Oikeasti minä olen

Kun pieni tyttö saa riittävän annoksen prinsessasatuja ja röyhelöitä, hän tietää itsekin olevansa ihan jotain muuta kuin on.

Jos tarina jatkuu, miten se jatkuu? Onko isä vallasta syösty komea kuningas, viattoman lapsen kaapannut rosvo vai sikopaimen, joka rakastui ihanaan kuningattareen? Onko äiti Kunigunda vai Pahatar vai Tuhkimo? Mielikuvitusleikin pohjalle katsova voi nähdä liiankin tarkan kuvan todellisuudesta.

Oikeasti minä olen … millaisen kohtalon päälle aikuisen pitää liimata peitetarina? Miksi?

Vanha, köyhä nainen puhuu auki ahdistustaan. Me olemme kyllä oikeasti aatelisia, niitä rikkaita, mutta näin tämä elämä on mennyt. Ei ne tiedä, ei kaikkea.

Ulkopuolisen oli vaikea nähdä, mikä juuri siinä elämässä olisi ollut pielessä. Tavallista, vaatimatonta, kyllä, mutta aika moni toive oli toteutunut ja rehellinen työnteko tuonut – ellei rikkautta, niin turvallisen elämänillan.

Minä olisin nuorena voinut – päässyt – saanut – mutta kun tämä, tuo, nuo, ne estivät. Ei ymmärretty, ei osattu, ei sallittu.

Elämänvalhe. Niin kestävä ja tinkimätön, että sen jo itsekin uskoo todeksi.

Minä olin nuorena. Minun piti nuorena. Minä oli kaunis, kaunein ja ihanin. Kuudenkymmenen vuoden jälkeen ei ole enää ketään, joka tuntisi ja tietäisi, korjaisi lausuman, kopauttaisi asiat kohdilleen. Jarru on ollut päällä niin pitkään, ettei sitä enää jarruksi miellä. Tunne vangitsee järjen, sillä tunne on aina voimakkaampi.

Entä jos elämänvalhe ei olekaan valhe, vaan perimmäinen totuus? Että asiat ovat niin, kuin asianomainen kertoo. Niin, että kaikki muu, koko elämä ympärillä on valhetta. Totuus piilee siellä takana.

Rehellisesti omana itsenään ei aina ole suotavaa olla. Kun pitää olla tehokas, positiivinen, kaunis, huoliteltu. Tuoda itsensä esiin aina parhaalla tavalla. Pukeutua oikein ja toivottuun rooliin, sillä asu on signaali, käsilaukku merkki tyylitajusta ja kengät, niin…  Luo kulissit, markkinoi itseäsi, niin me uskomme sinusta sen, mitä haluammekin uskoa.

Todellisuus voi olla pettymys, mutta antaa sen nyt vielä toistaiseksi olla.

Uimahallissa, löylyhuoneen puolella, kaikki on riisuttava. Alastomat, elämän kuluttamat naiset puhuvat kohtaloistaan, miehistään, vaiheistaan. Alastomuus on yhtä tehokas suoja kuin valeasu: tuskin me toisiamme vaatteet päällä edes tunnistaisimme. Ja alastomina, vain pieni pefletti pyrstön alla me olemme tasaveroisia. Löylyhuoneessa ei auta, vaikka olisi millaiset vuittonin vermeet, kun ne kuitenkin on jätettävä pukuhuoneen komeroon.

Oikeasti minä olen … jos se sitten jotakuta oikeasti kiinnostaa.

Oikeasti minä olen prinsessa.

Joskus tosin on molemmat kengät hukassa.

Vihhrrreä

Pieni pojantytär oppii värejä. Vihrrrreä.  Rrruskea. Harrrrmaa. Ja kaikki muut, kuvakirjojen värikkäät hahmot ja muodot. Uskomaton matka maailman värien ytimeen on alkanut, pelkistetyistä perusväreistä maiseman lukemattomiin vivahteisiin.

Parissa viikossa mökkirannan kevät on muuttunut karusta uuden aavistuksesta kaikkialla loistavaksi vehreydeksi. Mustikka kukkii, puiden lehdissä on aurinkoinen vihreys, kuusenoksia reunustavat vaaleanvihreiden kerkkien kuviot. Vihreä on niin vihreää, että se ilta-auringon valossa melkein muuttuu keltaiseksi.

Tämäkin maa on joskus ollut veden alla, veden huuhtoma. Jääkauden sulamisvedet ovat vyöryneet sen yli, muovanneet maata, siirtäneet kiviä, huuhtoneet maata, pakottaneet sen painumaan syvemmälle.

Kun jää on vähitellen kaikonnut, maa on noussut esiin, paljas maan kamara, jonka ensin ovat ottaneet kodikseen sammaleet, tundrakasvit. Puhdas pinta on saanut peitteen, vihreyden. 

  

Rannassa, vesirajan kivien pinnassa erottuu värejä. Kesällä, kun vesi laskee, ne jäävät pinnan yläpuolelle ja kasvu jatkuu. Kivien harmautta kirjovat jäkälien kukkamaiset muodot, sitten vihreys tiivistyy sammaleeksi ja sammalien maailmankartta isoimman lohkareen kyljessä muuttaa taas muotoaan.

Kaiken vihreyden yllä on veden väri, heijastus taivaasta ja pilvistä. Pinnalla huolettomana lepäävän pilven kuva, tuulenvirissä leikkivä.

Vihrrrreäää, harrmaata, toista vihhrrreäää… Pieni tuulenviri keinuttaa vettä ja valkoinen lokki purjehtii kohti ulappaa, kameran ulottumattomiin.

Sytytetään tulet, niin että tupa on lämmin, kun ilta laskeutuu. Yö on valoisa, vihreys ei sammu kokonaan.

Vaahterapuu

Vaahterapuu, herättää ajatuksia.

Pilvi kulkee pihapuun oksien taitse. Valkoinen poutapilvi sinisellä kevättaivaalla. Vaahtera on täydessä kukassa, suloisen vihreä ja kevään huumaa tuoksuva, toivoa tulvillaan.

Nurmella vaahteran varjossa kurottelevat aurinkoa kohti tulppaanit, lehtien muodostama malja on avautunut, viimeisen kukoistuksensa riettaasti paljastaen. Tulppaanilla, vuoden, kahden kukalla on jo kiire, elämän viimeinen hehku.

Vaahterapuu on ollut paikoillaan yhtä kauan kuin tämä talokin, varmaan kauemminkin. Mutta puillakin on kohtalonsa ja muutaman päivän kuluttua sitä ei enää ole. Ammattimainen puunkaataja poistaa pihan mittasuhteisiin nähden aivan liian suureksi kasvaneen jättiläisen.

Pihapuun lehdet eivät enää ehdi kasvaa täysimittaisiksi, puu ei enää varjosta pihaa kesäisinä päivinä, punaisten ja keltaisten lehtien jokasyksyinen ryöpsähdys jää pois. Miten korkealle villiviini olisi kivunnut, jos se olisi voinut jäädä vaahteran oksille seikkailemaan? Vanhaa naapuria voi tulla ikävä.

Kill Your darlings, tapa rakkaimpasi, neuvotaan kirjoittajaa. Luovu siitä, johon olet kiintynyt, tapa pois se, josta tulee maneeri tai turha toisto. Kirjoita ensimmäinen kappale ensin, pudota se pois, kun juttu on valmis. Pääset suoremmin asiaan. Luovu sumeilematta, tee työsi niin kuin ammattimainen puunkaataja. Viritä liinat ja telineet, kaada pois, karsi rönsyt ja heitä oksat silppuriin. Anna liian suureksi, väärään suuntaan venähtäneelle katkaisuhoito, lopullinen tai osittainen.

Villiviini rönsyilee korkealla.

Hylättyjä ajatuksia tulee harvoin ikävä. Joskus niitä tallettaa välivarastoon, vain huomatakseen, että välivaraston olisi voinut tyhjentää roskakoriin jo ajat sitten. Maailma muuttuu ja ajatukset elävät, tulee uusia ajatuksia niin kuin lehtiä vaahterapuuhun. Ne kukoistavat, hehkuvat, maatuvat. Jos niissä on jotain, ne versovat uutta ja niistä kasvaa taimia, joita taas ajallaan koulitaan ja karsitaan.

Joskus opiskeluaikana löysin kurssikirjan antikvariaatista. Ensimmäinen omistaja oli alleviivannut sinisellä, seuraava ilmeisesti punaisella, joku oli kommentoinut lyijykynällä. Kaikki oleellinen oli alleviivattu: en muista, oliko kakkossivun tekstikään säästynyt kynänvedoilta.

Hyviä ajatuksia ei kannata alleviivata kirjan sivuille. Usein ei edes voi alleviivata, kun lähteenä on lainakirja, palautettava arkiston aarre. Revin paperista suikaleita, sijoitan suikaleen sivujen väliin, kirjoitan ehkä pienen muistiinpanon paperiliuskaan ’täällä virsikirja’ ja työn loppuvaiheessa tärkeimmät lähteet tursuavat paperisilppua. Lopuksi ne nykäistään irti ja kirjat palaavat paikoilleen. Kun seuraavan kerran suunnistan samalle lähteelle – parhaille kirjoille käy joskus näin – liuskat asettuvat eri kohtiin.  Jokaisella työllä ja ajatuskuviolla on omat lainalaisuutensa.

Vanhan vaahteran runko on rosoinen, oksisto avautuu kohti taivasta. Pintaparkki elää valossa, heijastaa ruskaa ja harmaata ja muuttuu illan hämäränä hetkenä lähes violetiksi. Kuoren alla on kova, vaalea ydinpuu, käsintekijän aaarre.

Laatikossani on vaahterapuinen helminauha, aikoinaan käsityönäyttelystä ostettu. Se ei ole pelkkä koriste, vaan muisto. Vanha mies, virolainen, puolusti Suomea ja joutui sodan jälkeen sovittamaan tekonsa vankileirillä. Siellä hän askarteli puusta helmiä, vaatimattomin työvälinein. Suomen suvessa hän muisti vanhat kädentaidot ja rakensi kauniita helminauhoja ja myi ne hinnalla, joka sai ostajan nolostumaan. Mestari on edesmennyt, uusia helmiä ei enää kukaan tee.

Pihavaahteran rungosta tuskin löytyy helminauhoja, toivottavasti jotain muuta kuitenkin.

Tulppaanin sipuleita istutetaan syksyllä taas uusia.

Tyhjä

Pesänrakentaja löysi paikan liiterin seinustalta. Asukkaat ovat muuttaneet. 

Paikka vapaana, tilaa tarjolla.

Työ, jonka kanssa elin puolitoista vuotta, valmistuu. Vielä muutama hermostuttava päivä odotusta ja sitten, se on valmiina. Tuntuu tyhjältä. 

Toisinaan, kesken kaiken, pullahtaa mieleen epäilys: olikohan se kohta sittenkään oikein, muistinko, osasinko? Kun työ on valmis, se on valmis, kaikkine virheineen ja vajavaisuuksineen. Tätä se on joka kerta ja aina se on yhtä kamalaa. Jotain varmaan on jäänyt, jotain aina jää, mutta ehkä niin käy joskus muillekin.

Kieloja ne ovat, täynnä tunnetta, vaikka ei vielä kukassa. 

Olen yhdistänyt järkeä ja tunnetta. Rationaalista ja emotionaalista. Jokaisella aiheella on särmänsä, sanoilla olen veistänyt näköistä kuvaa, mutta tunnistaako lukija saman kuvan? Jokainen kirjoittaa, paitsi aiheensa kuvaa, myös omaa kuvaansa. Näin olen tälle palstalle kirjoittanut ennenkin.

Kaksi asuntoa, toinen niistä on jo aktiivikäytössä. Yksiöistä on pulaa. 

Kun jokin loppuu, paras lääke on aloittaa uutta. Näin meitä on aina neuvottu.

Kun jokin loppuu, on hetki tyhjää ja taukoa, ajatus on marto eikä mikään lähde itämään tai kasvamaan. Tyhjää tilaa ajatusten tilalla, ensin pitää sopeutua, odottaa.

Matka on tehty, kirjat järjestetty hyllyyn, ylimääräiset printtipaperit pakattu pois, loppuiäkseni minulla on kauppalappuja, joissa vain toisella puolella on jotain tekstiä. Hyvä niin, ei näin tyhjällä päällä kannattaisi lähteä edes maitokauppaan. Kun vaan muistaisi kirjoittaa muistiin.

Vaahtera on oikeasti vahtera, vaakunapuu. 

Samaan aikaan toisaalla: kevät on tullut. Maa versoo vihreää, työhuoneen ikkunan alla keinuvat tuulessa tulppaanien kukat, puut puhkeavat lehteen, vaahtera tuoksuu. Vieläkö pikkutytöt tähyilevät järvelle ja odottavat jäiden lähtöä? Siitä tiesi, että kevät tulee ja saa lähteä kouluun polvisukissa. Vieläkö niillä on polvisukat?

Tuoksut vanamon ja varjot veen...
Runonsäkeiden voimaa ei kannata aliarvioida.

Ne puhkeavat, kohta.