Kun olin hoitanut asiat sairaalassa ja hautaustoimistossa, soitin kotiseurakunnan suntiolle ja aloitin projektin. Puolentoista päivän jälkeen olin selvittänyt kaiken oleelliseen isän siunaustilaisuuteen liittyvän. Varannut kirkon ja seurakuntatalon, varannut tarjoilut.
Isä-Jaakon ja kanttorin kanssa oli käyty alustavat keskustelut.
Ilmoitukset ja nekrologi mielessä alustavasti luonnosteltu.
Toteutusta vaille valmis projekti.
Niin paljon hoidettavaa, ettei suruun ehtisi upota kovin syvälle, vielä.
Sekin aika kyllä tulisi.
Kohta tästä kaikesta on kohta kymmenen vuotta. Suru on asettunut omalle paikalleen sielun pohjalle, se nousee esiin aina välillä. Arjen keskellä. Surusta on tullut voimavara.
Isän viimeisinä aikoina minulta kysyttiin, mitä olin ajatellut tehdä, jos isäni kuolisi. Tiesin, että isä lähtisi, kysyjäkin varmaan tiesi, mutta ei halunnut paljastaa uteliaisuuttaan ja kysyä suoraan, mitä ja miten ja missä ja millä rahalla.
En koskaan pelännyt isän kuolemaa. En toivonut sitä, mutta loppuvaiheessa tiesin, ainakin alitajuisesti, että niin kävisi. Yritin keskittyä elämiseen ja elämisen laadun ylläpitämiseen. Vaikka päiviä olisi rajallisesti, niiden toivoisi olevan hyviä.
Äidin lähtö oli ollut nopea ja yllättävä ja muistan, kuinka putosin suruun ja epävarmuuteen enkä tiennyt, mitä pitäisi hoitaa ja huolehtia. Kiitos avusta ja tuesta, kaikki meni hyvin. Jos isä kuolisi, kaikki sujuisi varmasti yhtä hyvin. Tutun pienen seurakunnan väen kanssa kaikki asiat olisi helppo hoitaa. En pelännyt.
Kuolema kuuluu elämään. Kuolema on lopullinen, yksiselitteinen tapahtuma. Ammattilaisille se on tuttu, lähes rutiinia. Lujaa, luotettavaa rutiinia. Kuolema on arkea ja arki elämän kovaa ydintä. Jos arjen saa toimimaan, juhlatkin jollakin tavalla hoituvat. Joskus jopa itseltäni, joka en oudoissa tilanteissa aina osaa käyttäytyä.
Se, mitä pelkäsin, oli aika ennen kuolemaa. Entä jos tarvittaisiin hoitokotia tai saattohoitoa tai jos muutaman vuoden pyörinyt kotiapujärjestely ei enää riittäisikään. Tulisiko elämään muutoksia ja jos, millaisia? Kestäisivätkö turvaverkot ja ellei, mitä sitten?
Järjestin liinavaatekaappia. Pyyheliinoilla on tapana ajautua epämääräisiin pinoihin, luultavasti ne ikävystyvät hyllyillä omia aikojaan, on tylsää vain olla ja odottaa käyttöpäivää. Järjestin vanhat tutut pyyhkeet siisteihin pinoihin. Sekin pyyhe, joka isällä useimmiten oli, oli hyvässä tallessa. Hippunen kosketusta jäljellä.
Pari vuotta sitten tapasin vanhan tutun, vuosien takaa. Kukaan perheestä ei oikein osannut reagoida, kun tohkeissani kerroin tapaamisesta. Tiedän, että isän kanssa olisi puheltu ja muisteltu, naurettu ja oltu hyvä hetki yhdessä.
Olisi mukava soittaa tai käydä. Kysellä kuulumisia ja jutella vanhoista asioista. Olisi hyvä ja hyödyllinen asia, jos äitiin saisi yhteyden. Olisi kaikenlaista kysyttävää, jos ei muusta niin siitä, miten hän kohtasi naisen elämän käännekohdat. Äidin kuoleman jälkeen kului jonkin aikaa, etten ommellut juuri mitään. Ei ollut ketään, joka olisi auttanut sovituksissa. Yhteisen, hyvän arkipuuhan säikeet olivat katkenneet.
Olen saanut arvokkaan perinnön, paljon hyviä muistoja, joita vain minä kannan.
Muistot ovat nyt minun vastuullani.
Muistaminen ja kunnioittaminen on osa elämää ja arkea.
Vien kynttilän haudalle.
Mutta se ei ehkä ole kaikkein tärkeintä.
Pitää muistaa muutenkin.
