Saapasjalkaiset kesämetsässä

Taas ne olivat liikkeellä, isot ja ne pienemmät. Pienet saappaat vilistivät polulla, joka oli jo tullut vähän tutummaksi. Saappaatkin olivat talven jälkeen hiukan kasvaneet.

Peura, jonka jäljet olivat painuneet lumeen, asui edelleen samoissa maisemissa. Tällä kertaa ei nähty jälkiä, mutta kerran huomattiin ruskean turkin vilahdus puiden lomassa, kun arka naapuri säikkyi tulijoita.

Kalliolla jäkälä oli kuivaa ja kovaa, se rahisi saappaan alla. Oli ollut monta tuulista päivää ja puista pudonneet kuivat oksat rapsahtelivat askelissa. Vanhan hongan alimmat oksat olivat jo harmaat ja kyhmyräiset: jonakin tuulisena päivänä sen olisi luovuttava niistä. Hongan ylimmät oksat olivat vihreät ja ne tavoittivat taivasta ja valkoisia pilviä.

Pieni kulkija otti repustaan juomapullon ja istui kivelle nauttimaan metsän ja lintujen äänistä.

Vaikka metsä oli paikoin tiheä ja vihreä, auringon säteet löysivät tien latvojen lomasta ja mustikanvarvut nauttivat kirkkaasta valosta.

Korkeammalla mäellä, suuren hongan juurella kukki puolukka. Pikkuiselle se oli lupaus syysretkestä: mustikat ja puolukat maistuvat makoisalta suoraan mättäältä suuhun poimittuina.

Kotimatkalla ehdittiin vielä ihmetellä isoa muurahaispesää. Metsän pienet ahertajat olivat täydessä työn touhussa, kun saapasjalkaiset lähtivät kotiin.

Lenruutin visio

Elias Lönnrotilla (1802-1884) oli vankka usko siihen, että naisten, äitien ja tyttärien kouluttaminen koituisi koko kansakunnan parhaaksi ja edistäisi hyvinvointia. Tyttöjen kouluttaminen merkitsisi koko kansan tiedon tason nousua, sillä äidit opettaisivat lapsiaan ja lähettäisivät seuraavan sukupolven opintielle.

Monen nuoren naisen tärkein koulu on ollut Elias Lönnrotin testamenttivaroin perustettu emännyyskoulu. Matka kouluun oli monelle maalaistytölle siihenastisen elämän pisin matka ja itsenäistymisen alku. Kurssin jälkeen löytyi ensimmäinen kunnon työpaikka ja perustettiin perhe.

Vuoden mittainen kurssi antoi eväät koko elämän varalle ja rohkaisi omalle polulle. Niillä opeilla pidettiin koti järjestyksessä, hyödynnettiin vaatimattomat ruokavarat, pyykättiin, siivottiin, ommeltiin, parsittiin ja osattiin tarvittaessa tehdä vanhasta uutta. Koulussa kertyneillä tiedoilla ja taidoilla, sieltä omaksutuilla asenteilla.

Elias Lönnrotin visio on kantanut lähes 120 vuotta. Soppakoulun opeilla on selvitty kapinasta ja sodasta, pula-ajoista ja jälleenrakennusajan ankaruudesta. Emännistä on tullut taitavia talousihmisiä ja yhteiskunnan täysivaltaisia jäseniä.

Elias Lönnrotin Emännyyskoulun opetussuunnitelma oli monipuolinen ja sivistävä. Koulu toimi aluksi yksityisenä oppilaitoksena ja sen talous oli välillä hyvinkin tiukoilla, johtajalla piti olla luovuutta ja kekseliäisyyttä. Emännyyskoulun nimekkäät kesävieraat olivat kesäisen elämän piristys, mutta samalla osa koululle tärkeää varainhankintaa. Tietoisuus suurmiehen antamasta tehtävästä kannusti ja antoi tulevaisuudenuskoa.

Suomalaiset saivat yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden jo varhain ja suomalaiset naiset ovat aina olleet tasa-arvoisempia kuin muiden maiden naiset. Tässä maassa ei ole ollut varaa jättää yhdenkään ihmisen työpanosta käyttämättä, kaikkia on tarvittu, kaikkiin töihin. Naiset ovat tehneet osansa siinä missä miehetkin. Tasa-arvo ei meillä ole juhlan, vaan arjen aate, ankaran elämän realiteetti.

Naisten koulutus on tuonut tasa-arvoa: ihmistä, joka osaa lukea ja kirjoittaa ja kantaa vastuun tekemisistään, ei ole helppo sivuuttaa. Arjen tasolla tasa-arvo on toteutunut.

 

Männistön Mökki, muisto puukoulun ajoilta. 

Lammin erämaatalon rohvessoori, koko kansan Lenruuti, oli viimeisinä vuosinaan varakas mies. Varallisuutta karttui palkkojen, palkkioiden ja eläkkeen myötä, mutta myös siksi, että perheen elämä oli vaatimatonta ja korutonta. Rahaa käytettiin, mutta sitä ei tuhlattu. Tärkeitä hankkeita  edistäessään Elias Lönnrot saattoi olla antelias, muuten selvittiin vähällä.

Tyttöjen koulua hahmotellessaan Elias Lönnrot tuskin ensimmäisenä ajatteli rahaa, sijoituksen kannattavuutta tai kustannustehokkuutta. Perheen tyttäristä vain Ida sai elää isäänsä kauemmin, Marian, Elinan ja Teklan tulevaisuuden turvaksi tehdyt talletukset Lönnrot määräsi käytettäväksi tyttöjä varten perustettavan koulun tarpeisiin. 

Yli sadan vuoden ajan Sammatissa on uskottu Elias Lönnrotin visioon koulutuksen merkityksestä ja hyödyllisyydestä. Elias Lönnrotin emännyyskoulusta Lönnrot Opistoksi kehittynyt oppilaitos on aina tarvinnut tuekseen intomieltä ja idealismia. Jos koulun saavutuksia arvioidaan taloudellisin perustein, tulos tuskin koskaan on ollut kuin enintään tyydyttävä. Kun tarkastellaan tiedon ja taidon tasetta, tulos on aina ollut kiitettävä.

Männistön ovi on tuttu monille 1900-luvun oppilaille. 

Mitä miettisi kaikille tuttu ja kaikkien kunnioittama Lenruuti nykymenoa katsellessaan? Näkisikö työnsä kantavuuden ja kaiken sen hyvän, mitä testamentti ja sen säädökset ovat saaneet aikaan? Joutuisiko toteamaan senkin, että oppi on manalle mennyt?

Kun Lönnrot Opiston lakkautuspäätöstä perustellaan, ensimmäisenä mainitaan taloudelliset realiteetit. Koulu ei ole riittävän kannattava tai kustannustehokas yksikkö, se on sulautettava suurempaan. Uutinen ei ollut uusi. Samantapaisia puhuttiin jo ennen vuosituhannen vaihdetta, mutta silloin pahin ei vielä toteutunut. Nyt päätös näyttää peruuttamattomalta.  Sammatti on menettämässä yhden identiteettinsä tärkeimmistä osista. Samalla katoaa monta työpaikkaa ja elämä kapeutuu.

Suomalainen yhteiskunta kipuilee suurten ongelmien kurimuksessa. Silti, monella tasolla meillä menee paremmin kuin koskaan. Taloudellinen ahdinko on tapana hyväksyä vastaan panematta perusteluksi aina, kun rakenteita pelkistetään ja karsitaan. Vaikka historiaa ja perinteitä ei voi rahaksi myntätä, ne ovat voimavara, josta kansakunnalla ei uskoisi vaikeinakaan aikoina olevan syytä luopua.  

Olisin toivonut, että Elias Lönnrotin visio olisi kantanut vielä tämänkin ahdingon yli.

Yksiksenipä yskiskelen

Otsikko johtaa lievästi harhaan: yskiskelen jo ajoittain vähän vähemmän ja hillitymmin. Melkoisen miesmäistä meteliä tässä on tullut pidettyä. Röhinää ja rohinaa. Uuden vuosikerran kevätflunssa ei ole yhtään ladylike. Ja noin 25 % sen oireista on edelleen olemassa. Annetaan kenelle vaan, ilmaiseksi, jos ei muuten kelpaa.

Alkoiko se siitä, kun pulahdin aamu-uinnille Puulaan? Tai siitä, kun kävin isolla kirkolla ja koskin ovenkahvaa? Ruuhkajunastako tämä jäi liepeisiin? Hengittikö joku kohti kaupassa tai pankissa? Torilta se ei ole, kesätorin aamuna minulla oli jo tämä luomutuote hallussa, osittain piilevänä tosin.

Turha kai pohtia röhvellyksen ja krohinan alkuperää. Pitäisi pikemminkin olla iloinen siitä, että tässäkin iässä ja tällä elämänkokemuksella pystyy vielä elämään vaarallisesti ja altistumaan esimerkiksi kulkutaudeille. Mille muulle sitä voisi altistua? Hauskanpidolle? Korkokengillä kävelylle? Nuotin vierestä laulamiselle?

Ennen vanhaan oli tapana sanoa, että keuhkotautia on helppo sairastaa, sen ku yskii ja köhii ja on vaikjan näkööne. Kakaroita nauratti, taudin kokeneita ei. Nuoruus oli kai jonkinlainen tauti sekin, muistaakseni. Siitä on niin kauan. Ja se parani yllättävän nopeasti.

Kaikki hienot suunnitelmat ja aikataulut on muutama päivä sitten nollattu, tämä tiedoksi. Jos viikko sitten haaveilin, että teen ja jaksan, kutsun kokoon ja virittelen. Nyt haaveilen, että jaksaisin edes nämä välttämättömät. On jäänyt komeron stailaus ja nurkkien puunaus vähemmälle. No, ei ne sotkut ennenkään ole omin lupinsa meiltä minnekään häipyneet.

Onneksi on virtuaalikaverina Saimaannorppa. Muistutamme toisiamme. Molemmat laiskanpulskeita ja hiukan harmaantuneita. Molemmilla kömpelöt liikeradat ja loputon kärsivällisyys, voi vain lojua paikoillaan. Silloin, kun norppa on retkillään, katselen, miten aallot hakkaavat kiveä, linnut vierailevat statisteina ohjelmassa ja sade kirjoo järven pintaa. Yöllä loistaa kuu, mutta mitään muuta ei näy. Norppa päihittää neuvostoelokuvatkin hitaudessa, mutta on loistavaa viihdettä puolikuntoisille mummoille.

Kun kaverit sanovat, älä sure, kyllä se pian ohi menee, kun vaan jaksat sairastaa. Taitavat olla oikeassa, ärhäkkää lajia, mutta talttuu kyllä.

Mitä ihmettä minä sitten käytän perukkeena, verukkeena ja selityksenä, kun on tullut oltua laiska?

Laitan tähän muutaman kukan. Ne ovat jo hiukan uloskukkineita, hajoaisivat varmaan, jos yskisi tai aivastaisi kohti, mutta ruudulla ne säilyvät. 

Tätä nuhanenää ei sitten kuvata.