Tyhjä

Pesänrakentaja löysi paikan liiterin seinustalta. Asukkaat ovat muuttaneet. 

Paikka vapaana, tilaa tarjolla.

Työ, jonka kanssa elin puolitoista vuotta, valmistuu. Vielä muutama hermostuttava päivä odotusta ja sitten, se on valmiina. Tuntuu tyhjältä. 

Toisinaan, kesken kaiken, pullahtaa mieleen epäilys: olikohan se kohta sittenkään oikein, muistinko, osasinko? Kun työ on valmis, se on valmis, kaikkine virheineen ja vajavaisuuksineen. Tätä se on joka kerta ja aina se on yhtä kamalaa. Jotain varmaan on jäänyt, jotain aina jää, mutta ehkä niin käy joskus muillekin.

Kieloja ne ovat, täynnä tunnetta, vaikka ei vielä kukassa. 

Olen yhdistänyt järkeä ja tunnetta. Rationaalista ja emotionaalista. Jokaisella aiheella on särmänsä, sanoilla olen veistänyt näköistä kuvaa, mutta tunnistaako lukija saman kuvan? Jokainen kirjoittaa, paitsi aiheensa kuvaa, myös omaa kuvaansa. Näin olen tälle palstalle kirjoittanut ennenkin.

Kaksi asuntoa, toinen niistä on jo aktiivikäytössä. Yksiöistä on pulaa. 

Kun jokin loppuu, paras lääke on aloittaa uutta. Näin meitä on aina neuvottu.

Kun jokin loppuu, on hetki tyhjää ja taukoa, ajatus on marto eikä mikään lähde itämään tai kasvamaan. Tyhjää tilaa ajatusten tilalla, ensin pitää sopeutua, odottaa.

Matka on tehty, kirjat järjestetty hyllyyn, ylimääräiset printtipaperit pakattu pois, loppuiäkseni minulla on kauppalappuja, joissa vain toisella puolella on jotain tekstiä. Hyvä niin, ei näin tyhjällä päällä kannattaisi lähteä edes maitokauppaan. Kun vaan muistaisi kirjoittaa muistiin.

Vaahtera on oikeasti vahtera, vaakunapuu. 

Samaan aikaan toisaalla: kevät on tullut. Maa versoo vihreää, työhuoneen ikkunan alla keinuvat tuulessa tulppaanien kukat, puut puhkeavat lehteen, vaahtera tuoksuu. Vieläkö pikkutytöt tähyilevät järvelle ja odottavat jäiden lähtöä? Siitä tiesi, että kevät tulee ja saa lähteä kouluun polvisukissa. Vieläkö niillä on polvisukat?

Tuoksut vanamon ja varjot veen...
Runonsäkeiden voimaa ei kannata aliarvioida.

Ne puhkeavat, kohta.