Kun pieni tyttö saa riittävän annoksen prinsessasatuja ja
röyhelöitä, hän tietää itsekin olevansa ihan jotain muuta kuin on.
Jos tarina jatkuu, miten se jatkuu? Onko isä vallasta syösty
komea kuningas, viattoman lapsen kaapannut rosvo vai sikopaimen, joka rakastui ihanaan
kuningattareen? Onko äiti Kunigunda vai Pahatar vai Tuhkimo? Mielikuvitusleikin
pohjalle katsova voi nähdä liiankin tarkan kuvan todellisuudesta.
Oikeasti minä olen … millaisen kohtalon päälle aikuisen pitää
liimata peitetarina? Miksi?
Vanha, köyhä nainen puhuu auki ahdistustaan. Me olemme kyllä
oikeasti aatelisia, niitä rikkaita, mutta näin tämä elämä on mennyt. Ei ne
tiedä, ei kaikkea.
Ulkopuolisen oli vaikea nähdä, mikä juuri siinä elämässä
olisi ollut pielessä. Tavallista, vaatimatonta, kyllä, mutta aika moni toive
oli toteutunut ja rehellinen työnteko tuonut – ellei rikkautta, niin
turvallisen elämänillan.
Minä olisin nuorena voinut – päässyt – saanut – mutta kun
tämä, tuo, nuo, ne estivät. Ei ymmärretty, ei osattu, ei sallittu.
Elämänvalhe. Niin kestävä ja tinkimätön, että sen jo itsekin
uskoo todeksi.
Minä olin nuorena. Minun piti nuorena. Minä oli kaunis,
kaunein ja ihanin. Kuudenkymmenen vuoden jälkeen ei ole enää ketään, joka
tuntisi ja tietäisi, korjaisi lausuman, kopauttaisi asiat kohdilleen. Jarru on
ollut päällä niin pitkään, ettei sitä enää jarruksi miellä. Tunne vangitsee
järjen, sillä tunne on aina voimakkaampi.
Entä jos elämänvalhe ei olekaan valhe, vaan perimmäinen
totuus? Että asiat ovat niin, kuin asianomainen kertoo. Niin, että kaikki muu,
koko elämä ympärillä on valhetta. Totuus piilee siellä takana.
Rehellisesti omana itsenään ei aina ole suotavaa olla. Kun
pitää olla tehokas, positiivinen, kaunis, huoliteltu. Tuoda itsensä esiin aina
parhaalla tavalla. Pukeutua oikein ja toivottuun rooliin, sillä asu on
signaali, käsilaukku merkki tyylitajusta ja kengät, niin… Luo kulissit, markkinoi itseäsi, niin me
uskomme sinusta sen, mitä haluammekin uskoa.
Todellisuus voi olla pettymys, mutta antaa sen nyt vielä
toistaiseksi olla.
Uimahallissa, löylyhuoneen puolella, kaikki on riisuttava.
Alastomat, elämän kuluttamat naiset puhuvat kohtaloistaan, miehistään,
vaiheistaan. Alastomuus on yhtä tehokas suoja kuin valeasu: tuskin me toisiamme
vaatteet päällä edes tunnistaisimme. Ja alastomina, vain pieni pefletti pyrstön
alla me olemme tasaveroisia. Löylyhuoneessa ei auta, vaikka olisi millaiset
vuittonin vermeet, kun ne kuitenkin on jätettävä pukuhuoneen komeroon.
Oikeasti minä olen … jos se sitten jotakuta oikeasti
kiinnostaa.
Oikeasti minä olen prinsessa.
Joskus tosin on molemmat kengät hukassa.