Sielunsiskot - eikä minulla muita sisaruksia olekaan - alkavat
vähitellen olla aikuisia. Siis vuosiltaan, toivottavasti ei sielultaan.
Eläke on alkanut tai alkamassa, työtahti hellittää ja
tyttäret jäävät omilleen. Toiset miehen kanssa, toiset sinkkuina.
Nämä täydelliset naiset, joilla on komea ura takanaan ja
monta huikeaa meriittiä työelämästä, ovat alkaneet kuin kuorossa valittaa
toistaitoisuuttaan. Aiheet vaihtelevat, mutta nuotti on tunnistettavasti
kaikilla sama.
- - Kyllähän minä hommani osaan, mutta kun se sukan
kantapää ei onnistu.
- - Kun ei yhtään enää nappaa leipominenkaan.
- - Voivoi kun ei meillä ole siivottukaan!
- - Olenhan minä kaikenlaista saanut aikaan, mutta
sitten tuli vastaan se kala, jota ei ollutkaan perattu!
- - Niin, kyllä minäkin ennen jotain tuollaista, mutta
kun en kerta kaikkiaan enää osaa ommella.
- - Voi, voi, kun minä olen kokonaan pudonnut pois
tästä tietokonemaailmasta enkä edes sähköpostia osaa laittaa.
Kolmekymmentä vuotta sitten – tai joskus aikaisemmin – tai
myöhemmin – samat daamit olivat työelämän nousukiidossa, elivät perheen
ruuhkavuosia ja osallistuivat yhdistystoimintaan, rohkeimmat vaikuttivat
kummallispolitiikassa, harrastivat leidileijonia tai muita aatesuuntia.
Kasvattivat katraansa ja muutaman kotieläimen siinä sivussa, hoitivat itsensä
timmiin kuntoon. Päihittivät pari lamaa, energiakriisin ja henkilökohtaiset
myrskymatalat.
Jokainen ohjautui omalle uralleen, moni sellaiseen tehtävään,
jota esiäitien aikaan ei vielä ollut olemassa tai sellaiseen työhön, johon
nainen ei sata vuotta sitten olisi päässyt tai uskaltanut. Eivätkä perinteisemmät
naisten työtkään samanlaisina toistuneet kuin ennen.
Itsetunnon turhia naarmuuntumatta nämä naiset saattoivat
sanoa, että hyi ja hui ja pois se minusta, että sukkia tikuttaisin kun valmiina
saa yhtä hyviä ja parempiakin ja miksi minun pitää kaikki itse laittaa, kun valmiina
saa ja voi tarvittaessa teettää… Nyt nuo äänet ovat vaienneet ja tilalle on
tullut kuivaa rutinaa. Ja ihan varmaa on, että kaikilla on huushollihommien
kiintiö tullut aikoja sitten täyteen.
Kuusikymmenluvulla koulunsa käyneet ja seitsemänkymmenen
tienoilla opiskelunsa opiskelleet ovat 2000-luvun kuusikymppisiä. Orvokkikabareen
tyttäriä, joille lautasellinen Guatemalan verta ei todellakaan ollut outo ruokalaji,
vaan tiedostavaa musiikkia. Radikaaleja joka suuntaan, hippejä, Hairin
opetuslapsia.
Mutta miksi ikä ja aikuistuminen tuntuu näille naisille
tarkoittavan sitä, että pitää käpertyä omaan koloonsa ja aloittaa
villasukkamummon seesteinen elämä? Nielaista radikaalit ajatukset ja istua
kiikkutuoliin, hakea perintönä tullut harmaa lankakerä piironginlaatikosta. Edellisestä
kantapääyritelmästä on yli viisikymmentä vuotta – onnea elvytysyritykselle,
mutta.
Mitä mies tekee vastaavassa tilanteessa? Kaataa hehtaarin
metsää, pilkkoo pikkupuut käsipelillä klapeiksi ja pystyttää isommista
hirsimökin, opettelee gourmet-kokiksi, järjestää postimerkkikokoelman, juoksee
maratonin, voittaa piirikunnallisen shakkikisan ja kotikuppilan vitsinkerrontakisan?
Vai käykö kuitenkin niin, että mies asettuu sohvannurkkaan, lukee ruuhkavuosina rästiin
jääneet kirjat, tekee ristisanoja ja käy aamupäivisin lenkillä ja joskus
illansuussa jonkun sortin
poikakerhossa. Ja toteaa tyytyväisenä, että nyt ei enää tartte niin kovasti
touhuta. Eikä narise, korkeintaan välillä vähän kuorsaa.
Kuinka ihmeen virheettömän täydellinen naisen oikein pitää
olla? Ja milloin sitä muka tulee valmiiksi ja vihdoinkin osaa aivan kaiken
tarpeellisen? Kuka on luonut oikean aikuistumisen normit ja säännöt? Juuri
niin, ei todellakaan kukaan. Eihän sellaisia ole olemassakaan.
Hei siskot, olkaa edes vähän onnellisempia! Sivuuttakaa sosiaaliset
paineet! Lopettakaa toistaitoisuudesta nuriseminen, kuunnelkaa radikaalia
sydäntänne! Te olette rautaa, mutta onneksi paljon ruostumattomampaa rautaa kuin mummot
ennen! Olkaa iloisia siitä!
Otsikkokuvassa on Netta Tiitisen työ, joka oli esillä Taidekeskus Salmelassa kesällä 2013. Naisihmisen pyykkinaru ylittää elämän kaikki raamit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti