Virsi, sydämeni ääni

Sunnuntaina 16.3.2014 Sammatissa muistetaan Elias Lönnrotia

Elias Lönnrotin kuolema ja hautajaiset koskettivat sammattilaisia 130 vuotta sitten.

Sammatissa palataan näihin muistoihin 16.3.2014 järjestettävässä messussa ja juhlassa seurakuntatalolla. Juhla alkaa kello 11, jolloin kellotapuli avataan ja kellotapulissa säilytettäviä Elias Lönnrotin hautajaismuistoja voi käydä katsomassa. Elias Lönnrotin hautajaiset pidettiin 3.4.1884 Sammatin kirkossa.

Kello 12 pidetään messu ja sen jälkeen järjestöt tekevät kunniakäynnin Elias Lönnrotin haudalle. Haudalla lauletaan - aivan kuten hautajaisissakin – Maamme laulu suomalaisin sanoin ja Lönnrotin virsi.

Elias Lönnrotin surujuhlaan osallistui niin oman pitäjän väkeä kuin arvovieraitakin valtakunnan korkeimmalta tasolta. Kaikki olivat pukeutuneet arvokkaasti - kukin omien edellytystensä mukaan.

Olisi hienoa, jos sammattilaiset voisivat tulla tähän juhlaan perinteiseen vaateparteen sonnustautuneina. Löytyykö kaapeista kirkkosilkkejä tai muita 1800-luvun lopun tai 1900-luvun alun asuja? Kansallispukukin on hyvä vaihtoehto.

Ellet voi tai halua noudattaa tätä toivetta, valitse nykyaikainen asu – perinnepukeutuminen on luonnollisesti vapaaehtoista. 

Elias Lönnrotin virret  

Sammatin seurakuntatalolla juodaan kirkkokahvit. Elias Lönnrotin (9.4.1802–19.3.1884) mittavasta elämäntyöstä on tänä vuonna valittu aiheeksi virret ja suomalainen virsikirja.

Elias Lönnrotin tuotanto on laaja: hän tallensi näkyväksi suomalaisen kirjallisuuden syvimmän kerroksen, kansanrunouden, joka sitä ennen oli elänyt suullisena traditiona. Tieteellisillä ja yleistajuisille teksteillään hän vakautti suomen kirjakieltä.

Vuonna 1701 julkaistu Vanha virsikirja oli käytössä lähes 200 vuotta. Sen kieliasua ja rakennetta oli pyritty uudistamaan useaan otteeseen 1800-luvulla, mutta vasta vuonna 1886 kirkolliskokous sai hyväksyttäväkseen uuden virsikirjan. Suomen kielen kehittäjänä ja kansanrunouden tuntijana Elias Lönnrot oli itseoikeutettu komitean jäsen. Suurmies uurasti useiden vuosien ajan virsikirjatyössä ja siitä tuli suomalais-ruotsalaisen sanakirjan ohella toinen hänen vanhuutensa suurista saavutuksista. Elias Lönnrotin ansiota on, että meillä on käytössämme hyvin suomalainen virsikirja.

Aikalaistodistajien mukaan Elias Lönnrot tutki virsien tekstejä aivan elämänsä viimeisiin hetkiin asti. Hän oli tunnollinen virsikirjakomitean jäsen, mutta myös harras kristitty. Virsi oli hänelle sydämen ääni.

  

Sydänlämmin musiikki ja uudet virret

Seurakuntatalon ohjelma alkaa Karjalohjan kirkkokuoron esityksellä. Kuoroa johtaa kanttori Heikki Orama.

Suurmiehen viimeinen matka Lammin talolta Sammatin kirkkomaahan on ollut mieleenpainuva tapahtumasarja pienessä Sammatissa. Hautajaisvieraita oli jopa 1000 - vain osa mahtui kirkkoon sisälle. Juhlan aluksi Taina Partanen kertoo Elias Lönnrotin hautajaisista.

Ennen juhlapuhetta kuullaan lisää musiikkia, Sammatin pienet kanteletaiturit - kantelettaret - musisoivat, johtajanaan Minna Pitkonen.

Juhlapuheen pitää pastori Samuli Koivuranta, joka toimii kirkkohallituksen asettaman virsikirjan lisävihkotyöryhmän sihteerinä. Lisävihkolla täydennetään nykyistä virsikirjaa. Kirkollisten toimitusten ja jumalanpalveluksen uudistus 2000-luvun alussa nosti esiin myös virsien uudistustarpeen. Elias Lönnrotin työ suomalaisen virsikirjan hyväksi jatkuu ja nykyinen, vuonna 1986 hyväksytty virsikirja saa lähivuosina täydennystä.

Millainen on hyvä virsi ja millaisia virsiä nyt laaditaan, siitä kuullaan juhlassa. Seurakuntalaiset pääsevät laulamalla tutustumaan uusiin virsiin. Hyvä virsi on myös nykyajan ihmiselle sydämen ääni.

Tervetuloa Sammattiin!

Elias Lönnrotin juhla sunnuntaina 16.3.2014 Sammatin kirkossa ja seurakuntatalolla kunnioittaa suomalaisen virsikirjan uudistajaa ja viittaa tulevaan.  

Juhla on kaikille avoin ja pukukoodi - perinneasut tai kansallispuvut - on toivomus, myös nykyajan asuissa voi tulla.

Tervetuloa mukaan, muistamaan Sammatin suurmiestä!

Tämä teksti on kooste Sammatissa sunnuntaina 16.3. vietettävän Elias Lönnrot -muistojuhlan lehdistötiedotteista. 

Sydämellä ja mustekynällä

Maaliskuun yhdeksäntenätoista, 130 vuotta sitten, Elias Lönnrot kuoli Lammin talossa Sammatin Haarjärvellä. Hän oli uurastanut sitkeästi läpi koko elämänsä, ruumis oli väsynyt, uuvuksiin asti ponnistellut, sielu siirtymässä tähtien joukkoon. Oliko vanhus yksinäinen? Perheenjäsenistä vierellä oli enää Ida-tytär. Esikoinen, Elias-poika, tyttäret Maria, Elina ja isän silmäterä, Tekla olivat kaikki jo poistuneet elämästä, samoin puoliso Maria, älykäs ja tarmokas nainen.

Läheiset työtoverit ja luotetut ystävät vierailivat kuolevan luona, joka elämänsä viimeisiin päiviin asti askarteli virsikirjatyön parissa.

Huhtikuun kolmantena järjestettiin hautajaiset, joihin osallistui 1000 vierasta. Tapahtuma lienee edelleenkin kaikkein suurin Sammatin kirkossa ja kirkon lähellä  järjestetty tapahtuma, sisälle kirkkoon mahtui saattoväestä vain viidennes. Suurin osa odotti kirkon ulkopuolella. Elettiin talven viimeisiä aikoja, maa oli luminen ja roudassa, vaikka kevät jo teki tuloaan. Tiet aurattiin, tienvarret havutettiin, hevoskyyteihin tarvittiin lähes kaikki saatavilla oleva kuljetuskalusto.

 Monessa talossa kerrotaan yhä tarinoita siitä, mitä isoisän isä tai isoisän isän isä hautajaisten hyväksi teki. Kaikki tekivät, siltä näin jälkeenpäin tuntuu. Kiitollisuus ja kunnioitus suurmiestä ja mesenaattia kohtaan konkretisoitui näissä järjestelyissä. Oman kirjaston, kansakoulun ja muiden instituutioiden alkuunpanijaa arvostettiin. Lönnrot oli saanut vauhtia kehityksen rattaisiin, ja hyvä vire jatkui hänen kuolemansa jälkeenkin, kun Emännyyskoulu aloitti.

Lönnrotin hautajaisista olen nähnyt yhden valokuvan. Saattoväki seisoo hautausmaalla, tummina hahmoina. Kirkon sisältä en ole kuvia nähnyt. Aikalaistodistajien mukaan kirkko oli koristeltu mustin ja valkoisin harsoin.

Elias Lönnrotin (9.4.1802-19.3.1884) elämäntyön yksikin särmä riittää juhlan aiheeksi. Ja yksikin särmä on enemmän kuin useimmat meistä ehtivät ainoana elämäntehtävänään hoitaa. Elias Lönnrot oli pitkäikäinen, 82 vuotta on meidän aikanammekin kunnioitettava ikä, 1800-luvun lopulla se merkitsi poikkeuksellista määrää työteliäitä vuosia. Työnteko ei koskaan loppunut, se sai vain uusia vivahteita.

Elias Lönnrotin kirjallinen tuotanto on monialaisuudessaan poikkeuksellinen. Tunnetuin osa siitä ovat kalevalaiset runot, jotka hän kirjoitti muistiin ja yhdisti Kalevalaksi ja Kantelettareksi. Taustalla on ollut valtava määrä työtä, eri toisintoja, ennen kuin aineksista seuloutui esiin yhtenäinen eepos. Lönnrot on kirjoittamalla tehnyt suullisena traditiona eläneen kirjallisuuden näkyväksi. Suurmiehen muu kirjallinen tuotanto on sekin hengästyttävä.  

Kirjoittaminen on tekninen suoritus. Mitä meillä oli ennen kuin meillä oli? Hakattava, taottava ja kilahduksilla olemassaolostaan ilmoitteleva kirjoituskone on kelju kaveri silloin, kun pitäisi kunnioittaa toisten rauhaa ja kumminkin kirjoituttaa. Harva enää kirjoittaa julkaistavaa käsikirjoitusta käsin, kaunokirjoitusta eivät kohta osaa koululaisetkaan, paukkuvat matkakirjoituskoneetkin keräävät pölyä jossakin nurkassa. Lähes äänetön tietokone on ohittanut ne helppoudessa, tekstin muokattavuudessa ja kätevyydessä.

Elias Lönnrot kastoi kynänterän mustetolppoon, kirjoitti missä kirjoitti, kirjoitti lähes aina, retkillä itse askartelemansa teline sylissään, alustalla, joka ei suurensuuri ollut. Paperikin taisi olla arvokasta.

Edesmennyt kaunokirjoituksen ja kuvaamataidon opettaja puhui painokkaasti vanhanaikaisen kaunokirjoituksen puolesta. Kun oppii pyörittämään kynää kärsivällisesti, oppii hienomotoriikkaa ja käden lihasten hallintaa. Hyvä käsiala on tavoite, mutta käden harjoittaminen vielä tärkeämpi tavoite. Elias Lönnrotin ikäluokalla tätä harjoitusta riitti ja käsialat olivat loppuun asti luettavia. Paperi on säilynyt hyvänä eivätkä kirjaimet ole haalistuneet, niitä voimme vieläkin ihailla.

Tänä vuonna sammattilaiset muistavat virsirunoilija Elias Lönnrotia, joka kirjoitti omia virsitekstejä, suomensi ja muokkasi suomennoksia. Työ virsien parissa oli lähellä sydäntä ja se jatkui elämän loppuun asti.

Kirjoittaminen on tietysti ennen kaikkea ajattelua. Mutta oliko virsien runoilu Nikun ja Lammin isännälle työ vai enemmänkin vapaahetkien ilo? Ponnistelua ja uurastusta ovat vaatineet tieteelliset työt, loputonta tarkkuutta sanakirjatyö ja kasvisto.

Virsiä sepittäessään ja suomennoksia muokatessaan Elias Lönnrot saattoi käyttää sitä osaamista, joka ehkä muissa yhteyksissä jäi sivuun. Laveaa sanavarastoa ja kielitaitoa, kauneuden tajua. Virret kuuluvat Elias Lönnrotin tuotannon kaunokirjallisimpaan osaan. Lönnrotin suvivirren 572 säkeistöissä avautuu koko kesän väreihin puhkeavan luonnon kauneus, loppiaisvirren 46 tähti on vahva vertauskuva. Kouluvirsi 460, Sammatin kansakoulun vihkiäisiin kirjoitettu, on kuin isoisän viisasta puhetta lapsenlapselle – jota ei koskaan tullut.

Virsitekstin kirjoittaminen edellyttää vakaumusta ja vahvaa uskoa, mutta myös rytmitajua ja luovuutta. Elias Lönnrot lähestyy virsissään nöyrästi Jumalaansa, pyytää suojelusta rakkailleen ja rakkaalle isänmaalle. Tekstit ovat täynnä tunnetta ja pitkän elämän tuomaa viisautta. Elias Lönnrotin virsi on sydämen ääntä, jonka vieläkin voi kuulla, 130 vuoden takaa.  

Harmaa kevät

Mökkirannassa oli vielä jäätä, metsät lopputalven paljaudessaan läpikuultavia. Järvenselkä katosi sumuun, vastarannalla erottui vain aavistuksena rannan hahmo. Rantakivikossa harmaiden lohkareiden vyöry. Värejä niukasti.

Kotimatkalla kuunneltiin Radio Suomen vakavia äänenpainoja Ukrainan tilanteesta. Toimitus oli ajan hermolla eikä radiotarjontaa yleensä vaivaava samojen uutisnauhojen veivaaminen uudestaan ja taas uudestaan häirinnyt. Tapahtumia seurattiin ja niitä analysoitiin.

En tiedä, mikä on Ukrainan kohtalo ja millaiseen tilaan maailma joutuu. Sosiaalinen media on mukana konfliktissa enemmän kuin koskaan eikä viestintää voida enää missään rajoittaa samalla tavalla kuin joskus aikaisemmin. Meille tapahtumat vyöryvät tosiajassa, kaikkien kanavien kautta. Elämme mukana, mutta onko tämä tapahtumasarja muutakin kuin myöhäisillan trilleri, realityjännitystä?

Isäni täyttäisi tänä vuonna, maaliskuussa, 97 vuotta, Suomi täyttää joulukuussa yhtä monta vuotta. Suomi on vahvasti olemassa, vaikka isäni tavoin toisessa maailmansodassa siipeensä saaneena.

Yksi osa isäni identiteettiä oli sota. Arpi, joka oli tullut haavoittumisesta ei koskaan jättänyt rauhaan. Ensin se oli vain merkki, jonka lapsena selitin syntyneen siitä, että tuhma setä ampui isiä sodassa. Myöhempinä vuosina siitä kehittyi yhä kipeämpi muisto ankarista vuosista ja kuukausista sotasairaalassa.

Isäni kertoi tarinoita sodasta, hauskoja kaskuja, viihdyttäviä sattumuksia. Rintaman todellisuudesta puhuttiin muissa seuroissa, lasta – joka aikuistui ja ikääntyi, mutta oli silti aina oma lapsi – säästettiin. Koti oli aina hyvä ja turvallinen. Kiputilat, onneksi melko harvinaiset painajaiset, ihon alle jääneet ja mieleen painuneet sirpaleet pitivät todellisuuden mielessä, elävänä.

Sodan varjo on pitkä ja se hälvenee hitaasti. Jos sodan varjo laskeutuu Ukrainan, Euroopan, minkä tahansa maan ylle, se satuttaa lapsia, äitejä, isoäitejä. Sotaan osallistuvilla on perhe ja läheiset, joiden elämään tumma varjo lankeaa.

Toivotaan parasta vaihtoehtoa. Kevättä, joka saa sumun hälvenemään, vedet vapaiksi ja maan vehreäksi. Toivotaan.

Perso

Kalevalan päivä – Suomalaisen kulttuurin päivä – odottaa parin yön takana.

Suomalaisen kulttuurin ytimessä on Kalevala, eepos. Rikas ja runsas kokonaisuus, kertomus siitä, mistä me suomalaiset maamme ja kamaramme saimme, miten elimme ja taistelimme.

Kalevala on äidinkieltä vuosituhansien takaa. Se, joka on perso sanoille ja kerää niitä mielensä sopukoihin, löytää uutta ja oppii, koko ajan. Ei tarvitse olla kirjanoppinut - sydämen sivistys vei muinaiset laulajat pitkälle, riittää, että on perso sanoille ja osaa nauttia siitä trokeina ja daktyyleinä helkkyvästä lyriikasta, jota Kalevala merkitsee.

Sana luo uusia maailmoja. Kalevalan kielestä nousevat voimalliset kuvat, niin kuin sumu joka varhaisena aamuna hahmottaa maiseman uudeksi tai niin kuin aurinko, joka rajaa maisemaa terävillä varjoilla ja kirkkailla valoläikillä. Runo on kuin riemuraitainen raanu, värikäs kudelma joka välillä tyyntyy tummaan levollisuuteen ja kipeään kaipaukseen. Joka on perso väreille ja vaihtuville tunnelmille, vahvoille hahmoille ja terhenisille saaren neidoille, löytää kalevalaisen kuvamaailman.

Meille sana on ensin kirjoitettu ja kuviona hahmotettu. Teksti luetaan vain, jos sen muoto ja hahmo miellyttää, jos sivu ei vaikuta ylivoimaiselta kirjainaavikolta. Kalevalan sana muuttui näkyväksi vasta Elias Lönnrotin mustekynän kosketuksesta. 

Sana on ollut elämys, jonka yleisölleen on tullut todellisuudeksi poljentona ja laulullisena juoksuna, tarinan virtana, johon on pitänyt keskittyä ennen kuin suuri melodia on alkanut erottua. Kalevalan sana on puhuttua, täynnä rytmiä ja tunnetta. Tuulen soittoa, kivien kolketta, puun ja puun kohtaamisia. Sen soitin helisee kanteleena, suhisee hiljaa kuin tuuli. Sen soitin on riippaoksa, tuulenpesä, aallon ja rantakiven rytmi. Ken on perso elävien sanojen melodialle, löytää kapean tekstipalstan takaa esiin räppäävän retoriikan, maagisen toiston tuoman intensiteetin, runonlaulun.

Runonlaulaja talletti tarinat sieluun, lukitsi ajatukset paikoilleen kertojen avulla, otti avuksi alkusoinnun. Runonlaulaja teki talonsa salvoksen lujasta ikipuusta, teki työtään kirveen tahdissa, antoi päivänkehrän määrätä uurastuksensa mitan. Jokaiselle elämän oksanhangalle oli laulunsa, muistettavaksi ja mieleen painettavaksi. Illan pimeinä tunteina, kituvan päreen valossa oli onni olla perso yhteiselle kertomukselle.

Se tuoksuu, maistuu ja tekee vieläkin majansa mieleen. Se antaa voimaa ja näyttää uutta. Saa sille perso olla, Kalevalalle.

Kevät kutisee hyppysissä

…jalat vievät lankakauppaan - no minä nyt vähän katselen - pitää nuuhkia villaa ja alpakkaa ja mohairia ja hypistellä puuvillaa…

Virkkaaminen on jäänyt vähiin, vaikka virkkaaminen oli pikkulikkana se kaikkein hauskin käsityötapa. Virkkaaminen on myös yksiselitteistä: tarvitaan lankaa ja yksi koukku ja silmukkaketju ulottuu vaikka maan ääriin. Ellei käänny ja tee pylväitä. Pylväitä tosin kutsutaan jossain päin tolpiksi. Koukkuaminen on sitten asia ihan erikseen, jotakin neulomisen ja virkkaamisen väliltä, pitkälle koukulle kerättyjä silmukoita, joista paluukerroksella syntyy tasaista, kangasmaista pintaa.

Ongelmallisempaa on kutominen. Moni puhuu sujuvasti kutomisesta vaikka työvälineenä niin puikot kuin kangaspuutkin. Puissa tai puikoilla kudottu, lopputuloksessa on melkoinen ero. Fiinimpää on tietysti erottaa kutominen kutomisesta ja puhua neulomisesta silloin, kun käytellään neulepuikkoja ja saadaan aikaan neuleita. Paitsi että neulojat puhuvat myös tikkuamisesta ja silloin lopputulos on tikkuri eli villapaita tai lapanen. Ihan tarkalleen oikein, mutta tikkuri on myös kappalemitta ja silloin se tarkoittaa kymmentä - vaikkapa oravannahkaa. Ja neljä tikkuria voi olla joko pino villapaitoja tai kiihtelys, neljänkymmenen kappaleen erä. Vanhoina hyvinä aikoina, kun oravannahka oli valuuttaa, emännillä oli pitkä, eläimen luusta veistetty kinnasneula, jolla neulottiin tai neulailtiin neulakintaita tai tikkureita.  

Joka kerta kun käyn Helsingissä, juna pysähtyy Kauppakeskus Tikkurin lähellä. Mutta yhtään ehtaa villaista tikkuria ei siinä talossa taida olla kaupan.

Ompelija oli ennen koko kylän naisten vaatettaja, luottohenkilö, joka tiesi kihlaukset ja häät ja muut perhejuhlat ensimmäisenä, kun ihanat kankaat tuotiin kaupungista ompelijan tupaan. Kraatareiden aika oli jo minun lapsuudessani ohi, kraatarilta onnistui miehen puvun tekeminen mittojen mukaan. Ompelija leikkasi, harsi ja sovitti, yliluotteli ja saumasi, monta vaihetta ehti olla ennen kuin hameen helma ja housun lahkeet neulattiin määrämittaan ja pallestettiin. Tehtiin siis palte. Ommeltiin napit ja nepit. 

Ompelija teki päärmeitä ja poimutuksia, koketteja ja istutettuja hihoja ja muita, taitavasti ja taidostaan tietoisena. Tietty ammattiylpeys kuului asiaan. Elleivät ompelukset onnistuneet, siitä sai kruppukraatarin nimen. Mutta palttamiset ja muut viimeistelyt tehtiin vasta, kun mekkoa oli sovitettu eli pruuvattu.

…enkä minä sittenkään ihan tarkkaan tiedä, mutta kai sitä täytyy taas joku kudin alulle laittaa. Illat ovat valoisia ja kevään värit puhkeavat maisemaan. Tekee mieli tehdä käsillä.

Näkemiin, pikkutassu

Wäkkärän Dollaridooris eli Donna  2005-2014

Tiesimme, että tämä päivä tulisi. Pelkäsimme, että se olisi lähellä. Ennusmerkit olivat selvät ja ne kävivät toteen. Jos tilannetta olisi pitkitetty, se olisi kertonut enemmän ihmisen itsekkyydestä kuin mistään muusta. Pieni, väsynyt ja kipeä sydän sai rauhan, loppuun uupunut pieni koira pääsi pois.

Ihmiselle on hyväksi huomata olevansa ehdottomasti, pyyteettömästi rakastettu ja luotettu. Ihmiselle on hyväksi huomata olevansa tervetullut, odotettu ja kaivattu. Ihmiselle on hyväksi huomata, että osaa antaa toiselle hyvää mieltä ihan vaan korvan takaa rapsuttamalla ja silittelemällä. Pieni koira voi tehdä ihmiselle monta hyvää asiaa ihan vaan olemalla oma itsensä. Pitäisikö ihmisenkin useammin olla vain oma itsensä?

Meillä on ikävä pientä karvatassua. Ikävä ääniä, tuoksuja, tunteita. Ikävä perheenjäsentä, jolla oli vallattoman pennun sielu ja leikkisyys. Kaipaamme viisasta katsetta ja hyviä yhteisiä hetkiä. Kiitos!

Karhujen kanssa metsässä

Sain ensimmäiset sukseni ekaluokkalaisena. Ne olivat ruskeaksi tervattua puuta ja kummassakin luki Karhu. Jouluaattona, kun suksipaketti avattiin, sovitin mäystimiä  jalkaan heti, kodin eteisessä, joka oli hiukan niin kuin käytävä. Sitten sukset vietiin ulos ja niillä sai hiihtää ja aina välillä isä otti ja tervasi ne, lämmitysuunin luukun edessä, tulisen kuumassa. Niihin laitettiin myöhemmin siteet ja pääsin mukaan keskusteluun siitä, kumpi on parempi, voitto vai rotanloukku. Voitto tietysti, rotanloukku oli paljon rumempikin. Niin kauniita suksia ei enää ole missään.

Kävin taas tänään ulkoiluttamassa Karhuja. Kuusi kilometriä loskaista latua, parin plusasteen sohjokelillä. Onneksi kukaan ei ottanut aikaa, olisi tullut aika pitkäksi Makedonian mummojoukkueen valmentajallekin. Aurinko kiilteli pilvien lomassa, metsä oli täynnä sumua, hienoja kolmiulotteisia kuvia, olisi pitänyt olla kamera matkassa. Menolatu väylän oikealla laidalla oli hiihdetty, ei koneella tehty, paluulatu oli paikoin hiekkainen, onneksi oli hiljaista ja saattoi vapaasti valita puolensa.

Hiihtoladulla olivat edellisiltä talvilta tutuiksi tulleet, vakituiset kiertäjänsä. Hiukan kauhtuneissa tuulipuvuissa suihkivat pipolakkiset sedät, joilla on ankara vauhti päällä. Tuhdissa kunnossa puhisevat verkkaripapat, joilla on viime vuosituhannella saatu mainospipo, virtaviivaiset menijät virtaviivaisissa asusteissaan ja kiiltävissä aurinkolaseissaan. Varttuneet ladyt, meikatut ja luonnonkauniit. Luistelutyyliä ja perinteistä. Koko kansa ladulla, joka tuo mieleen lapsuuden kansanhiihdot.

Hiihtäminen ei ole tekstiiliurheilua, mutta meno maistuu, kun on sopiva vaatekerta. Alusvaateoppi on luku sinänsä, mutta päällysvaateoppikin on tärkeää. Jos lähtee pikalenkille, pitää olla ainakin kännykkä, avaimet ja nenäliinat. Joustavan hiihtopuvun kolme taskua riittää juuri. Mutta pitemmillä reissuilla tarvitaan edellisten lisäksi kamera, kolikkokukkaro latukahvilaa varten, hätävarasuklaapatukka, aurinkolasit, huulirasva ja varalapaset. Ainakin. Kun tarvitaan taskuja, perinteinen anorakki on ainoa harkinnan arvoinen vaate.

Karhut odottavat ulkokomerossa. Tulisipa kunnon kelit!

Pientä ja isoa puhetta

Joku toinenkin on ehkä ollut samassa työpaikassa nuoren ja ihanan Neiti Näpsän (nimi muutettu, arvasitteko?) kanssa. Vuosia sitten, asiakastilaisuuden viihdevaiheessa havahduin kuuntelemaan kuinka Neiti Näpsä puhui kilpailijan kanssa. Muutaman paukun vauhdittamana hän liverteli ja laverteli asioita, joita on luvallista ja asiallista puhua vain työpaikalla, kollegoiden kesken, silloin kun on pakko purkaa paineita. Luulen, että alalla kuin alalla on insiders only -asioita.

Kun pääsin huomauttamaan ja muistuttamaan, että meilläkin on oma vaitiolovelvollisuutemme, Neiti Näpsä melkein pillahti itkuun ja totesi, ettei kenelläkään ole oikeutta puuttua hänen sanomisiinsa – niin kuin ei ehkä olisi ollutkaan. Ja sitä paitsi, hänellä oli ollut vaikea lapsuus eikä hänen psyykensä kestänyt riitelyä…

Toisinaan on vapauttavaa huomata, että työhön ja asioiden hoitamiseen keskittyvässä maailmassa kaikkia ihmisten taustoja ei tiedetä eikä ole tarpeenkaan tietää. Vanhassa maailmassa, jossa suvut asuivat samoilla sijoillaan vuosikymmeniä, taustat tiedettiin ja osattiin ottaa huomioon. Joskus jopa liian hyvin, hankalasta leimautumisesta ei helposti irti pyristelty. Korostava tai kuristava lisätieto?

Asiakastilaisuuden viihdevaihe on pientä puhetta, smalltalkia varten. Ääntä tulee, soveliaita ilmeitä, hyvänsuopia eleitä, mutta henkilökohtaisiin kipupisteisiin ei kajota. Liikesalaisuudet - ainakin oman talon - ja firman sisäiset ongelmat ohitetaan, asiat selitetään parhain päin.

Smalltalkille ei ole vastakohtaa, ei ole tapana puhua isosta puheesta. Syvälle menevästä analyysistä, jossa käydään vaikeiden elämänkokemusten pohjamudissa, puidaan sukulaisuudet ja muut ihmissuhteiden kivikot. Isoja aiheita. Luottamuksellisuutta.

Kun julkisuuden henkilö ’avautuu’, ’tilittää’ ,’purkaa’, onko puhe oikeasti isoa vai onko kyse pikemminkin smalltalkin myyvemmästä, rohkeammasta muodosta? Kerrotaanko kaikki kuitenkaan, vaikka niin näyttää olevan? Ovatko sydämensivistys ja hienotunteisuus vielä kurssissa? Vanhanaikaisia ja kadotettuja hyveitä?

Blogia kirjoittaessa tulee pohtineeksi henkilökohtaisuuden rajoja. Blogin ei tarvitse olla pelkkää smalltalkia, siinä saa ottaa esiin mieltä kiertävän ongelman ja kertoa oman näkemyksensä. Kirjoittaa kaikesta, mikä saa sydämen lyömään nopeammin, oli aihe sitten ihana tai kamala. Rajat määrittelee kirjoittaja, toivottavasti myös lukija.

Blogi tuskin muuttaa maailmaa, mutta kirjoittaminen selkeyttää ainakin kirjoittajan ajatuksia. Blogilla on omat vaitiolovelvollisuutensa ja etiikkansa, yksityisyyden suojaa on kunnioitettava. Puhe voi olla isoa. Samaa mieltä saa olla, mutta vielä mielenkiintoisempaa on, jos lukijalla on eriävä mielipide.

En tiedä, missä Neiti Näpsä nykyään vaikuttaa. Neiti hän ei enää ole eikä siis Näpsäkään, toivottavasti on viisastunut. Maailma tasii, sanottiin ennen vanhaan.

Tintarella di luna?

Oli pipo oli pipo

Hupsutupsuinen pipo.

Oli toinenkin pipo

Ihan pipo pipo pipo.

Oli kauluri-luri

Ja sitten pakkanen puri

Se ei koskenut poskee

Vaikka täysillä puri.

Oli pullo-pulloveri

Villalangoista jeeeahhh!

0li pullo-pulloveri

Hupsutupsun kaveri.

Oli toinenkin tyyli

Tietty akryyli-Lyyli

Sikasporttinen dyyli

Tämä akryyli-Lyyli.

Keränloput lapasiksi

Se on nuukamummon niksi.

Kaikki ladulle tahtoi

Minkäs sillekään mahtoi!