Otsikko johtaa lievästi harhaan: yskiskelen jo ajoittain
vähän vähemmän ja hillitymmin. Melkoisen miesmäistä meteliä tässä on tullut
pidettyä. Röhinää ja rohinaa. Uuden vuosikerran kevätflunssa ei ole yhtään
ladylike. Ja noin 25 % sen oireista on edelleen olemassa. Annetaan kenelle
vaan, ilmaiseksi, jos ei muuten kelpaa.
Alkoiko se siitä, kun pulahdin aamu-uinnille Puulaan? Tai
siitä, kun kävin isolla kirkolla ja koskin ovenkahvaa? Ruuhkajunastako tämä jäi
liepeisiin? Hengittikö joku kohti kaupassa tai pankissa? Torilta se ei ole,
kesätorin aamuna minulla oli jo tämä luomutuote hallussa, osittain piilevänä tosin.
Turha kai pohtia röhvellyksen ja krohinan alkuperää. Pitäisi
pikemminkin olla iloinen siitä, että tässäkin iässä ja tällä elämänkokemuksella
pystyy vielä elämään vaarallisesti ja altistumaan esimerkiksi kulkutaudeille. Mille
muulle sitä voisi altistua? Hauskanpidolle? Korkokengillä kävelylle? Nuotin
vierestä laulamiselle?
Ennen vanhaan oli tapana sanoa, että keuhkotautia on helppo
sairastaa, sen ku yskii ja köhii ja on vaikjan näkööne. Kakaroita nauratti,
taudin kokeneita ei. Nuoruus oli kai jonkinlainen tauti sekin, muistaakseni.
Siitä on niin kauan. Ja se parani yllättävän nopeasti.
Kaikki hienot suunnitelmat ja aikataulut on muutama päivä sitten
nollattu, tämä tiedoksi. Jos viikko sitten haaveilin, että teen ja jaksan, kutsun
kokoon ja virittelen. Nyt haaveilen, että jaksaisin edes nämä välttämättömät.
On jäänyt komeron stailaus ja nurkkien puunaus vähemmälle. No, ei ne sotkut
ennenkään ole omin lupinsa meiltä minnekään häipyneet.
Onneksi on virtuaalikaverina Saimaannorppa. Muistutamme
toisiamme. Molemmat laiskanpulskeita ja hiukan harmaantuneita. Molemmilla
kömpelöt liikeradat ja loputon kärsivällisyys, voi vain lojua paikoillaan. Silloin,
kun norppa on retkillään, katselen, miten aallot hakkaavat kiveä, linnut
vierailevat statisteina ohjelmassa ja sade kirjoo järven pintaa. Yöllä loistaa
kuu, mutta mitään muuta ei näy. Norppa päihittää neuvostoelokuvatkin
hitaudessa, mutta on loistavaa viihdettä puolikuntoisille mummoille.
Kun kaverit sanovat, älä sure, kyllä se pian ohi menee, kun
vaan jaksat sairastaa. Taitavat olla oikeassa, ärhäkkää lajia, mutta talttuu
kyllä.
Mitä ihmettä minä sitten käytän perukkeena, verukkeena ja selityksenä,
kun on tullut oltua laiska?
Laitan tähän muutaman kukan. Ne ovat jo hiukan
uloskukkineita, hajoaisivat varmaan, jos yskisi tai aivastaisi kohti, mutta
ruudulla ne säilyvät.
Tätä nuhanenää ei sitten kuvata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti