Eikka

Moni tunsi Eikan, silloin kun Eikka vielä oli. Ja monella on varmaan ikävä.

Eikalla oli sininen P-HA:n takki, vuosien käytössä haalistunut, mutta se takki oli Eikan tavaramerkki. Takit tulivat joskus 1970-luvulla ja Eikka piti omaansa uskollisesti.  Otsikkokuvassa on samanlainen, mutta ei se Eikan takki ole.

Keväällä, kun Aitovuoren pistoolirata avattiin, Eikka oli ollut hommissa jo jonkin aikaa. Hänellä oli pienoispistooliradan huoltorakennuksessa oma nurkkaus, siellä porisi kahvinkeitin ja siellä hän teki tauluja.

Teki tauluja? Kun isommissa kisoissa ammutaan, jokaiselle kymmenelle laukaukselle pitää olla oma taulu tai keskiö. Isoja, kalliitakin pahvilevyjä kuluu melkoinen pino. Kun harjoitellaan tai kisaillaan puolitosissaan, otetaan vanhat, kertaalleen rei’itetyt taulut ja kiinnitetään niihin uusi, ehjä keskiö ja taas paukkuu.

Eikka teki tauluja, sillä hän oli tarkka mies ja halusi auttaa rakasta ampumaseuraansa. Jos hän huomasi ampujien joukossa jonkun todella lahjakkaan nuoren, hän kävi juttelemassa. Lupasi olla paikalla kun tarvitaan ja lupasi, että harjoitustauluja kyllä löytyy, niin paljon kuin halutaan. Se oli Eikan tapa tukea ja valmentaa. Paljon mies lajistaan tiesikin, mutta piti osata kysellä. Eikan urheilu-ura oli alkanut samoihin aikoihin kun Pekka Tiilikainen vielä oli kilpauimari.

Eikka oli aina paikalla ja Eikka oli kaikkien kaveri. Eikalla oli omia mielipiteitä, jotka hän sanoi möreällä äänellä, painokkaasti. Seuran puheenjohtaja taisi joskus olla melkein mustasukkainen persoonalliselle pistoolijaoston puheenjohtajalle ja radan sielulle, sillä ison seuran päällikkö ei päässyt yhtä sydämellisiin väleihin kaikkien kanssa kun piti vielä töissäkin ehtiä käydä.

Miksi kirjoitan Eikasta? Siksi, että olen ylpeä siitä, että kuuluin hänen ystäviinsä. Kun Eikka täytti pyöreitä, järjestimme hänelle juhlat. Niihin tuli mukaan Rouvakin, Eikan rakastettava vaimo, joka muuten ei juuri ampujien kuvioihin tullut. Eikalla oli sopimus kultasepänliikkeen kanssa: kaikki voittamansa kaivertamattomat hopeiset lusikat ja muut palkinnot hän palautti joulun alla kauppaan ja vaihtoi ne johonkin kauniiseen ja ihanaan ja lahjoitti Rouvalle.

Eikka oli ainutlaatuinen puurtaja ainutlaatuisessa seurassa. Hän teki pyyteetöntä, kannustavaa työtä ja auttoi kaikkia. Olen joskus ajatellut, että Eikka istuu pienellä pilvellä Aitovuoren pistooliradan yläpuolella ja katsoo vieläkin, että kaikki sujuu niin kuin pitää.

Seuratoiminta ei enää ole niin kuin ennen, mutta melkein mikä tahansa yhdistys tai urheiluseura ottaisi mielellään riveihinsä Eikan kaltaisen työmyyrän. Mutta jos Eikkaa nyt pyydettäisiin mukaan, osattaisiinko hänelle antaa juuri niitä tehtäviä, joissa hän viihtyy?

Moni yhdistys kutsuu riveihinsä ammattilaisia, joiden toivotaan tekevän jotain omaan erikoisalaansa liittyvää maksutta yhdistyksen hyväksi. Mitä väliä aatteen palolla, kunhan saadaan pätevä tyyppi hoitamaan ikävät hommat. Ja sitten petytään, kun asianomainen ei halua jatkaa arkityötään yhdistyksen merkeissä.

Eikalle Aitovuori oli kesämökki ja vaihtelu arkeen. Hän sai tehdä ja harrastaa, omia juttujaan. Aatteen paloa, sitä Eikalla oli. Ja psykologista silmää.

Olin edellisenä päivänä kotiutunut sairaalasta vastasyntyneen esikoisen kanssa, kun ovikello soi. Siellä oli Eikka, ei ampumatakissaan, vaan hienosti, vaikka oli arkiaamu, pikkutakki päällä ja solmio kaulassa. Kädessä hänellä oli kukkakimppu, korttiin oli kirjoitettu: Eläköön! Poika tuli! P-HA:n pistoolikerho onnittelee. Sitten istuttiin yhdessä, ihasteltiin uutta vauvaa ja pohdittiin, joko tuosta ampujaksi olisi.

Todellinen herrasmies, jonka muistan aina.

Yksityisyys

Kun tunnistaudun kaupan kassalla ja höylään bonuskorttini, annan kauppiaalle oikeuden tarkastella henkilökohtaisia tietojani. Kauppias saa selville, että olen ostanut neljä jukurttia ja viisi banaania, häkellyttävämmistä hankinnoista puhumattakaan. Seuraava erikoistarjous, jonka saan, koskee synteettisellä banaaniesanssilla maustettua jukurttia. Tai sitten saan banaanimaustekakun reseptin.

Tähän asti olen luottanut siihen, että ei keskinkertaisen kotitalouden keskivertokauppakassiin kovin suuria sensaatioita mahdu. Tietäköön. Ja onhan meillä ennakkotapaus siitä, että bonustietojen avulla saatiin jäljitettyä epäkurantin tuotteen ostajat eikä kenellekään käynyt huonosti. Bonuskortti voi siis tuoda turvallisuutta.

Naamakirjan arkikuvahaaste on leikkiä ja viihdettä. Siitä selviää, kuka on raatanut pihatöissä (minä en), kuka on kuntoillut (minä en), kuka on tehnyt miehen työn (minä en). Pesin kolme koneellista pyykkiä, tuuli kuivaa niitä pihalla.

Eikä pyykin pesemisessä oikeasti kovin isoa haastetta ole, ainakaan vielä. Paitsi, jos päätän pestä mustan talvivillapaidan, mutta olkoon vielä, voi tulla koleat kelit. Ja ketä tämä kaikki muka voisi oikeasti kiinnostaa? Vai puranko tässä kateuttani uutterammille suorittajille?

Elämänsä voi tehdä viiltävän julkiseksi, jos haluaa. Sosiaalinen media on tulvillaan estottomasti pulppuavia simasuita, joille koko ajan tuntuu tapahtuvan. Jos ennen seurattiin juorulehdestä kuninkaallisia, nyt tutkaillaan naapurin naamakirjaa.

Ennen toimistoissa risteili xerologiaksi kutsuttuja aineistoja. Valokopioita hassuista sanaleikeistä, aikuisten kuva-arvoituksia ja muuta mukavaa. Kopiokoneiden käyttö on hiipunut, nyt vanhoja vitsejä klikataan ja jaetaan uudelleen, uudelleen, yhä uudelleen. Eivät ne siitä uusiksi muutu.

Toisen ihmisen yksityisyyttä pitää kunnioittaa. Ei kysellä epäasiallisia eikä tunkeuduta toisen reviirille. Mutta saako sosiaalisen median tuupata täyteen roskapostia? Saako toisen ihmisen hyvässä tarkoituksessa postaamaa aineistoa kutsua roskapostiksi? Onko kanavan täyttäminen epäoleellisella aineistolla yksityisyyden loukkaamista?

On monia tehtäviä, joissa ei voi kertoa, mitä juuri nyt on työn alla.

- Kiitos kysymästä, hyvin töissä menee, kiirettä on pitänyt niin kuin aina näin keväällä, mutta asiasta toiseen, onpas siinä heleät kesäverhot, onko ne ihan uudet?

Muutkin kuin vanhat poliisimiehet ovat opetelleet tiukassa paikassa vaihtamaan puheenaihetta ja keskustelun sävyä. Sosiaalisen median kulttuurissa tämä tarkoittaa sitä, että voi olla mukana, mutta vain harmittoman smalltalkin tasolla.

Ei pidä mennä naamakirjaan, jos ei kestä henkilökohtaisia uteluja.

Ei pidä mennä naamakirjaan, jos ei halua tirkistellä toisten ihmisten elämää.

Samoilla ohjeistuksilla voi sulkea itsensä kokonaan pois maailmasta.

Viisainta on olla liittymättä tai erota, jos ei leikkiä kestä.

Pohdin suhdettani.

Vastuu, joka pelasti kansakunnan

Veteraanipäivä on lähellä. Veteraaneja on enää elossa vain kourallinen. Silloin, kun itse olin lapsi, lähes jokaisen isä oli ollut sodassa, monen äitikin Lottana.

Veteraanien kokemuksista syntyi sukupolvien yli kantava muisto. Kertomukset, jotka kertautuivat ja elivät perheiden arjessa, ovat muuttuneet yhteiseksi pääomaksi.

Veteraanien kohtalona oli vastuu. Vastuun ottaminen, vastuun kantaminen, vastuun kohtaaminen vaikeassakin paikassa. Avaintehtävässä toimivan on tunnettava vastuunsa ja oivallettava, miten sen käyttää.

Veteraanit ottivat vastuun isänmaan tulevaisuudesta. He kantoivat yhdessä taakan, jonka kantajaksi yksikään yksityinen ihminen ei olisi yltänyt. Ja samalla jokainen kantoi vastuunsa, sillä kaikkien panos oli tärkeä. Elämä rintamalla ei ollut helppoa, kovimman vastuun osalleen saaneet asuivat korsuissa, kylmässä, kosteassa, savuisessa, vailla mukavuuksia, alituinen kuolemanvaara kumppanina. Sarkamantteli, ase ja uhma mielessä, niiden avulla taisteltiin vihollista ja ankaria olosuhteita vastaan.

Rauhan aika ei vapauttanut vastuusta, vain sävy muuttui. Isänmaa oli rakennettava uudelleen, kansakunta saatava jaloilleen. Eikä pienimpänä ollut vastuu perheestä, läheisistä. Sodan rohkeat taistelijat ovat olleet seuraavien sukupolvien rakastavia isiä ja isoisiä. Heille lämmin huolenpito oli tapa kantaa vastuuta.

Suomalaisilla kirkkomailla on sankarihautoja, monella sankaripatsas. Kotikirkon multiin pääsi lähes jokainen, osa jouduttiin siunaamaan kentälle jääneinä. On kansakuntia, jotka hautasivat kaatuneensa taistelupaikkojen lähelle. Suomalaisille sankarivainajien toimittaminen kotiseudulle oli ankara ponnistus sodan keskellä. Arkkujen kuljettaminen ei aikalaistodistajien mukaan aina sujunut kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, mutta se tehtiin kuitenkin.

Sankarihaudat ovat meille jälkipolville muistutus kohtalonvuosista. Kenttäharmaat sankarit kenttäharmaiden kivien puutarhassa. On sotasukupolvien viisautta, että meillä on nämä muistomerkit keskuudessamme. Korostamassa sitä, että vain vastuun kantaminen voi pelastaa kansakunnan. Yksilöllisen ja kollektiivisen vastuun kunniaksi vietetään veteraanipäivää.

Veteraanikivelle tai sankarihaudalle laskettu kukkalaite on kaiken tämän kunnioittamista. Pieni kiitos niille, jotka kantoivat ankarimman vastuun.

Puun pituinen tarina

Uurteet syvenevät, värit hiipuvat. Jokainen vuodenaika jättää jälkensä. Miten vanha seinä jo on? Sata vuotta, varmasti. Enemmän, täysin mahdollista. Ja onko hirret edes veistetty juuri tätä rakennusta varten?

Hyvän hirren ikä on pitkä. Ennen isojakoa kylän talot olivat yhdessä, ne muodostivat pedoilta ja vihollisilta suojaavan, turvallisen kehän. Kun maanmittari tuli ja jakoi pellot uudelleen, talotkin siirrettiin uusille sijoilleen. Hyvät hirsirakennukset purettiin osiin ja pystytettiin uudelleen. Turhaan ei metsää kaadettu, puulla oli arvonsa.

Hirrelläkin voi olla historia, joka ulottuu kauas, ladonseinää pidemmälle. Vaikka nurkissa näkyvät vuosirenkaat, niiden kertomus on vain yksi todiste iästä. Onko joku veistänyt puumerkkinsä hirteen, samalla kun on sitä kirveellään viimeistellyt?

Elämä uurtaa jälkensä jokaiseen. Ne piirtyvät hitaasti näkyviin, kasvoihin, muistiin, sieluun. Muutos ei tapahdu yhdessä yössä, vaan joka päivä hiukan. Ja vaikka koko maailma toisin väittäisi, ei muutos automaattisesti merkitse huononnusta, se on pelkkä muutos. Niin kuin hirsi, ihminenkin säilyttää parhaan ytimensä pitkään.

Vanha tie oli askelten tallaama polku, aitojen reunustama, veräjien katkaisema. Kun lähdettiin matkaan, piti ymmärtää varata aikaa veräjien avaamiseen ja sulkemiseen, sillä niitä saattoi olla tiuhassa.

Elämän veräjät asemoidaan yhä tarkemmin. On oppivelvollisuus, työelämä, eläkeikä ja vanhuus. On aika, jolloin pitäisi pyrkiä ja saavuttaa, ehtiä ja yltää. On aika, jolloin on viisasta ymmärtää luopua, sillä veräjät suljetaan, väistämättä. Joskus ne suljetaan kysymättä, asianomaista kuulematta.

Vanha hirsi palvelee niin kauan kuin jaksaa. Se saa pintaansa hopeaa, se haalistuu ajan merkkien edetessä. Sillä on tehtävä, voimien ja kykyjen mukainen, sen se saa tehdä valmiiksi.

Kulttuuri välittää viestin tulevaisuuteen

Kristikunnan suuri tarina on ajankohtainen. Kärsimys, tuska ja ylösnousemus, kertomus, joka vie synkimmästä tuskasta kirkkaimpaan iloon. Kertomus, jossa on kaikki hyvän draaman ainekset. Tuskaa, mutta myös kaiken voittavaa rakkautta.

Muistan, miten kerran kuuntelin yhdessä äidin kanssa pitkäperjantain kirkonmenoa. Kyyhötin lattialla, mutta en muista miksi. Ehkä se vain oli lapsen tapa. Saarna oli niin pelottava, kuitenkin kuuntelemaan pakottava, etten uskaltanut liikahtaakaan radion luota. Kun aikanaan minun piti kertoa sama kertomus omille lapsilleni, mietin pitkään, miten pukea se sanoiksi. 

Pitkäperjantai oli koruton pyhäpäivä, silloin hiljennyttiin oman väen kesken, kyläreissut jäivät väliin. Pääsiäiskoristeet otettiin ennen esille vasta lauantaina.

Pääsiäistä lempeämpi juhla on joulu. Syntymän ihme on puhdasta rakkautta, viattomien lasten julma kohtalo jää taka-alalle. Juhlapäivät ja niiden viettäminen ovat osa sitä kulttuuriperintöä, jonka avulla lähetämme viestin tulevaisuuteen, lasten ja lastenlasten elämään.

Lapsen kuva maailmasta muodostuu aikuisten kautta. Lapsuuden kulttuuriin kuuluvat paitsi arjen perustaidot myös vuotuisjuhlat, suvivirret ja jouluevankeliumit. Yhteinen tunne, läheisyys ja jatkuvuus. Sisällöt, jotka avautuvat vähitellen ja kasvavat korkoa koko elämän ajan.

Lapsen yleissivistys on toki muutakin. Satuhahmot ja todellisen elämän pellepelottomat pitää tuntea ja olla - ei ehkä katu- mutta kuitenkin piha-uskottava. Opittavaa on paljon enemmän kuin mummin lapsuudessa, myös välineitä ja medioita on enemmän. Enkä tiedä, mikä lopulta kehittää mielikuvitusta ja ajattelua enemmän, niukkuus vai runsaus.

Pieni pojantytär lähestyy sitä ikää, jolloin voidaan yhdessä tutustua kulttuuriin, perinteeseen. Otetaan kuvakirja mummin hyllystä ja katsellaan kuvia, jutellaan. Maltan tuskin odottaa.

Valoisaa pääsiäistä!

Hiljaisuus

Laskiaisesta alkanut paastonaika on päättymässä, pääsiäisen odotus kiteytyy hiljaiseen viikkoon. Kuljetaan kohti kalliota, virittäydytään taitekohtaan.

Hiljainen viikko on nykyihmiselle passioiden ja juhlamusiikin aikaa, mutta yhä useammin tämä jakso sulautuu samaan arkeen kuin vuoden muutkin viikot.

Palmusunnuntain odoteltiin virpojia, mutta tuttuja lapsiperheitä ei ihan lähistöllä asu, eikä oven takana näkynyt noitaväkeä. Kun muistaa, miten monin varoituksen sanoin omia lapsiaan virpomisretkelle saatteli, uskoo ymmärtävänsä. Ihan minkä tahansa tuntemattoman oven taakse ei olisi suonut omien pientensäkään  pelmahtavan. Tällä kertaa meillä maalla oli hiljaista.

Hiljaisen viikon aika on ennen ollut aivan erityistä, uskon ja uskomusten sävyttämää. Vuotuisen ajantiedon ja muiden muistajien mukaan jokaisella päivällä oli oma tehtävänsä, eikä hiljaisella viikolla suinkaan vaivuttu toimettomuuteen, vaikka kovaäänistä menoa vältettiinkin.

Hiljaisia aikoja viettää tälläkin viikolla moni. Eikä tämä viikko edes ole vuoden ainoa hiljainen ja yksinäinen viikko. Kun voimat hiipuvat, kun ystäväpiiri harvenee, kun sielu jää liian monien ovien ja portinvartijoiden taakse, ote elämästä muuttuu hauraaksi ja hiljaisesta viikosta tulee pysyvä olotila. Se, minkä pitäisi antaa voimaa, kuluttaa voimien viimeiset rippeet, alkaa ahdistaa.

Juuri tämän hiljaisuuden tiedostaminen on hiljaisen viikon kipeä ja tärkeä sanoma. Tässä ajassa. Aina. 

Suomalaisen kulttuurin päivä

Pihalla on vanha nurkkakivi. Sen löytää, kun tietää, mitä ja mistä etsiä. Nurkkakivi on vanhan tuvan perustasta. Paju ja omenapuu kasvavat siinä, missä ennen olivat huoneet.

Suomalaisella kulttuurilla on peruskivensä, toivottavasti ei yhtä unohdettuina. Harmaat järkäleet. Agricola ja Lönnrot. On toki muitakin, ei kahden kiven varaan vielä taloa rakenneta. Tarvitaan kielen taitajia, historian havainnollistajia, yhteiskunnan kehittäjiä, pappeja ja lääkäreitä. Taiteilijoita ja teollisuusmiehiä. Äitejä ja monta uhrautuvaa muusaa.

Millainen elämäntyö oikeuttaa suurmiehen statukseen? Juicen uskomaton riimittelytaito, Eeva Joenpellon proosa 
tai Jukka Kuoppamäen musiikki? Jorma Uotisen tanssiaskeleet vai Väinö Linnan panoraamakuvat yhteiskunnan kehityksestä? Hannu Väisäsen taide tai Tove Janssonin kuvat ja kirjoitukset ja Jari Tervon proosa? Martti Suosalon näyttelijäntyö vai Tauno Palon karisma?

Ne ovat vielä täällä, osana arkista todellisuutta ja juhlaa, tämän ja edellisen vuosisadan suurmiehet ja -naiset. Aika on ainoa mitta, tietävät viisaat.

Nostetaan lippu salkoon ja katsellaan avoimin silmin ajan merkkejä.

Täydelliset naiset, tässä elämässä?

Sielunsiskot - eikä minulla muita sisaruksia olekaan - alkavat vähitellen olla aikuisia. Siis vuosiltaan, toivottavasti ei sielultaan.

Eläke on alkanut tai alkamassa, työtahti hellittää ja tyttäret jäävät omilleen. Toiset miehen kanssa, toiset sinkkuina.

Nämä täydelliset naiset, joilla on komea ura takanaan ja monta huikeaa meriittiä työelämästä, ovat alkaneet kuin kuorossa valittaa toistaitoisuuttaan. Aiheet vaihtelevat, mutta nuotti on tunnistettavasti kaikilla sama.

-     -  Kyllähän minä hommani osaan, mutta kun se sukan kantapää ei onnistu.

-     -  Kun ei yhtään enää nappaa leipominenkaan.

-     -  Voivoi kun ei meillä ole siivottukaan!

-     - Olenhan minä kaikenlaista saanut aikaan, mutta sitten tuli vastaan se kala, jota ei ollutkaan perattu!

-      - Niin, kyllä minäkin ennen jotain tuollaista, mutta kun en kerta kaikkiaan enää osaa ommella.

-      - Voi, voi, kun minä olen kokonaan pudonnut pois tästä tietokonemaailmasta enkä edes sähköpostia osaa laittaa.

Kolmekymmentä vuotta sitten – tai joskus aikaisemmin – tai myöhemmin – samat daamit olivat työelämän nousukiidossa, elivät perheen ruuhkavuosia ja osallistuivat yhdistystoimintaan, rohkeimmat vaikuttivat kummallispolitiikassa, harrastivat leidileijonia tai muita aatesuuntia. Kasvattivat katraansa ja muutaman kotieläimen siinä sivussa, hoitivat itsensä timmiin kuntoon. Päihittivät pari lamaa, energiakriisin ja henkilökohtaiset myrskymatalat.

Jokainen ohjautui omalle uralleen, moni sellaiseen tehtävään, jota esiäitien aikaan ei vielä ollut olemassa tai sellaiseen työhön, johon nainen ei sata vuotta sitten olisi päässyt tai uskaltanut. Eivätkä perinteisemmät naisten työtkään samanlaisina toistuneet kuin ennen.

Itsetunnon turhia naarmuuntumatta nämä naiset saattoivat sanoa, että hyi ja hui ja pois se minusta, että sukkia tikuttaisin kun valmiina saa yhtä hyviä ja parempiakin ja miksi minun pitää kaikki itse laittaa, kun valmiina saa ja voi tarvittaessa teettää… Nyt nuo äänet ovat vaienneet ja tilalle on tullut kuivaa rutinaa. Ja ihan varmaa on, että kaikilla on huushollihommien kiintiö tullut aikoja sitten täyteen.

Kuusikymmenluvulla koulunsa käyneet ja seitsemänkymmenen tienoilla opiskelunsa opiskelleet ovat 2000-luvun kuusikymppisiä. Orvokkikabareen tyttäriä, joille lautasellinen Guatemalan verta ei todellakaan ollut outo ruokalaji, vaan tiedostavaa musiikkia. Radikaaleja joka suuntaan, hippejä, Hairin opetuslapsia.

Mutta miksi ikä ja aikuistuminen tuntuu näille naisille tarkoittavan sitä, että pitää käpertyä omaan koloonsa ja aloittaa villasukkamummon seesteinen elämä? Nielaista radikaalit ajatukset ja istua kiikkutuoliin, hakea perintönä tullut harmaa lankakerä piironginlaatikosta. Edellisestä kantapääyritelmästä on yli viisikymmentä vuotta – onnea elvytysyritykselle, mutta.

Mitä mies tekee vastaavassa tilanteessa? Kaataa hehtaarin metsää, pilkkoo pikkupuut käsipelillä klapeiksi ja pystyttää isommista hirsimökin, opettelee gourmet-kokiksi, järjestää postimerkkikokoelman, juoksee maratonin, voittaa piirikunnallisen shakkikisan ja kotikuppilan vitsinkerrontakisan? 

Vai käykö kuitenkin niin, että mies asettuu sohvannurkkaan, lukee ruuhkavuosina rästiin jääneet kirjat, tekee ristisanoja ja käy aamupäivisin lenkillä ja joskus illansuussa  jonkun sortin poikakerhossa. Ja toteaa tyytyväisenä, että nyt ei enää tartte niin kovasti touhuta. Eikä narise, korkeintaan välillä vähän kuorsaa.

Kuinka ihmeen virheettömän täydellinen naisen oikein pitää olla? Ja milloin sitä muka tulee valmiiksi ja vihdoinkin osaa aivan kaiken tarpeellisen? Kuka on luonut oikean aikuistumisen normit ja säännöt? Juuri niin, ei todellakaan kukaan. Eihän sellaisia ole olemassakaan.

Hei siskot, olkaa edes vähän onnellisempia! Sivuuttakaa sosiaaliset paineet! Lopettakaa toistaitoisuudesta nuriseminen, kuunnelkaa radikaalia sydäntänne! Te olette rautaa, mutta onneksi paljon ruostumattomampaa rautaa kuin mummot ennen! Olkaa iloisia siitä!

Otsikkokuvassa on Netta Tiitisen työ, joka oli esillä Taidekeskus Salmelassa kesällä 2013. Naisihmisen pyykkinaru ylittää elämän kaikki raamit. 

Ihmiselle puhumisen taide

Kun puhun, puhun ihmiselle. Kun kirjoitan, kirjoitan elävällä ihmiselle. Inhimillisen viestinnän kohteena voi olla vain toinen ihminen.

Ihminen on elävä olento, ajatteleva, kuunteleva, toimiva. Jos puheen kohteena on ’taho’, sekin tarkoittaa oikeasti ihmistä. Ehkä kokonaista joukkoa anonyymejä ihmisiä. Tai tunnettuja, mutta ei henkiystäviä – sillä henkiystävien määrä on aina rajallinen.

Vaikka puhuisi ihmismassalle, tai ainakin suuremmalle yleisölle, jokainen kuulija ottaa viestin vastaan yksilönä, yhtenä ihmisenä. Ensin on yhdet aivot, sitten mielipide ja mahdollisesti mielipiteiden tuuletus muiden kanssa.

Itsestään selvää? Pitäisi todellakin olla. Mutta ei ole, sillä yhä vieläkin joku viestittää yhtä viileän persoonattomasti tyylitellen kuin lainsäätäjä. Se, mikä on kolkossa säädöksessä oikein, ei tietysti ole väärin muussakaan viestinnässä. Tulokset voivat jäädä vaatimattomiksi ja toisinaan tulee miettineeksi, mikä onkaan kirjoittajan perimmäinen tavoite. Vai onko kyse vain korskeasta ylimielisyydestä?

Suoramarkkinoinnin jenkkioppien mukaan esimerkiksi kirjeen vastaanottaja asennoituu sitä positiivisemmin, mitä useammin hänen nimensä toistetaan. Omalla nimellä varustettua houkutusta kun uskotaan olevan vaikeampi vastustaa.

Suomalaiselle nimen ylenpalttinen toistelu on usein vain kiusallista ”tartte ny sentään ihan suuhun tunkee”…

Meillä on varaa valita vapaa-ajan puuhamme, ajankulu, aate, sitoutumisen ja vapauden aste. Kilpailutilanteita syntyy, kun kaksi kiinnostavaa ohjelmaa osuu samaan aikaan, mutta myös silloin, kun tapahtuman vaihtoehtona on laatuaika omalla kotisohvalla kerrankin kaikessa rauhassa. Jos on ’pakko’ osallistua, näyttäytyä, olla mukana monessa, niin ylellisyyttä on vapaus, oikeus olla osallistumatta.

Ennen yhteisö kasasi paineita sille, joka ei lähtenyt rientoihin mukaan, nyt paineet kasautuvat tapahtuman järjestäjälle. Suostuttelun taitoa tarvitaan. Ennen sitoutumista pitää tietää, onko anti riittävän tasokasta, kiinnostavaa, antoisaa, houkuttelevaa. Kannattaako, pysyykö mielekkään toiminnan tase plussalla? Järjestöjen puuhaväellä ei ole helppoa: on juostava yhä lujempaa, jotta kiinnostus pysyisi edes entisissä lukemissa eikä lopahtaisi kokonaan. Talkooväki hupenee, seuratalo ravistuu.

Kun ihminen luopuu yksityisyyden ylellisyydestä ja osallistuu, hän odottaa persoonallista kohtaamista. Sanomalehtien, internetin ja muiden viestien aikana kirkkoonkaan ei mennä viranomaisten kuulutuksia kuulemaan, vaan saamaan sielulle ravintoa. Eikä teatteriin tai konserttiin lähdetä näyttäytymään vaan nauttimaan.

Melkein kaikki on jo markkinointia. Ei ole pakko, mutta sopivan suostuttelun jälkeen voisi harkita ja halutakin. Liittyä, osallistua ja olla mukana, jopa sitoutua. Liittyä siihen joukkueeseen, joka on lähellä omia ajatuksia.  

Tästä päästään takaisin alkuun: pitää osata puhutella ihmistä, yksilöä.

Taitolaji, jota ei koskaan opi täydellisesti.

Sesongin värit, oletko valmis?

Valkoinen

Väistyvä, harmaantuva, haihtuva. Ei enää tänä keväänä yhtä muodikas kuin vuosi sitten. Palaa takaisin joskus vuoden lopulla.

Harmaa, ikuinen

Puiden oksien paljaus, kivet ja maa. Pilvi, joka ennustaa sateen. Vähitellen väistyvä, hiljainen.

Huikea sininen

Eri sävyissä taivaalla, melkein kaikkina vuorokaudenaikoina. Viipyvä, elegantti. Kirkastuva.

Hiljainen hiekka

Sänkipeltojen kulottunut sävy, kuivat kaislat jään ja mantereen rajalla. Menneen kesän muistot, kohta katoavat.

Lämmin punerrus

Kevään ensimmäinen merkki koivunlatvoissa, esiin puskevan tulppaanin lehden kylki. Ennustaa kevättä, jopa kesää!

Vihreä, vihreä!

Elämä, joka pian herää, puistoissa ja pihoilla.