänä ja kansanrunouden tuntijana Elias Lönnrot oli itseoikeutettu komitean jäsen. Suurmies uurasti useiden vuosien ajan virsikirjatyössä ja siitä tuli suomalais-ruotsalaisen sanakirjan ohella toinen hänen vanhuutensa suurista saavutuksista. Elias Lönnrotin ansiota on, että meillä on käytössämme hyvin suomalainen virsikirja.

Aikalaistodistajien mukaan Elias Lönnrot tutki virsien tekstejä aivan elämänsä viimeisiin hetkiin asti. Hän oli tunnollinen virsikirjakomitean jäsen, mutta myös harras kristitty. Virsi oli hänelle sydämen ääni.

  

Sydänlämmin musiikki ja uudet virret

Seurakuntatalon ohjelma alkaa Karjalohjan kirkkokuoron esityksellä. Kuoroa johtaa kanttori Heikki Orama.

Suurmiehen viimeinen matka Lammin talolta Sammatin kirkkomaahan on ollut mieleenpainuva tapahtumasarja pienessä Sammatissa. Hautajaisvieraita oli jopa 1000 - vain osa mahtui kirkkoon sisälle. Juhlan aluksi Taina Partanen kertoo Elias Lönnrotin hautajaisista.

Ennen juhlapuhetta kuullaan lisää musiikkia, Sammatin pienet kanteletaiturit - kantelettaret - musisoivat, johtajanaan Minna Pitkonen.

Juhlapuheen pitää pastori Samuli Koivuranta, joka toimii kirkkohallituksen asettaman virsikirjan lisävihkotyöryhmän sihteerinä. Lisävihkolla täydennetään nykyistä virsikirjaa. Kirkollisten toimitusten ja jumalanpalveluksen uudistus 2000-luvun alussa nosti esiin myös virsien uudistustarpeen. Elias Lönnrotin työ suomalaisen virsikirjan hyväksi jatkuu ja nykyinen, vuonna 1986 hyväksytty virsikirja saa lähivuosina täydennystä.

Millainen on hyvä virsi ja millaisia virsiä nyt laaditaan, siitä kuullaan juhlassa. Seurakuntalaiset pääsevät laulamalla tutustumaan uusiin virsiin. Hyvä virsi on myös nykyajan ihmiselle sydämen ääni.

Tervetuloa Sammattiin!

Elias Lönnrotin juhla sunnuntaina 16.3.2014 Sammatin kirkossa ja seurakuntatalolla kunnioittaa suomalaisen virsikirjan uudistajaa ja viittaa tulevaan.  

Juhla on kaikille avoin ja pukukoodi - perinneasut tai kansallispuvut - on toivomus, myös nykyajan asuissa voi tulla.

Tervetuloa mukaan, muistamaan Sammatin suurmiestä!

Tämä teksti on kooste Sammatissa sunnuntaina 16.3. vietettävän Elias Lönnrot -muistojuhlan lehdistötiedotteista. 

Sydämellä ja mustekynällä

Maaliskuun yhdeksäntenätoista, 130 vuotta sitten, Elias Lönnrot kuoli Lammin talossa Sammatin Haarjärvellä. Hän oli uurastanut sitkeästi läpi koko elämänsä, ruumis oli väsynyt, uuvuksiin asti ponnistellut, sielu siirtymässä tähtien joukkoon. Oliko vanhus yksinäinen? Perheenjäsenistä vierellä oli enää Ida-tytär. Esikoinen, Elias-poika, tyttäret Maria, Elina ja isän silmäterä, Tekla olivat kaikki jo poistuneet elämästä, samoin puoliso Maria, älykäs ja tarmokas nainen.

Läheiset työtoverit ja luotetut ystävät vierailivat kuolevan luona, joka elämänsä viimeisiin päiviin asti askarteli virsikirjatyön parissa.

Huhtikuun kolmantena järjestettiin hautajaiset, joihin osallistui 1000 vierasta. Tapahtuma lienee edelleenkin kaikkein suurin Sammatin kirkossa ja kirkon lähellä  järjestetty tapahtuma, sisälle kirkkoon mahtui saattoväestä vain viidennes. Suurin osa odotti kirkon ulkopuolella. Elettiin talven viimeisiä aikoja, maa oli luminen ja roudassa, vaikka kevät jo teki tuloaan. Tiet aurattiin, tienvarret havutettiin, hevoskyyteihin tarvittiin lähes kaikki saatavilla oleva kuljetuskalusto.

 Monessa talossa kerrotaan yhä tarinoita siitä, mitä isoisän isä tai isoisän isän isä hautajaisten hyväksi teki. Kaikki tekivät, siltä näin jälkeenpäin tuntuu. Kiitollisuus ja kunnioitus suurmiestä ja mesenaattia kohtaan konkretisoitui näissä järjestelyissä. Oman kirjaston, kansakoulun ja muiden instituutioiden alkuunpanijaa arvostettiin. Lönnrot oli saanut vauhtia kehityksen rattaisiin, ja hyvä vire jatkui hänen kuolemansa jälkeenkin, kun Emännyyskoulu aloitti.

Lönnrotin hautajaisista olen nähnyt yhden valokuvan. Saattoväki seisoo hautausmaalla, tummina hahmoina. Kirkon sisältä en ole kuvia nähnyt. Aikalaistodistajien mukaan kirkko oli koristeltu mustin ja valkoisin harsoin.

Elias Lönnrotin (9.4.1802-19.3.1884) elämäntyön yksikin särmä riittää juhlan aiheeksi. Ja yksikin särmä on enemmän kuin useimmat meistä ehtivät ainoana elämäntehtävänään hoitaa. Elias Lönnrot oli pitkäikäinen, 82 vuotta on meidän aikanammekin kunnioitettava ikä, 1800-luvun lopulla se merkitsi poikkeuksellista määrää työteliäitä vuosia. Työnteko ei koskaan loppunut, se sai vain uusia vivahteita.

Elias Lönnrotin kirjallinen tuotanto on monialaisuudessaan poikkeuksellinen. Tunnetuin osa siitä ovat kalevalaiset runot, jotka hän kirjoitti muistiin ja yhdisti Kalevalaksi ja Kantelettareksi. Taustalla on ollut valtava määrä työtä, eri toisintoja, ennen kuin aineksista seuloutui esiin yhtenäinen eepos. Lönnrot on kirjoittamalla tehnyt suullisena traditiona eläneen kirjallisuuden näkyväksi. Suurmiehen muu kirjallinen tuotanto on sekin hengästyttävä.  

Kirjoittaminen on tekninen suoritus. Mitä meillä oli ennen kuin meillä oli? Hakattava, taottava ja kilahduksilla olemassaolostaan ilmoitteleva kirjoituskone on kelju kaveri silloin, kun pitäisi kunnioittaa toisten rauhaa ja kumminkin kirjoituttaa. Harva enää kirjoittaa julkaistavaa käsikirjoitusta käsin, kaunokirjoitusta eivät kohta osaa koululaisetkaan, paukkuvat matkakirjoituskoneetkin keräävät pölyä jossakin nurkassa. Lähes äänetön tietokone on ohittanut ne helppoudessa, tekstin muokattavuudessa ja kätevyydessä.

Elias Lönnrot kastoi kynänterän mustetolppoon, kirjoitti missä kirjoitti, kirjoitti lähes aina, retkillä itse askartelemansa teline sylissään, alustalla, joka ei suurensuuri ollut. Paperikin taisi olla arvokasta.

Edesmennyt kaunokirjoituksen ja kuvaamataidon opettaja puhui painokkaasti vanhanaikaisen kaunokirjoituksen puolesta. Kun oppii pyörittämään kynää kärsivällisesti, oppii hienomotoriikkaa ja käden lihasten hallintaa. Hyvä käsiala on tavoite, mutta käden harjoittaminen vielä tärkeämpi tavoite. Elias Lönnrotin ikäluokalla tätä harjoitusta riitti ja käsialat olivat loppuun asti luettavia. Paperi on säilynyt hyvänä eivätkä kirjaimet ole haalistuneet, niitä voimme vieläkin ihailla.

Tänä vuonna sammattilaiset muistavat virsirunoilija Elias Lönnrotia, joka kirjoitti omia virsitekstejä, suomensi ja muokkasi suomennoksia. Työ virsien parissa oli lähellä sydäntä ja se jatkui elämän loppuun asti.

Kirjoittaminen on tietysti ennen kaikkea ajattelua. Mutta oliko virsien runoilu Nikun ja Lammin isännälle työ vai enemmänkin vapaahetkien ilo? Ponnistelua ja uurastusta ovat vaatineet tieteelliset työt, loputonta tarkkuutta sanakirjatyö ja kasvisto.

Virsiä sepittäessään ja suomennoksia muokatessaan Elias Lönnrot saattoi käyttää sitä osaamista, joka ehkä muissa yhteyksissä jäi sivuun. Laveaa sanavarastoa ja kielitaitoa, kauneuden tajua. Virret kuuluvat Elias Lönnrotin tuotannon kaunokirjallisimpaan osaan. Lönnrotin suvivirren 572 säkeistöissä avautuu koko kesän väreihin puhkeavan luonnon kauneus, loppiaisvirren 46 tähti on vahva vertauskuva. Kouluvirsi 460, Sammatin kansakoulun vihkiäisiin kirjoitettu, on kuin isoisän viisasta puhetta lapsenlapselle – jota ei koskaan tullut.

Virsitekstin kirjoittaminen edellyttää vakaumusta ja vahvaa uskoa, mutta myös rytmitajua ja luovuutta. Elias Lönnrot lähestyy virsissään nöyrästi Jumalaansa, pyytää suojelusta rakkailleen ja rakkaalle isänmaalle. Tekstit ovat täynnä tunnetta ja pitkän elämän tuomaa viisautta. Elias Lönnrotin virsi on sydämen ääntä, jonka vieläkin voi kuulla, 130 vuoden takaa.  

Harmaa kevät

Mökkirannassa oli vielä jäätä, metsät lopputalven paljaudessaan läpikuultavia. Järvenselkä katosi sumuun, vastarannalla erottui vain aavistuksena rannan hahmo. Rantakivikossa harmaiden lohkareiden vyöry. Värejä niukasti.

Kotimatkalla kuunneltiin Radio Suomen vakavia äänenpainoja Ukrainan tilanteesta. Toimitus oli ajan hermolla eikä radiotarjontaa yleensä vaivaava samojen uutisnauhojen veivaaminen uudestaan ja taas uudestaan häirinnyt. Tapahtumia seurattiin ja niitä analysoitiin.

En tiedä, mikä on Ukrainan kohtalo ja millaiseen tilaan maailma joutuu. Sosiaalinen media on mukana konfliktissa enemmän kuin koskaan eikä viestintää voida enää missään rajoittaa samalla tavalla kuin joskus aikaisemmin. Meille tapahtumat vyöryvät tosiajassa, kaikkien kanavien kautta. Elämme mukana, mutta onko tämä tapahtumasarja muutakin kuin myöhäisillan trilleri, realityjännitystä?

Isäni täyttäisi tänä vuonna, maaliskuussa, 97 vuotta, Suomi täyttää joulukuussa yhtä monta vuotta. Suomi on vahvasti olemassa, vaikka isäni tavoin toisessa maailmansodassa siipeensä saaneena.

Yksi osa isäni identiteettiä oli sota. Arpi, joka oli tullut haavoittumisesta ei koskaan jättänyt rauhaan. Ensin se oli vain merkki, jonka lapsena selitin syntyneen siitä, että tuhma setä ampui isiä sodassa. Myöhempinä vuosina siitä kehittyi yhä kipeämpi muisto ankarista vuosista ja kuukausista sotasairaalassa.

Isäni kertoi tarinoita sodasta, hauskoja kaskuja, viihdyttäviä sattumuksia. Rintaman todellisuudesta puhuttiin muissa seuroissa, lasta – joka aikuistui ja ikääntyi, mutta oli silti aina oma lapsi – säästettiin. Koti oli aina hyvä ja turvallinen. Kiputilat, onneksi melko harvinaiset painajaiset, ihon alle jääneet ja mieleen painuneet sirpaleet pitivät todellisuuden mielessä, elävänä.

Sodan varjo on pitkä ja se hälvenee hitaasti. Jos sodan varjo laskeutuu Ukrainan, Euroopan, minkä tahansa maan ylle, se satuttaa lapsia, äitejä, isoäitejä. Sotaan osallistuvilla on perhe ja läheiset, joiden elämään tumma varjo lankeaa.

Toivotaan parasta vaihtoehtoa. Kevättä, joka saa sumun hälvenemään, vedet vapaiksi ja maan vehreäksi. Toivotaan.

Perso

Kalevalan päivä – Suomalaisen kulttuurin päivä – odottaa parin yön takana.

Suomalaisen kulttuurin ytimessä on Kalevala, eepos. Rikas ja runsas kokonaisuus, kertomus siitä, mistä me suomalaiset maamme ja kamaramme saimme, miten elimme ja taistelimme.

Kalevala on äidinkieltä vuosituhansien takaa. Se, joka on perso sanoille ja kerää niitä mielensä sopukoihin, löytää uutta ja oppii, koko ajan. Ei tarvitse olla kirjanoppinut - sydämen sivistys vei muinaiset laulajat pitkälle, riittää, että on perso sanoille ja osaa nauttia siitä trokeina ja daktyyleinä helkkyvästä lyriikasta, jota Kalevala merkitsee.

Sana luo uusia maailmoja. Kalevalan kielestä nousevat voimalliset kuvat, niin kuin sumu joka varhaisena aamuna hahmottaa maiseman uudeksi tai niin kuin aurinko, joka rajaa maisemaa terävillä varjoilla ja kirkkailla valoläikillä. Runo on kuin riemuraitainen raanu, värikäs kudelma joka välillä tyyntyy tummaan levollisuuteen ja kipeään kaipaukseen. Joka on perso väreille ja vaihtuville tunnelmille, vahvoille hahmoille ja terhenisille saaren neidoille, löytää kalevalaisen kuvamaailman.

Meille sana on ensin kirjoitettu ja kuviona hahmotettu. Teksti luetaan vain, jos sen muoto ja hahmo miellyttää, jos sivu ei vaikuta ylivoimaiselta kirjainaavikolta. Kalevalan sana muuttui näkyväksi vasta Elias Lönnrotin mustekynän kosketuksesta. 

Sana on ollut elämys, jonka yleisölleen on tullut todellisuudeksi poljentona ja laulullisena juoksuna, tarinan virtana, johon on pitänyt keskittyä ennen kuin suuri melodia on alkanut erottua. Kalevalan sana on puhuttua, täynnä rytmiä ja tunnetta. Tuulen soittoa, kivien kolketta, puun ja puun kohtaamisia. Sen soitin helisee kanteleena, suhisee hiljaa kuin tuuli. Sen soitin on riippaoksa, tuulenpesä, aallon ja rantakiven rytmi. Ken on perso elävien sanojen melodialle, löytää kapean tekstipalstan takaa esiin räppäävän retoriikan, maagisen toiston tuoman intensiteetin, runonlaulun.

Runonlaulaja talletti tarinat sieluun, lukitsi ajatukset paikoilleen kertojen avulla, otti avuksi alkusoinnun. Runonlaulaja teki talonsa salvoksen lujasta ikipuusta, teki työtään kirveen tahdissa, antoi päivänkehrän määrätä uurastuksensa mitan. Jokaiselle elämän oksanhangalle oli laulunsa, muistettavaksi ja mieleen painettavaksi. Illan pimeinä tunteina, kituvan päreen valossa oli onni olla perso yhteiselle kertomukselle.

Se tuoksuu, maistuu ja tekee vieläkin majansa mieleen. Se antaa voimaa ja näyttää uutta. Saa sille perso olla, Kalevalalle.

Kevät kutisee hyppysissä

…jalat vievät lankakauppaan - no minä nyt vähän katselen - pitää nuuhkia villaa ja alpakkaa ja mohairia ja hypistellä puuvillaa…

Virkkaaminen on jäänyt vähiin, vaikka virkkaaminen oli pikkulikkana se kaikkein hauskin käsityötapa. Virkkaaminen on myös yksiselitteistä: tarvitaan lankaa ja yksi koukku ja silmukkaketju ulottuu vaikka maan ääriin. Ellei käänny ja tee pylväitä. Pylväitä tosin kutsutaan jossain päin tolpiksi. Koukkuaminen on sitten asia ihan erikseen, jotakin neulomisen ja virkkaamisen väliltä, pitkälle koukulle kerättyjä silmukoita, joista paluukerroksella syntyy tasaista, kangasmaista pintaa.

Ongelmallisempaa on kutominen. Moni puhuu sujuvasti kutomisesta vaikka työvälineenä niin puikot kuin kangaspuutkin. Puissa tai puikoilla kudottu, lopputuloksessa on melkoinen ero. Fiinimpää on tietysti erottaa kutominen kutomisesta ja puhua neulomisesta silloin, kun käytellään neulepuikkoja ja saadaan aikaan neuleita. Paitsi että neulojat puhuvat myös tikkuamisesta ja silloin lopputulos on tikkuri eli villapaita tai lapanen. Ihan tarkalleen oikein, mutta tikkuri on myös kappalemitta ja silloin se tarkoittaa kymmentä - vaikkapa oravannahkaa. Ja neljä tikkuria voi olla joko pino villapaitoja tai kiihtelys, neljänkymmenen kappaleen erä. Vanhoina hyvinä aikoina, kun oravannahka oli valuuttaa, emännillä oli pitkä, eläimen luusta veistetty kinnasneula, jolla neulottiin tai neulailtiin neulakintaita tai tikkureita.  

Joka kerta kun käyn Helsingissä, juna pysähtyy Kauppakeskus Tikkurin lähellä. Mutta yhtään ehtaa villaista tikkuria ei siinä talossa taida olla kaupan.

Ompelija oli ennen koko kylän naisten vaatettaja, luottohenkilö, joka tiesi kihlaukset ja häät ja muut perhejuhlat ensimmäisenä, kun ihanat kankaat tuotiin kaupungista ompelijan tupaan. Kraatareiden aika oli jo minun lapsuudessani ohi, kraatarilta onnistui miehen puvun tekeminen mittojen mukaan. Ompelija leikkasi, harsi ja sovitti, yliluotteli ja saumasi, monta vaihetta ehti olla ennen kuin hameen helma ja housun lahkeet neulattiin määrämittaan ja pallestettiin. Tehtiin siis palte. Ommeltiin napit ja nepit. 

Ompelija teki päärmeitä ja poimutuksia, koketteja ja istutettuja hihoja ja muita, taitavasti ja taidostaan tietoisena. Tietty ammattiylpeys kuului asiaan. Elleivät ompelukset onnistuneet, siitä sai kruppukraatarin nimen. Mutta palttamiset ja muut viimeistelyt tehtiin vasta, kun mekkoa oli sovitettu eli pruuvattu.

…enkä minä sittenkään ihan tarkkaan tiedä, mutta kai sitä täytyy taas joku kudin alulle laittaa. Illat ovat valoisia ja kevään värit puhkeavat maisemaan. Tekee mieli tehdä käsillä.