Pieni tammi hehkuu lehdet innosta keltaisina: Katso minua, minusta tulee vielä iso ja hieno puu!
Vanha kuusen aika voi tulla, piankin. Komea runko kestää kelonakin, mutta luottaako maailma siihen, että se jaksaa seistä tielle kaatumatta.
Sananjalka oli kietoutunut sävysävyyn – himmeää nutriaa vai mattaa syysruskaa?
Keskellä tummia runkoja vilahtaa vaahteran syysväri, vielä se ei ole antanut periksi. Suurten puiden lomassa on suojaisaa, siellä voi vielä peilata syksyä.
Lehdet punertuvat, jokainen vuorollaan. Kylätien laidassa on tilaa kaikille.
Kaaveltuunia, sanoi edesmennyt tätini ja tarkoitti osmankäämejä. Pellon reunalla on enää pari jäljellä. Entisaikaan osmankäämin ’pamppuja’ kerättiin, sen sisältä purkautuvista miljoonista siemenistä saatiin täytettä tyynyihin ja patjoihin. Pellon laidassa on vain pari yksilöä jäljellä.
Ohdake, oletan? Ette siis ole luopuneet ohdakkuudestanne, vaikka talvi on jo lähempänä kuin kesä? Kuinka piikkinne kestävät pakkasen?
Kuka haravoisi metsää? Metsä uudistuu, ottaa talteen värit ja materiaalit.
Tavataan taas, kun on suven aika!
Sammaleen ja puolukanvarpujen matto peittää maan, ikivihreänä ja pehmeänä. Kauempana sammalmaalla näkyy pari kuivaa oksaa, jättiläisporon sarvet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti