Talvi tuli eikä tullutkaan, härnäsi valkoisella, sulatti ja
antoi taas sataa. Lunta riitti eikä sitä sitten taas riittänytkään suksen alle.
Pohjoisten vuodenaikojen rytmiin tottuneena kaipaa lepoa ja lunta. Kun juna nytkähti
liikkeelle ja lähdettiin kohti pohjoista, lumen ikävä alkoi vähitellen
helpottaa.
Lumi on vuodenaika, mielentila. Lumi on valkoinen elementti,
joka peittää maan pinnalta kaiken kuluneen, tuleentuneen, tuhruisen. Pakkanen
puhdistaa ilmaa, raikastaa.
Lumi ei täällä ole uutinen; lumen puute vielä on. Vaikka
eteläiset talvet lyhenevät ja muuttavat muotoaan, tajuntaan on ohjelmoitu tieto
valkoisesta ajasta, sen rauhoittavasta rytmistä ja säännöllisyydestä. Kaupungin
tiheä syke vaatii vastapainoa ja vuorottelua, preston rinnalle adagio
tai lento.
Maailman uutisissa ei valkoista, raikastavaa lumijaksoa ole
ollut. Joka aamu me saamme uutispuuron höysteenä annoksen käsittämätöntä mielivaltaa,
luemme teoista, joiden järkevyyttä voi epäillä ja kysellä. Isot asiat
sekaantuvat pieniin, vähäpätöisistä puhutaan isoilla kirjaimilla.
Me pelkäämme enemmän kuin aikoihin. Onko se oikeaa pelkoa,
vai onko meidät säikytelty pelkäämään enemmän, onnettomuuksia, vihaa, vieraita, erilaisuutta, niitä tuhmia setiä, joilla lapsia ennen peloteltiin. Uhkakuvia ja riskianalyysejä on aina ollut ja
on aina pitänyt olla, mutta missä kulkee järkevän varomisen ja hysterian raja.
Heikolle jäälle ei pidä mennä, mutta teräsjää kestää – ihmisen ja veturin, vai
kuinka meille ennen opetettiinkaan?
Maan pintaan satava lumi on peitto. Se peittää jotain, aivan
samalla tavalla kuin kaikkialla leviävä epäoleellinen tieto peittää sellaisia
asioita, joista meidän ei haluta tietävän, mutta joista olisi tärkeä tietää.
Jos valtiomies ei toimi valtiomiesmäisesti, vaan hölmöilee, mitä tekee joku
toinen maailman mahtaja? Ottaako lapsen syliinsä ja hymyilee vai tuhoaako
toimillaan lapsen tulevaisuuden edellytyksen. Ja kuka maksaa tämän kaiken?
Lapsi, hänen vanhempansa ja pahimmassa tapauksessa velka jää perinnöksi
lapsenlapsillekin.
Kun lumi peittää maan, me tiedämme, millainen jänkä tai
tanner on sen alla. Kun epätieto peittää totuuden, me emme tiedä. Mitä me tällä
kaikella tiedolla voimme tehdä? Näköalaa riittää seuraavaan kinkamaan asti tai
aukean laitaan. Mitä voisin tehdä, jos tietojeni ikkuna olisi avarampi? Mitkä
valtuudet minulla olisi kääntää historian rattaita? Aivan oikein, valtuuteni
sulaisivat nopeammin kuin lumi kevätauringossa.
Sukset liukuvat pakkasen ryhdistämää latua. Aurinko on
nousemassa, usva pehmentää maiseman ääriviivat, saa valon satumaiseksi. On
helppo hengittää, helppo olla, ajatella. Olla kiitollinen rauhasta ja
kauneudesta, avaran taivaan alla. Kun aurinko kohoaa korkeammalle, se lämmittää
ilmaa, säännöllinen, jatkuva liike tekee hyvän olon.
Sumuisena, sateisena päivänä matka ei taitu. Sade, josta ei
tiedä, onko se lunta vai vettä, himmentää ilman ja latu on kuin
kuulalaakereilla peitetty, sukset liukuvat kaikkiin suuntiin, useimmiten
niihin, joihin ei toivoisi. Lyhytkin matka uuvuttaa, mutta väsynyt uupumus jää
tavoittamatta. Ja sitten, seuraavana
päivänä tasapaino talven, auringon ja pakkasen kesken on löytynyt ja matkanteko
on helppoa.
Lumen maisemassa elämä kiteytyy oleelliseen. On vain
hiljaisuus, levollisin värein kutsuva maisema, sen rytmit. Tutut ryhmyiset
koivut tutulla ladulla, jänkhän laidassa. Ne samat puut, joiden luota syksyllä
poimittiin parhaat marjat ja tasapainoiltiin upottavassa maastossa. Oksat, kuin
vanhuksen iän kuluttamat uutterat sormet, hienoa naavaa nivelien koristeena
tervehtivät. Onpa hauska tavata, nähdä valo ja tuntea pakkasen kosketus.
Hetken aikaa on vain tämä hetki ja aika. Ei pelkoa
epätiedosta, kun kaikki hyvä oikea on lähellä. Matka vie kohti kevättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti