Puut, ikuiset

Sunnuntaina luettiin profeetta Hoosean kirjasta. Ajallinen etäisyys on lähes kolmetuhatta vuotta, taival kirjoittajan luo ainakin yhtä monta kilometriä. Ankaran tekstin lopussa on suvanto, jonka voimallisina kielikuvina ovat puut. 

Libanonin setri, kaunis oliivipuu, kukoistava viiniköynnös, ikivihreä sypressi. Puut.

Mielikuva ajallisesti ja paikallisesti kaukaisista maista on karu, hiekkakiven keltainen, tuleentunut. Puut, profeettojen ajan metsät, kuinka tuuheita ne ovat olleet? Millaiselta on tuntunut niiden siimes, lempeä varjo polttavan auringon alla?

Puut. Ystävät, elämän kiinnekohdat. Puut, yhä edelleen tärkeät. Pihapuut, joiden turviin me rakennamme elämämme, metsät, joiden rauhaan voi samota.

Lapsuusikkunasta katselin honkapuun latvusta. Sen petäjän on aika vienyt, mutta yhä edelleen tuntuu hyvältä katsella, kuinka tähdet talvi-iltoina syttyvät taivaalle, kimmeltävät kotipihan puissa, oksien lomassa. Saada nukahtaa puiden suojaan, turvaan.

Harmaatakkinen vaahtera on meidän öljypuumme. Sen sato on kuorma kahisevia lehtiä, sen oksiin kasvaa karaktääriä ja karhea pinta vanhenee kauniisti. Kesän varjot tihenevät pihanurmella, vaahteroiden alla. Samaa tunnetta ei tuo koivupuu eikä korkeuksia hapuileva, levoton haapa. 

Mökkirannan tervaleppien kanssa olemme vieläkin hieman seurusteluvaiheessa: pitäisikö minun oppia pitämään teistä, te kiiltävälehtiset keikarit vai jatkaa epätoivoisia yrityksiäni juurruttaa tähän maastoon tammia, vaahteroita, pähkinäpensas. 

Metsä kehystää mielenmaiseman. Metsä, ikuinen. Tumma, syvä vihreä, joka kaukaisuudessa taittuu siniseksi ja sulautuu jossain katseen tuolla puolen taivaaseen. 

Hongistoiset harjanteet – kiitos sanoista, Aleksis Kivi – jotka rajaavat maan ja taivaan. 

Ihmisen lämmössä

Elämän voima on läheisyydessä. Taidossa olla ihminen lähimmäiselleen.

Vanhan kirkon penkissä istuttiin lähekkäin. Ei ollut lämmityslaitetta, ei  nokista kamiinaakaan, ikkunoissa vain yhdet ruudut ja hirsien raoista huokui pakkasella sisään kylmää. Joku varakas emäntä saattoi kätkeä helmojensa alle savesta valetun lämmittimen, jonka sisällä paloi kynttilä. Kynttilöihin ei kaikilla olisi ollut varaa, jos sellaisen olisi jostain voinut ostaakin, pimeän ajan askareissa sinniteltiin nopeasti palavan ja nokisen pärevalkean turvin.

Aikakirjoihin ei kuitenkaan ole tallentunut, että olisi kylmää valitettu.

Jokainen tupa oli talvella kylmä ja kolea, vaikka tuli tuvan muurissa paloikin. Talvi oli pomppatakkien ja pässinpökkimien aikaa, piti osata pukea, ettei palellut. Ja kyllähän ankarassa työssä karaistui ja oppi kestämään kylmää. Kirkon penkissä istuttiin tiiviisti vierekkäin, ihminen toisen ihmisen lämmössä. 

Lämmitetyissä, kuivissa huoneissa elävän on vaikea kuvitella entistä. Sillä se, mikä tulee iholle, on erilainen tunne kuin se, joka ennen tunkeutui sieluun. Se, että me yhä olemme toisistamme riippuvaisia, tarvitsemme toistemme läsnäoloa, on onneksi jäljellä.

Läheisyys on aitoa rakkautta. Pariskunta kulkee hellästi vierekkäin, mies vaimoaan huomaavaisesti luotsaten. Vasta läheltä näet, että yhteiset muistot ovat jo hiipumassa. Nuoren kihlatun, suloisen morsiamen lemmikinsininen katse, joka kerran hurmasi ja sai hullaantumaan, harhailee jo muiden ulottumattomissa. Muisto haalistuu niin kuin kiiltokuva vanhassa vihkossa, elämän tuuli repii lemmikeistä hennoimmat kukkaset. Rakkaus on muuttunut huolenpidoksi, mutta yhä se on vahvana tallella.

Kosketusta, ihmisen lämpöä me tarvitsemme koko elämän. Aitoa, rehellistä halausta, hellää silitystä. Kosketusta sanoilla ja teoilla.

Pian on juhannus. Ajatelkaa, sanokaa kauniita ajatuksia.

Sammatin Kirkossa 7.6.2015

Arvoisat juhlavieraat, sammattilaiset ja Sammattiin sitoutuneet

Tahtotila, yhteisön oma tila, tunnetila…

Sammatin Kirkon Kirja hahmottelee historiaa ja tavoittaa nykyhetkeä

Sammatin kirkko täyttää tänä suvena 260 vuotta. Mutta 260 vuotta on pitkä aika, enemmän kuin neljännesvuosituhat. Se ei ihan heti yksiin kansiin suostunut.  

Ensimmäiset ajatukset Sammatin Kirkon Kirjan kokoamisesta tulivat mieleen kirkon ristikonkilla seisoessa, tiekirkon kävijöiden kanssa kirkosta ja sen vaiheista puhuessa. Haluttiin kuulla ja lukea lisää. Kirkosta on monta tarinaa ja niistä sai alkunsa moni antoisa keskustelu.

Kirkon kehitys ei ole pelkästään rakennuksen historiaa. Sammatin kirkon aika on aikaa, jolloin suomen kieli kehittyi sivistyskieleksi, sammattilainen yhteisö kehittyi ja vahvistui, elinkeinorakenne monipuolistui. Saatiin puhelin ja sähkö.

Sammatin kirkon kertomus on kertomus tahtotilasta

Sammattilaisten toive omasta jumalanpalvelushuoneesta on elänyt pitkään. Ensin piti lähteä kirkkoon Lohjalle. Lähdettiin ainakin silloin, kun tiedettiin, että päästäisiin sekä jumalanpalvelukseen että markkinoille. Sitten saatiin oma, niin sanottu kylmä kirkko, jonka yhteydessä ei ollut hautausmaata. Missä se on ollut ja millainen se on ollut, onko se ollut, siitä on vain arvauksia ja oletuksia.

Historioitsija Tuomo Tukkinen on miltei pahoillaan siitä, että sammattilaiset ovat olleet sopuisia. Mitään rettelöitä ei ole tallentunut aikakirjoihin – jos olisi, pöytäkirjoihin olisi merkitty varmaan myös tappelun  tapahtumapaikka, ja siitä olisi voitu päätellä, missä ensimmäinen kirkko on seisonut. 

Toisesta kirkosta tiedetään jo enemmän.

Historian työtapoihin kuuluu etsiä vuosilukuja ja numeraalisia kiinnekohtia. Niiden avulla suunnistetaan aikakausien läpi. Mutta vaikka ensimmäiset vuosiluvut ovatkin vain viitteellisiä, on tärkeää oivaltaa, kuinka tärkeä tavoite oman kirkon saaminen on sammattilaisille ollut. 

Sammatin kirkko on yhteinen tila 

Kun tämä kirkko vuonna 1755 valmistui, kirkkosali on varmasti tuntunut todelliselta temppeliltä, edellisessä kirkossa kun oli tilaa pienehkön hirsimökin tai kaupunkikaksion verran tilaa. Kirkon seinät olivat uutta hirttä, saarnastuoli kierrätetty edellisestä kirkosta, samoin osa ikkunalaseista.

Sammattilaiset, niin kuin muutkin suomalaiset, velvoitettiin käymään säännöllisesti kirkonmenoissa. Jokaisella oli määrätty paikkansa ja niin oli helppo tarkistaa, kuka oli kuuliaisesti taivaltanut sanankuuloon. 16 killinkiä sakkoa, jos istut väärällä paikalla!

Istumajärjestystä ei koskaan ole kumottu.

Seurakunta vastasi monista sellaisista asioista, joista nykyään yhteiskunta pitää huolen. Koulutus lienee näistä tärkein. Kirkko kantoi huolta lukutaidosta – aikana, jolloin mahdollisuuksia lukutaidon käyttämiseen oli hyvin vähän. Tärkein tavoite taisi olla virrenveisuu, mutta virsikirja oli kallis opus, tuskin sitäkään aluksi ihan kaikilla oli.

Kirjoitustaito oli harvinaisempi, mutta jokainen isäntä osasi kyllä veistää puumerkkinsä hirrenpäähän. Se oli arkitaito, muiden nimikirjoitusten kanssa saattoi olla ongelmia. Jos sammattilaiset eivät olleet parhaita lukijoita, syynä saattoi olla se, että elämä edellytti erilaisia taitoja kuin jumaluusoppinut kirkkoherra. Sammattilaisilla on aina ollut osaamista, jolle on ollut tarvetta.

Kirkossa käyminen oli muutakin kuin vain jumalanpalvelukseen osallistumista . Kirkossa oli musiikkia, valoa, opettavaisia puheita, sillä papin tehtävä oli päästää ihmiset pirun juonista. Kirkon kuulutukset olivat viikon tärkein uutislähetys.

Oma kirkko ja siihen liittyvä säännöllisyys loi yhteisön, joka oli valmis puolustamaan oikeuksiaan, kun siihen oli tarve.

Tämä on Elias Lönnrotin kotikirkko

Elias Lönnrot (1802-1884) palasi eläkevuosinaan lapsuusmaisemiinsa. Hän muutti Nikun taloon samaan aikaan, kun kappeliseurakunnan tulevaisuus oli uhattuna. Professori ja kanslianeuvos johti sammattilaisten taistelua kappelioikeuksien puolesta.

Ensimmäiset Sammatin vuodet olivat perheen onnellisimpia.

Lönnrot oli mesenaatti, joka uhrasi varojaan ja energiaansa kirkon hyväksi. Lahjoista sammattilaisille läheisin lienee Thekla-tyttären muistoksi lahjoitettu alttaritaulu.

Elias Lönnrot oli – toisin kuin useimmat aikalaisensa – matkustanut Suomen maassa. Lönnrot oli vaeltaja, joka tapasi kansanihmisiä, krouvareita, virkamiehiä ja pappeja. Hän kävi aina myös jumalanpalveluksessa. Vuonna 1828 Heinolan kirkossa käytyään hän oivalsi, että käynti saarnastuoliin tulisi Sammatissakin järjestää sakariston kautta. Ideaan hän palasi 1879, kun hän yhdessä sammattilaisten toteutti kirkon korjauksen.

Sammatin vuosinaan Elias Lönnrot oli virsikirjakomitean jäsen ja hänen ansiostaan suomalaisilla on käytössään suomalainen virsikirja. Lönnrotin virret ovat hengellisiä dokumentteja, ne kertovat suomen kehittymisestä ja samalla ne ovat hienoa runoutta.

Lönnrotin kirjallinen tuotanto hakee vertaistaan monipuolisuudessaan ja laaja-alaisuudessaan. Lönnrot kirjoitti ja julkaisi paljon ja kaikilla Lönnrotin teksteillä on ollut joku tavoite, tarkoitus. Turhaa sanahelinää ei hänen  tuotannossaan ole.

Joskus tuntuu, että tutkijat ovat virsikirjaan asti päästessään jo niin uupuneita, että virsien analyysi jää melko vähälle. Olisi mielenkiintoista pohtia paitsi virsien hengellistä ja runousopillista sisältöä, myös sitä, millaista yhteiskuntaa ja maailmankuvaa ne heijastavat.

Tuomarien virsi, kuuromykkäin virsi, palvelusväen virsi, parantumattomasti sairaan naisen hyvästijättövirsi, lasten virsi, jossa korostetaan kuuliaisuutta. Kaikki Lönnrotin ehdotukset eivät päässeet virsikirjaan, mutta se ei vähennä niiden kiinnostavuutta.

                     

Vuoden 1886 virsikirja – joka siis on Lönnrotin virsikirja – on suomalainen, suomalaisia varten koottu ja muokattu. Jos Kalevalan – jonka Lönnrot kirjoitti 32-vuotiaana - ensi painokseksi riitti 500 kappaletta, virsikirjasta tuli kirjapainotaidon kehittyessä ja varallisuuden lisääntyessä joka kodin kirja.  

Elias Lönnrot on virsillään tavoittanut ja tavoittaa yhä moninkertaisesti enemmän suomalaisia kuin millään muulla työllään. Tässä kirkossa Elias Lönnrotin virret elävät, sillä tämä kirkko on suomalaisten virsien henkinen ja hengellinen koti. Täällä hän kohtasi ne ihmiset, joille hän virtensä kirjoitti.

Kirkolla on tila sydämissä

260 vuotta on tuonut muutoksia. 30 verotalon voimin pystytettyä kirkkoa on kohennettu monta kertaa, vaikka perusrakenne onkin osoittautunut kestäväksi. Lönnrotin tuella tehty vuoden 1879 korjaus, sillä silloin kirkkosali sai lähes nykyisen ulkoasunsa. Parannuksia ja uudistuksia on ollut säännöllisesti senkin jälkeen, kirkkoa on pidetty ajan tasalla, korjausvelkaa ei ole kertynyt.

Kirkkomaalla näkyy perheiden ja sukujen historia, aito juurevuus. Monien sammattilaisten sukujen historia on alkanut jo ennen edellisen kirkon aikaa. Dokumentteja, kiveen hakattuja, voi lukea kirkkomaan paasista.

                     

Sammattilaiset tekevät edelleenkin tekoja oman kirkkonsa hyväksi. Täällä näkyy sammattilainen kädentaito, monilta vuosisadoilta. Korjaustöissä ovat ahertaneet pitäjän osaavimmat ammattimiehet.

Kirkkoa on aina arvostettu ja sillä on paikkansa sammattilaisessa sielussa.

Tämä työ on ollut hyvän mielen tila

Sammatin Kirkon Kirja lähti painoon Vapun jälkeisenä maanantaina.

Suuntaan ja toiseen lepattava paperikasa muuttui painossa vedokseksi ja samalla alkoi toivo elää siitä, että ehkä se sittenkin kirjaksikin muuttuu. Heikki Marjanen oli mukana alusta loppuun, neuvonantajana, asiantuntijana, tukena, kiitos siitä.

                     

Se, mikä juuri tässä työssä on ollut ainutlaatuista, on kannustava asenne. Sammattilaiset ovat pidättyväisiä, eivätkä mielellään puhu henkilökohtaisista asioistaan, mutta apua ja tukea on riittänyt.

Unto Voutilainen on avannut pappilan oven ja huolehtinut siitä, että viileässä kansliassa näkee ja tarkenee. Heikki Orama neuvoi eteenpäin musiikin polulla. Henna Tuomola piirsi valokuvien ja luonnospiirustusten avulla kirkon pohjapiirroksen. Helena Juvankoski, Sammatin samaani oli mukana kannustamassa, rohkaisemassa ja tukemassa siinä vaiheessa kun tuntui, että mustatakkiset historian veijarit jyrää yksinkertaisen isoäidin.

                     

Isoon työhön tarttuminen on aina riski, uhkayrityskin. Mutta juuri nyt, julkistamistilaisuuden mielentilassa tuntuu siltä, että riski kannatti ottaa. Kaikkea ei ole kerrottu, seuraaville kirjoittajille jää ideoita ja ajatuksia. Paljon suurempi riski olisi, jos Sammatin kirkon ja seurakunnan ainutlaatuista kulttuurihistoriallista arvoa ei tunnettaisi tai tunnustettaisi tai jos tämän kirkon piirissä tehtävä työ ei jatkuisi. Tämä kirkko ja seurakunta tarvitsee lujaa jatkuvuutta.  Valot eivät saa sammua.

Uusi Suomalainen Wirsikirja. Armossa asetetun Komitean Toinen ehdotus. Turku 1871

534 Opistoa avattaissa

Meit’ auta, Isä armias,

Sä Luoja, elon lähde,

Noudattamaan sun tahtoas

Hyvyytes suuren tähden

Kristillisissä avuissa,

Kans tiedoissa ja tavoissa,

Rauhassa, rakkaudessa.

Sammatin Kirkon Kirja

Sammatin kirkko täyttää tänä kesänä 260 vuotta.

Kirkon tarina on kertomus sammattilaisesta työstä, uskollisuudesta ja yhteisöllisyydestä. Sammatin Kirkon Kirja kertoo tätä tarinaa.

Toiveena ja tavoitteena oma kirkko

Nykyinen kirkko on useimpien historioitsijoiden mukaan Sammatin kolmas. Ensimmäisen kirkon koko, paikka ja muut ominaisuudet ovat jääneet arvoitukseksi, toisesta tiedetään jo hieman enemmän.

Mikä sitten on tärkeintä? Löytää tarkkaa tietoa vai oivaltaa, kuinka tärkeää oman jumalanpalvelushuoneen saaminen on ollut sammattilaisille.

Kun kirkko saatiin, siitä huolehdittiin, voimien ja varojen mukaan.

Sammatin Kirkon Kirja

Sammatin Kirkon Kirja vastaa niihin kysymyksiin, joita tiekirkon kävijät ovat esittäneet. Se on kokonaisesitys, joka kertoo Sammatin kirkon vaiheista ja kirkon liepeillä eläneistä sammattilaisista.

Tarinat ovat kiinnostaneet ja niitä on haluttu lukea lisää. Nyt kertomuksia on tallennettu Sammatin Kirkon Kirjaan. Kirjan on koonnut Liisa Laurila ja sen kustantaja on Sammatin alueseurakunta, edustajanaan aluepappi Heikki Marjanen.  

Elias Lönnrotin kotikirkko

Elias Lönnrot (1802-1884) palasi eläkevuosinaan lapsuusmaisemiinsa. Hän muutti Nikun taloon samaan aikaan, kun kappeliseurakunnan tulevaisuus oli uhattuna. Professori ja kanslianeuvos johti sammattilaisten taistelua kappelioikeuksien puolesta.

Lönnrot oli mesenaatti, joka uhrasi varojaan kirkon hyväksi. Näistä lahjoista sammattilaisille lienee läheisin Thekla-tyttären muistoksi lahjoitettu alttaritaulu.

Sammatin vuosinaan Elias Lönnrot oli virsikirjakomitean jäsen. Hänen ansiostaan suomalaisilla on käytössään suomalainen virsikirja. Lönnrotin virret ovat hengellisiä dokumentteja, samalla ne ovat hienoa runoutta.

Kirkko on osa perheiden ja sukujen historiaa  

Kirkolla ja seurakunnalla on ollut tärkeä rooli sammattilaisessa elämänmuodossa. Kirkkomaalla näkyy perheiden ja sukujen historia, aito juurevuus.

Sammatin kirkossa vietetään sunnuntaina 7. kesäkuuta 2015 kello 13  Sammatin Kirkon Kirjan julkistamistilaisuutta.

Julkistamistilaisuus on kaikille kiinnostuneille avoin. Tervetuloa Sammatin kirkkoon ja kahveille seurakuntataloon. Jatkossa kirjaa on saatavana mm. tiekirkosta.

Liisa Laurila: Sammatin Kirkon Kirja,  2015.

191 sivua, kuvitettu. Myyntihinta 25 euroa, sis alv.

Kustantaja Sammatin alueseurakunta.

Saatavana Sammatin seurakuntatalolta ja tiekirkosta.

Vaahterapuu II

Aamukahdeksalta autot tulivat talon eteen. 

Hetken tuumaustauon jälkeen brasilialainen metsuri – pitäisikö sanoa puunkaataja – kiipesi sahoineen katolle, toinen kaveri tuli mukaan auttamaan. Kolmas otti vastaan maahan putoavaa tavaraa. 

Piikikkäin tolppakengin varustautunut kaataja kiipesi puuhun, katkaisi oksan toisensa jälkeen, pudotteli ne maahan ja siirteli työn edetessä köysiään. 

Puu harveni tasaisesti, oksat kertyivät pihalle. Pihaan tulee enemmän valoa. Lentokoneiden hahmot eivät huku oksistoon. Millaiseksi pihan äänimaailma muuttuu? 

Kymmenen aikaan saha ulvahti viimeisen kerran, paksu rungontynkä kaatui ja kantoa viimeisteltiin. Jälkisiivous sujui tyylikkäästi, haravalla ja lehtipuhaltimella. 

Was it difficult? 

Quite normal, vastasi brasilialainen.

Ainoatakaan linnunpesää ei oksistosta löytynyt.