Kun puhun, puhun ihmiselle. Kun kirjoitan, kirjoitan
elävällä ihmiselle. Inhimillisen viestinnän kohteena voi olla vain toinen
ihminen.
Ihminen on elävä olento, ajatteleva, kuunteleva, toimiva.
Jos puheen kohteena on ’taho’, sekin tarkoittaa oikeasti ihmistä. Ehkä
kokonaista joukkoa anonyymejä ihmisiä. Tai tunnettuja, mutta ei henkiystäviä –
sillä henkiystävien määrä on aina rajallinen.
Vaikka puhuisi ihmismassalle, tai ainakin suuremmalle
yleisölle, jokainen kuulija ottaa viestin vastaan yksilönä, yhtenä ihmisenä.
Ensin on yhdet aivot, sitten mielipide ja mahdollisesti mielipiteiden tuuletus
muiden kanssa.
Itsestään selvää? Pitäisi todellakin olla. Mutta ei ole, sillä
yhä vieläkin joku viestittää yhtä viileän persoonattomasti tyylitellen kuin lainsäätäjä.
Se, mikä on kolkossa säädöksessä oikein, ei tietysti ole väärin muussakaan
viestinnässä. Tulokset voivat jäädä vaatimattomiksi ja toisinaan tulee
miettineeksi, mikä onkaan kirjoittajan perimmäinen tavoite. Vai onko kyse vain
korskeasta ylimielisyydestä?
Suoramarkkinoinnin jenkkioppien mukaan esimerkiksi kirjeen
vastaanottaja asennoituu sitä positiivisemmin, mitä useammin hänen nimensä
toistetaan. Omalla nimellä varustettua houkutusta kun uskotaan olevan vaikeampi
vastustaa.
Suomalaiselle nimen ylenpalttinen toistelu on usein vain
kiusallista ”tartte ny sentään ihan suuhun tunkee”…
Meillä on varaa valita vapaa-ajan puuhamme, ajankulu, aate,
sitoutumisen ja vapauden aste. Kilpailutilanteita syntyy, kun kaksi
kiinnostavaa ohjelmaa osuu samaan aikaan, mutta myös silloin, kun tapahtuman
vaihtoehtona on laatuaika omalla kotisohvalla kerrankin kaikessa rauhassa. Jos
on ’pakko’ osallistua, näyttäytyä, olla mukana monessa, niin ylellisyyttä on
vapaus, oikeus olla osallistumatta.
Ennen yhteisö kasasi paineita sille, joka ei lähtenyt rientoihin
mukaan, nyt paineet kasautuvat tapahtuman järjestäjälle. Suostuttelun taitoa
tarvitaan. Ennen sitoutumista pitää tietää, onko anti riittävän tasokasta,
kiinnostavaa, antoisaa, houkuttelevaa. Kannattaako, pysyykö mielekkään
toiminnan tase plussalla? Järjestöjen puuhaväellä ei ole helppoa: on juostava
yhä lujempaa, jotta kiinnostus pysyisi edes entisissä lukemissa eikä lopahtaisi
kokonaan. Talkooväki hupenee, seuratalo ravistuu.
Kun ihminen luopuu yksityisyyden ylellisyydestä ja
osallistuu, hän odottaa persoonallista kohtaamista. Sanomalehtien, internetin
ja muiden viestien aikana kirkkoonkaan ei mennä viranomaisten kuulutuksia
kuulemaan, vaan saamaan sielulle ravintoa. Eikä teatteriin tai konserttiin
lähdetä näyttäytymään vaan nauttimaan.
Melkein kaikki on jo markkinointia. Ei ole pakko, mutta sopivan
suostuttelun jälkeen voisi harkita ja halutakin. Liittyä, osallistua ja olla
mukana, jopa sitoutua. Liittyä siihen joukkueeseen, joka on lähellä omia
ajatuksia.
Tästä päästään takaisin alkuun: pitää osata puhutella
ihmistä, yksilöä.
Taitolaji, jota ei koskaan opi täydellisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti