Euforian ohikiitävä hetki

Kirja on erityinen kappale maailmankaikkeutta. Nippu paperia, yhdeltä sivultaan sidottu yhteen. Tai oli ennen, nykyäänhän kirja voi olla sähköinen, levylle tallennettu, tikulle ladattu, valmiiksi ääneen luettu ja kuvitettu, vaikka mitä muuta tahansa - paitsi ehkä savitaulu tai kiveen hakattu hengentuote.

Puhdasotsaisille humanisteille on aina korostettu, että kirja toteutuu vasta, kun se on luettu, kun sisältö on tavoittanut lukijan tajunnan. Mutta ennen kuin lukija saa nuolaista sormenpäätään ja kääntää sivua, on monta vaihetta.

On osattava olla kriittinen, vainota viimeiseen asti vihreitä ja pnovrhpaholaisia. Vihollisia, jotka eivät ikinä anna periksi. Löytää virheet, joista tietää, että ei ole niitä tahallaan tehnyt, mutta jotka on kuitenkin jonakin ajatusten pysähtymisen silmänräpäyksenä tullut tehneeksi. Vai kuka muka minun sormiani ohjasi, sai ajatuksen liirtoon ja luisumaan kohti huonoa suomenkieltä? Kai kyyniselle lukija-kriitikollekin on annettava tilaisuutensa. Ei kuitenkaan taistelematta.

Maailma on täynnä sisältöjä. Kirjoitettuja, kuvitettuja, eläviä kuvia, esityksiä, musiikkia. Joskus tuntuu, että kirjankin pitäisi olla sisältö, joka paitsi tarjoaa kirjan muotoon ladottua tekstiä, myös elävää kuvaa, tuoksuvia virikkeitä ja muitakin tuntoaistimuksia kuin vain kovat kannet. Kirjakaupan lastenosastolla kohtaan kaikenlaisia soivia, eläinten äänillä kommunikoivia ja koneiden murinaa jäljitteleviä kirjoja. Mietin, millaisia sisältöjä tämän päivän nelivuotiaat haluavat, kun he ovat nelikymppisiä. Olenko sitä enää edes miettimässä? 

Kun se, mikä on kirjoitettu syränverellä on alistettava markkinataloudelle, lopputulos voi olla ihan mitä vaan. Kun sielua myydään, mikään hinta ei ole oikea, sillä sielu ei ole talouden objekti eikä sielunmurusia voi mitata millään suureella.

Siellä se on, painossa ja sieltä se säädetyn ja sovitun ajan kuluessa tulee julkisuuteen, kun kaikki työvaiheet ja työvaiheiden välivaiheet on suoritettu. Hetkenä, joka on ainutlaatuinen tilaajalle ja minulle. Toivon, että tilaaja on tyytyväinen. Muu maailma elää kuitenkin omaa elämäänsä eikä juuri piittaa siitä, mitä pienen kynäilijän sielussa liikkuu.

Mutta ensin, kohta, on euforian ohikiitävä hetki. 

Sitä odotellessa.

Lumen ulottuvuudet

Talvi tuli eikä tullutkaan, härnäsi valkoisella, sulatti ja antoi taas sataa. Lunta riitti eikä sitä sitten taas riittänytkään suksen alle. Pohjoisten vuodenaikojen rytmiin tottuneena kaipaa lepoa ja lunta. Kun juna nytkähti liikkeelle ja lähdettiin kohti pohjoista, lumen ikävä alkoi vähitellen helpottaa.

Lumi on vuodenaika, mielentila. Lumi on valkoinen elementti, joka peittää maan pinnalta kaiken kuluneen, tuleentuneen, tuhruisen. Pakkanen puhdistaa ilmaa, raikastaa.

Lumi ei täällä ole uutinen; lumen puute vielä on. Vaikka eteläiset talvet lyhenevät ja muuttavat muotoaan, tajuntaan on ohjelmoitu tieto valkoisesta ajasta, sen rauhoittavasta rytmistä ja säännöllisyydestä. Kaupungin tiheä syke vaatii vastapainoa ja vuorottelua, preston rinnalle adagio tai lento.

Maailman uutisissa ei valkoista, raikastavaa lumijaksoa ole ollut. Joka aamu me saamme uutispuuron höysteenä annoksen käsittämätöntä mielivaltaa, luemme teoista, joiden järkevyyttä voi epäillä ja kysellä. Isot asiat sekaantuvat pieniin, vähäpätöisistä puhutaan isoilla kirjaimilla.

Me pelkäämme enemmän kuin aikoihin. Onko se oikeaa pelkoa, vai onko meidät säikytelty pelkäämään enemmän, onnettomuuksia, vihaa, vieraita, erilaisuutta, niitä tuhmia setiä, joilla lapsia ennen peloteltiin. Uhkakuvia ja riskianalyysejä on aina ollut ja on aina pitänyt olla, mutta missä kulkee järkevän varomisen ja hysterian raja. Heikolle jäälle ei pidä mennä, mutta teräsjää kestää – ihmisen ja veturin, vai kuinka meille ennen opetettiinkaan?

Maan pintaan satava lumi on peitto. Se peittää jotain, aivan samalla tavalla kuin kaikkialla leviävä epäoleellinen tieto peittää sellaisia asioita, joista meidän ei haluta tietävän, mutta joista olisi tärkeä tietää. Jos valtiomies ei toimi valtiomiesmäisesti, vaan hölmöilee, mitä tekee joku toinen maailman mahtaja? Ottaako lapsen syliinsä ja hymyilee vai tuhoaako toimillaan lapsen tulevaisuuden edellytyksen. Ja kuka maksaa tämän kaiken? Lapsi, hänen vanhempansa ja pahimmassa tapauksessa velka jää perinnöksi lapsenlapsillekin.

Kun lumi peittää maan, me tiedämme, millainen jänkä tai tanner on sen alla. Kun epätieto peittää totuuden, me emme tiedä. Mitä me tällä kaikella tiedolla voimme tehdä? Näköalaa riittää seuraavaan kinkamaan asti tai aukean laitaan. Mitä voisin tehdä, jos tietojeni ikkuna olisi avarampi? Mitkä valtuudet minulla olisi kääntää historian rattaita? Aivan oikein, valtuuteni sulaisivat nopeammin kuin lumi kevätauringossa.

Sukset liukuvat pakkasen ryhdistämää latua. Aurinko on nousemassa, usva pehmentää maiseman ääriviivat, saa valon satumaiseksi. On helppo hengittää, helppo olla, ajatella. Olla kiitollinen rauhasta ja kauneudesta, avaran taivaan alla. Kun aurinko kohoaa korkeammalle, se lämmittää ilmaa, säännöllinen, jatkuva liike tekee hyvän olon.

Sumuisena, sateisena päivänä matka ei taitu. Sade, josta ei tiedä, onko se lunta vai vettä, himmentää ilman ja latu on kuin kuulalaakereilla peitetty, sukset liukuvat kaikkiin suuntiin, useimmiten niihin, joihin ei toivoisi. Lyhytkin matka uuvuttaa, mutta väsynyt uupumus jää tavoittamatta.  Ja sitten, seuraavana päivänä tasapaino talven, auringon ja pakkasen kesken on löytynyt ja matkanteko on helppoa.

Lumen maisemassa elämä kiteytyy oleelliseen. On vain hiljaisuus, levollisin värein kutsuva maisema, sen rytmit. Tutut ryhmyiset koivut tutulla ladulla, jänkhän laidassa. Ne samat puut, joiden luota syksyllä poimittiin parhaat marjat ja tasapainoiltiin upottavassa maastossa. Oksat, kuin vanhuksen iän kuluttamat uutterat sormet, hienoa naavaa nivelien koristeena tervehtivät. Onpa hauska tavata, nähdä valo ja tuntea pakkasen kosketus.

Hetken aikaa on vain tämä hetki ja aika. Ei pelkoa epätiedosta, kun kaikki hyvä oikea on lähellä. Matka vie kohti kevättä.

Kello näyttää 23.13

Junassa nukkuminen on arkinen taitolaji. Pitää olla väsynyt ja lähtökahvit pitää jättää väliin, muuten ei toimi. Ei aina sittenkään.

Asetun hytin alavuoteelle ja seinässä oleva kello näyttää kirkkain keltaisin numeroin 23.13. Joko se nyt noin paljon? En jaksa uudelleen sytyttää valoa, että näkisin oman kelloni tai avata kännykkää, kai se noin on oikein.

Juna lonksottaa, keinuttaa. Ollaan aivan veturin takana ja johdinlangoissa välähtelevät siniset salamat heijastuvat välillä lumeen, taivas on tumman sininen, kaupunkien valot kiitävät ohi tai ainakin niiden kajastus taivaanrannassa. Kuka sanoi, ettei yöjunassa näe mitään.

Kello näyttää 23.13.  Koko pitkä juna on täynnä kiinalaisia (tai japanilaisia?) turisteja, tummahiuksisia hahmoja kaikkialla. Hillittyä, hiljaista kansaa, hymyilemme kohteliaasti, kun tulemme vastakkain kapealla käytävällä, väistämme toisiamme. Näkee, että he ovat tottuneet tungokseen, tuskin tämä heille edes on sitä. Yöllä junassa on niin hiljaista, ettei uskoisi hyttien olevan melkein täynnä.

Kello näyttää 23.13. Naapurihyttiin on edelliseltä asemalta majoittunut kaksi suomalaista miestä, toinen soittaa kotiin, juttelee hellästi lapselle, toivottaa hyvää yötä. Sitten hetki turinaa miesten kesken ja hytti hiljenee. Ääni kuuluu läpi, seinä on vain kulissi, en haluaisi kuunnella mutta en voi olla kuulemattakaan.

Kello näyttää 23.13.  Tullaan autiolle, avaralle asemalle. Valot loistavat räikeinä silmiin, yhtään ihmistä ei näy missään. Koko asema on kirkkaasti valaistu, sen takana kaupungin talot, tasaisena muurina, kolmikerroksisia ja hiukan isompia. Mietin sitä verhokauppiasta, jonka tyylit leviävät kuin pandemia suomalaisiin elementtitaloihin. Isoja kuvioita ja silmiin ottavia värejä. Mietin verhotehtailijan poliittisia töksäyksiä ja kompasteluja ja mietin, pitäisikö niitä hänen tyykejään alkaa boikotoida. Vaikea boikotoida, kun ei ole oikein tykännyt eikä yhtään koskaan ostanut. Sorry siitä. Ehkä on viisaampaa olla sekoittamatta makuasioita ja poliittista kompurointia.

Kello näyttää 23.13. Isolta asemalta on edetty toiselle, valo osuu taas silmiin. Asema on täynnä tavarajunia, erikoisia vaunuja ja tavallisia. Monta vaunullista puutavaraa. Ei ihmisiä, ei ääniä, juna seisoo, mutta kukaan ei liiku minnekään. Sitten juna lähtee liikkeelle, vauhti kiihtyy pehmeästi, vie unta päin.

Jonakin talvena vuosia sitten matkustin samalla tavalla yöjunassa. Oikea ranne oli murtunut viikkoa aikaisemmin ja valvotti, ei ottanut asettuakseen, oli vuoroin kylmä ja kuuma, kipsi häiritsi olemista. Heräsin yöllä ja tajusin olevani Pännäisten asemalla. Missä? Mikä paikka tämä on? Vasta myöhemmin, joku selitti minulle. Pännii kuin pännäisissä – niin saa ehkä sanoa, jos on melko uusi kipsi ranteessa.

Kello näyttää 23.13.  Jossain kohisee vesi, vaunu alkaa herätä aamuun. Ollaan sydänmailla, taivas on tumma ja erotan muutaman tähden vaunun ikkunassa.

Juna lähestyy määränpäätä, kohta ollaan asemalla. Nousen, kerään tavarani, pukeudun ja lähden junasta. Vuoteen yläpuolella oleva kello näyttää 23.13.

Asemalla on tummansininen talviaamu, kiinalaiset kertyvät ryhmiksi asemalaiturille, jossain odottavat bussit, suomalaiset harppovat kohti autovaunuja. Pikkukoirat tulevat hyteistä ulos, ottavat tilanteen suvereenisti haltuun ja päivittävät lumihangen vieraskirjaan omat merkkinsä.

Kun ajamme kohti majapaikkaa, taivas vähitellen kirkastuu. Maisema on satumaisen huurteinen, tiellä polannetta, vesistöjen lähellä sumuista.

Perillä huomaan, että tietokoneen ja kameran yhdysjohto on omalla paikallaan, kotona, kirjoituspöydällä. Joudutte tyytymään arkistokuviin. Mutta oma kelloni näyttää oikeaa aikaa.

Mitä minä tiedän Itä-Saksasta ja Amerikasta ja …

Historian solmukohta

Silloin, kun kävin siellä, oli painostava, ukkosta lupaava helle. Sain pullealta univormupukuiselta tullivirkailijalta nuhteet katukauppiaalta ostetusta sateenvarjostani, ei sellaista olisi saanut Itä-Berliiniin ottaa mukaan.

Silloin, kun kävin siellä, sen nimi oli Neuvostoliitto. Siellä puhuttiin venäjää ja oltiin enimmäkseen venäläisiä. Oli talvi, kaikilla paksut palttoot.

Silloin, kun kävin Amerikassa, sen nimi oli  ja on vieläkin Yhdysvallat. Siellä puhuttiin englantia ja oltiin kaikenlaisia amerikkalaisia. Siellä oli kesä, hepeneitä jos jonkinmoisia.

Silloin kun kävin…  ja silloin… ja silloin…   Pitäisikin taas lähteä matkalle.

Mitä me tiedämme Venäjästä, ja tästä uudesta Amerikasta, joka alkoi äsken.

Jos uskoo televisiosarjoja, Amerikassa joka ilta on joku ihmisparka joutuu sarja- tai kertamurhaajan uhriksi. Onneksi on poliiseja, jotka oitis kiitävät paikalle. Pillit soivat, rautaa menee lyttyyn ja taloja kaatuu, muutama sivullinen saa lopullisen rökityksen, mutta rikokset selviävät. Saksassa kuollaan vähemmän, mutta kauniimmin, kaikkein vähiten Venäjällä…  Viime aikoina on Pohjoismaissakin alettu kuolla enemmän ja julkisemmin.  Vai olisiko se sittenkin niin, että televisiosarjat ovat kauppatavaraa ja kuolema jonkinlaista viihdettä ja että todellisuus on jotain, paljon elävämpää ja olevampaa.

Mitä me siis oikeasti tiedämme? Mistään maasta?

Ihan aina kun ei ymmärrä näitä kotimaisten poliitikkojen aivoituksiakaan. Näillä vuosirenkailla, tällä veronmaksukokemuksella ja julkisten palvelujen asiakkuuskokemuksella luulisi jo jotain hoksaavansa, mutta kun ei. Logiikka ei aina löydy.

Tunnen kaikki suomalaiset vuodenajat, saksalaisistakin muutaman. Tunnen ruotsalaista työelämää kolmen kuukauden kokemuksen verran, tunnen sveitsiläisten hoitolaitosten ajatusmaailmaa. Vuosien, vuosikymmenten takaa. Se ei ole paljon, yleistietoa ajatellen. Se tosin on pääomaa, mutta sen merkitys hupenee vauhdilla, ainakin, jos ajatellaan, että kaikki tieto entisestä auttaisi ymmärtämään jonkun maan nykytodellisuutta.

Matkoilta kertyy aina pääomaa, sillä jokainen matka ja työkomennus ja muu poikkeama rutiinista on antanut omat oppinsa. Maailmalla oppii tuntemaan itseään, valitettavasti toisinaan enemmän itseään kuin muita. Muita olisi mukava oppia tuntemaan enemmänkin.

Jotta tietäisi, mitä maailmalla ajatellaan, pitäisi pystyä asumaan ja olemaan läsnä monessa maassa samanaikaisesti, pystyä lukemaan ajatuksia monella eri kielellä ja lukemaan päivän lehdet ainakin viitenä eri kieliversiona. Ja minulle tekee päivän lehtikin välillä tiukan tukalaa.

Se, mitä minä tiedän eri maiden tilanteista ja tapahtumista, on kuulopuhetta ja suodatettua ja tulkittua. Minä istun työpöytäni ääressä, luen ruudulta, lehdestä, kirjasta ja katson televisiosta. Minä olen useimmiten täysin läsnä vain omassa todellisuudessani.

Ja juuri siksi tarvitsen tiedotusvälineitä. Minulle ne ovat tärkeitä ikkunoita maailmaan. Mieluiten sellaisia ikkunoita, jotka tulkitsevat maailmaa ja sen tapahtumia puolueettomasti, antavat tietoa, vaikka se ei olisikaan aina tiedottajan mielen mukaista. Haluan päivittää sen, minkä itsekin tiedän aikansa eläneeksi. Haluan oikeata tietoa.

Röyhkeä öykkäri on kiinni vallan kahvassa. Öykkäreistä tuskin koskaan tulee pulaa. Lajivalikoima on laaja ja lisääntyy koko ajan. Toivotaan, että maailma tasii.

Toivon silti, että tiedotusvälineet säilyttäisivät asiallisen asenteensa ja raportoisivat öykkärien tempauksista ilman, että omat vahvat tunteet sotketaan peliin. Osaan tuohtua niistä tempuista ihan ilman apuakin. Todellisella tiedolla on käyttöarvoa, vaikka se ei viihdytäkään.

Toivon myös, että tärkeät puheet tulkattaisiin tai tekstitettäisiin tai niiden sisällöstä ja esittäjistä kerrottaisiin. Toimittajien smalltalk ja juoruilu ei kuulu maailmanhistorian käännekohtiin. Jos uuden vallanpitäjän puolesta luetaan rukous, sen ajaksi voi hyviä tapoja noudattaen hiljentyä.

-  Ja niin, se sateenvarjo? Itä-Berliinissä ei satanut. Suomessa satoi, avasin varjoni. Sitten en enää saanut sitä suljettua. Huteraa tekoa. Itä-Berliini oli lujempi, mutta ei sekään ikuinen.