Olin nauttinut, ollut täysillä sisällä elämässäni. Oli töitä,
mieluisia töitä, niin, ettei tarvinnut katsoa, mitä ja mihin. Oli vähän
kiirettäkin ja ajatuksia herättävää tekemistä. Joku ehkä joskus vihlaisi ja
kirpaisi, mutta ei mitään omituista. Tyydyttävässä työkunnossa oleva
naisihminen, joka oli tarpeellinen itselleen, kavereilleen ja
huoneenhallitukselle.
Sinä aamuna heräsin kipuun. Vasen sääri, se aikanaan operoitu
ja kirpeä kipu, joka toi mieleen kauan sitten kärsityn vaivan. Olisi kiire
saamaan lääkitys ja sitten oli ehkä oltava muutama päivä kinttu ajoittain
koholla. Sen kestäisi kyllä, jos saisi lääkkeet ajoissa.
Terveyskeskus istutti, makuutti, tutki, tutki uudelleen ja
passitti Peijakseen. Äkkilähtö etelään, nyt heti, ambulanssilla. Ruusu.
Illansuussa oli päätynyt osastolle, kolmen nauravan naisen
huonetoveriksi, antibioottia suoraan suoneen, lääkettä suun kautta ja nestettä.
Verikokeita tehtiin, vitaaleja mitattiin ja siihen kai kuului kuumemittari,
joka työnnettiin korvaan. Piips, ohhhoh, teillähän on kuumetta. Klenkkailin
tippapullon kanssa vessaan, katsoin peilikuvaani kuin kummajaista, kas, Nakke
Nakuttaja, onpa mainio kampaus ja turkoosi pyjama. Sairaalan ruoka oli hyvää,
sitä oli liikaa, huone oli siisti ja puhdas, peti metallia ja muovia, jonkin
verran lakanakangasta joukossa. Joka aamu puhdasta, kiitos siitä.
Parhaiten onnistui koulun voimisteluliikkeistä tuttu
selinmakuu jalka koholla, ei muita urhoilumuotoja. Yhden vuodetoverin kanssa
suunniteltiin rollaattorirallia, mutta sekään ei toteutunut. Myöhemmin opin,
että kilpailla voi myös crp-arvojen korkeudesta. Tulokseni, 315 on kai ainakin
piirikunnallisesti sykähdyttävä.
Ruumiin parantaminen edellyttää sielun hoitoa. Naisnelikkomme
tarmokkaimmalla oli hallussaan kaukosäädin ja illan kohokohta oli
huutokauppakeisari. Siitä, mitä katsotaan, ei käyty huutokauppaa, sillä muut
olivat yksimielisiä ja minä hiljaa. Tutustuinpa tähänkin ilmiöön, joka sai
huonetoverien sielut laulamaan. Kas, mitä kaikkea ihminen on voinut olla paitsi
ja silti luullut elävänsä täydesti!
Valkotakit vahtivat ja hoivasivat. Kaikilla oli oikea nimi ja
kaikki esittäytyivät ja olivat kohteliaita. Nimet eivät tarttuneet minuun,
Raitatukka Tuittupää oli temperamentiltaan nopea ja sähäkkä, Sisar Lempeä hiipi
hiljaa yössä, Äitikulta Kultakutri korostelun äidillinen, Pikkupippuri pyöreä
ja tarmokas. Osalla oli erilainen ihonväri ja erilainen aksentti, hyvä niin. Ja
sitten komeat kuljettajapojat, jotka luotsasivat läpi sairaalan sokkeloiden ja
työnsivät sängyn potilaineen kuvauksiin ja tutkimuksiin.
Kun kuume oli noussut korkealle, pääsin valvontaosastolle.
Siellä oli hiljaista, koneet sykkivät ja sirisivät hiljaa, erikoispatja
tuuditti kuin etelän aallot hiekkarannalla, iholla tuntui lämpöä. Kun avasin
silmät, hiekkaranta muuttui konehuoneeksi. Suljin silmäni annoin aallon
tuudittaa. Äkkilähtö etelään, tässäpä.
Seuraavassa majapaikassa oli paikat kahdelle. Ensin kaverina
oli anarkistimummo, joka tiesi ja kertoi, ketä vastusti. Sitten hänet
kotiutettiin ja tilalle tuli arvokas lady, jonka sydän reistaili. Minulla oli
vuorostani vuoro käyttää kaukosäädintä. Lemmen viemää vai Takaisin kotiin?
Lomani lopussa opin löytämään molemmat ja naapuripetissä oli tyytyväinen
hyrinä.
Kotiinpaluu koitti yhdeksän päivän jälkeen. Kirpeän kipeät
askeleet, täydellinen voimattomuuden tunne. Koneelle teki mieli, mutta ensin ei
jaksanut istua kuin hetken kerrallaan, vaikka miten yritti. Työsuunnitelmat oli
ajateltava uudelleen, retkiä peruttava ja muuta.
Minulla on loistava omaishoitaja, kiitos siitä. Ilman
omaishoitoa olisin palannut sairaalan sänkyyn, nyt sinnittelen rollaattorin ja
särkylääkkeen turmin. Viikko kotiinpaluun jälkeen oli kontrolli, tulehdusarvot
laskeneet, mutta ei vielä tavoitetasolle, käveleminen sujuu vähän paremmin,
ajatus kulkee ajoittain paremmin. Ensimmäinen ulkoilu muualle kuin hoitoon on tehty, kohteena kauppakeskus.
Olen ollut yrittäjä ja kuullut monta kertaa lääkäriltä:
sinulle ei kai kannata kirjoittaa sairaslomaa, eihän yrittäjät niitä pidä. Ja
sitten on muistutettu, ettei eläkeläisen kuulu sairastaa muuta kuin omalla
ajallaan. Mutta JOS olisin saanut sairaslomaa, sitä olisi vielä jäljellä.
Tämä sairas juttu ei siis ehkä vielä pääty tähän. Mutta onko
se enää mielenkiintoinen blogin kannalta, sitä en tiedä.
Kiitos kaikille kannustuksesta ja kiitos hoidosta!
Saattaa olla, että olen kohta taas mieliharminanne, täysillä.
7 kommenttia:
Hyvä, että olet parantumassa, on tosiaan ollut kova reissu Sinulla. Minullakn oli ruusu,vyöruusu lonkassa, kaksi viikkoa se oli tosi kipeä, ei antanut nukkua ja kun yöllä nousin ylös, sain sähköiskuja, sille se ainakin tuntui. Sitten tuli ihottuma ja menin lääkäriin ja sain lääkkeen 5* vrk otettavan viikon ajan ja parantuihan tuo, mutta pelon jätti...jos uusii ja tulee entistä pahempana, mitä sitten.
Stressistä kuulemma tulee, no sitä kyllä on ollut, mutta täytyy toivoa, että olisi mennyt menojaan, kokemaasi en halua kokea.
Kiitos kirjoituksesta ja voimia päiviin ja öihin.
Kiitos myötätunnosta!
Hienosti kuvattu "matkakertomus", mutta rankka on ollut reissu! Paranemisia! Ja pienyrittäjien sairausturva saisi olla oikeasti olemassa.
Olet hyvä kirjoittaja ja melkein tunsin millaista teillä oli niissä huoneissa niin aidosti sen kuvasit. Parantavia päiviä Sinulle☺
Heh! Ei ole naurujuttu ollut sinun kokemuksesi. Mutta tapa millä siitä kerroit, on samanlainen kun minä viisi vuotta sitten vakavasti sairaana olin sairaalassa ja sukulaisille rupesin pitämään sairaalakokemuksista päiväkirjablogia, kun en aina jaksanut soittaa tai tekstata, niin siitä vaan tuli tuollainen hersyvä repäisy.
Yrittäjä olin minäkin liki kaksikymmentä vuotta. Yksinäni yritin, joten eipä niitä töitä kukaan(osannut) tehnyt, joten mene vaan reporankana töihin.
Kerrohan kun tulet taas tänne päin.
Hengessä mukanasi
-vivian-
Kiitos kommentistasi, Vibian, kiitos myötäelämisestä.
Juuri nyt tulevaisuuden suunnitelmia ei juuri ole - ensin jalka kuntoon, sitten.
Hyvää pyhäinpäivää, teilläpäin on jo kaunista talvea!
Ei pitäisi kirjoittaa tokkurassa, tarkoitin Vivian!
Lähetä kommentti