lauantai 28. tammikuuta 2017

Kello näyttää 23.13


Junassa nukkuminen on arkinen taitolaji. Pitää olla väsynyt ja lähtökahvit pitää jättää väliin, muuten ei toimi. Ei aina sittenkään.

Asetun hytin alavuoteelle ja seinässä oleva kello näyttää kirkkain keltaisin numeroin 23.13. Joko se nyt noin paljon? En jaksa uudelleen sytyttää valoa, että näkisin oman kelloni tai avata kännykkää, kai se noin on oikein.
Juna lonksottaa, keinuttaa. Ollaan aivan veturin takana ja johdinlangoissa välähtelevät siniset salamat heijastuvat välillä lumeen, taivas on tumman sininen, kaupunkien valot kiitävät ohi tai ainakin niiden kajastus taivaanrannassa. Kuka sanoi, ettei yöjunassa näe mitään.

Kello näyttää 23.13.  Koko pitkä juna on täynnä kiinalaisia (tai japanilaisia?) turisteja, tummahiuksisia hahmoja kaikkialla. Hillittyä, hiljaista kansaa, hymyilemme kohteliaasti, kun tulemme vastakkain kapealla käytävällä, väistämme toisiamme. Näkee, että he ovat tottuneet tungokseen, tuskin tämä heille edes on sitä. Yöllä junassa on niin hiljaista, ettei uskoisi hyttien olevan melkein täynnä.

Kello näyttää 23.13. Naapurihyttiin on edelliseltä asemalta majoittunut kaksi suomalaista miestä, toinen soittaa kotiin, juttelee hellästi lapselle, toivottaa hyvää yötä. Sitten hetki turinaa miesten kesken ja hytti hiljenee. Ääni kuuluu läpi, seinä on vain kulissi, en haluaisi kuunnella mutta en voi olla kuulemattakaan.

Kello näyttää 23.13.  Tullaan autiolle, avaralle asemalle. Valot loistavat räikeinä silmiin, yhtään ihmistä ei näy missään. Koko asema on kirkkaasti valaistu, sen takana kaupungin talot, tasaisena muurina, kolmikerroksisia ja hiukan isompia. Mietin sitä verhokauppiasta, jonka tyylit leviävät kuin pandemia suomalaisiin elementtitaloihin. Isoja kuvioita ja silmiin ottavia värejä. Mietin verhotehtailijan poliittisia töksäyksiä ja kompasteluja ja mietin, pitäisikö niitä hänen tyykejään alkaa boikotoida. Vaikea boikotoida, kun ei ole oikein tykännyt eikä yhtään koskaan ostanut. Sorry siitä. Ehkä on viisaampaa olla sekoittamatta makuasioita ja poliittista kompurointia.

Kello näyttää 23.13. Isolta asemalta on edetty toiselle, valo osuu taas silmiin. Asema on täynnä tavarajunia, erikoisia vaunuja ja tavallisia. Monta vaunullista puutavaraa. Ei ihmisiä, ei ääniä, juna seisoo, mutta kukaan ei liiku minnekään. Sitten juna lähtee liikkeelle, vauhti kiihtyy pehmeästi, vie unta päin.
Jonakin talvena vuosia sitten matkustin samalla tavalla yöjunassa. Oikea ranne oli murtunut viikkoa aikaisemmin ja valvotti, ei ottanut asettuakseen, oli vuoroin kylmä ja kuuma, kipsi häiritsi olemista. Heräsin yöllä ja tajusin olevani Pännäisten asemalla. Missä? Mikä paikka tämä on? Vasta myöhemmin, joku selitti minulle. Pännii kuin pännäisissä – niin saa ehkä sanoa, jos on melko uusi kipsi ranteessa.

Kello näyttää 23.13.  Jossain kohisee vesi, vaunu alkaa herätä aamuun. Ollaan sydänmailla, taivas on tumma ja erotan muutaman tähden vaunun ikkunassa.

Juna lähestyy määränpäätä, kohta ollaan asemalla. Nousen, kerään tavarani, pukeudun ja lähden junasta. Vuoteen yläpuolella oleva kello näyttää 23.13.

Asemalla on tummansininen talviaamu, kiinalaiset kertyvät ryhmiksi asemalaiturille, jossain odottavat bussit, suomalaiset harppovat kohti autovaunuja. Pikkukoirat tulevat hyteistä ulos, ottavat tilanteen suvereenisti haltuun ja päivittävät lumihangen vieraskirjaan omat merkkinsä.

Kun ajamme kohti majapaikkaa, taivas vähitellen kirkastuu. Maisema on satumaisen huurteinen, tiellä polannetta, vesistöjen lähellä sumuista.

Perillä huomaan, että tietokoneen ja kameran yhdysjohto on omalla paikallaan, kotona, kirjoituspöydällä. Joudutte tyytymään arkistokuviin. Mutta oma kelloni näyttää oikeaa aikaa.









Ei kommentteja: