Pakkasen sininen

Kolmetoista astetta ja pieni lumisade. 
Kamera tekee valoisasta maisemasta sinisen, kylmyys tulee kuvaan mukaan. 
Talvi on tehnyt tunnollista työtä, jokainen oksa ja varpu on kuuralla koristeltu. 

Oli se Reetari sentään

Pakkaspäivän ladulla kohtaa vain muutaman kulkijan. Eivät nekään vauhdilla sivakoi: luistoa ei tänään kiitä kukaan. Kylmää on kahdenkymmenen tietämissä, tielle putoilee verkkaista vitilunta, varjotonta valoa. Jokaisella sauvantyönnöllä pakkaslumen narskahdus, jota viti hiukan vaimentaa.

On niin kylmää, että kamera hyytyy. Melkein mustavalkoinen metsä, lumiset hongat ja haalean sininen taivas – vieläkin olisin niitä halunnut kuvata.

Puiden oksille kinostuu lunta ja välillä vastaan tulee aito Pekka Halonen, hallitun kaunis lumimaisema, rajausta vaille taideteos. Lumikinosten pyöreät posket sinisine varjoineen, tykkykuusien uljaat hahmot, pensaiden huurteiset filigraanioksat, hanki, koskematon ja puhdas. Reumaa ja muita vaivoja sitkeästi uhmanneen, ulkosalla maalanneen taitajan työ. Autenttinen.

Paras Lapin talvisen maiseman kuvaaja lienee sittenkin Reetari, Särestön mestari. Pakkaskoivuista on tallentunut  kaksi versiota; toisen sävyjä pehmentää usvainen pakastuva keli, toisessa taustalla näkyy kirkkaan pakkastaivaan roosa.

Aurinko, oranssin hehkuva, nousee kevään horisontin ylle, koko taivas saa siitä värinsä.

Särestö on museo, jonne voi pistäytyä katsomaan jänkhän koivuja ja lumoutumaan kesäyön valosta. Mestari ja velimies Anttu ovat jo poissa, kiireetön jutustelu hiljennyt. 

Mutta kuvat, niissä on elämän voimaa.

Pakkasen, lumen, auringon voimaa.

Kaikki tämän päivityksen kuvat ovat menneiden talvien lumia. 

Siniset, blues

Juhlaviikoista, alituisista pyhäpäivistä on eletty härkäviikoille, arkiseen. Vielä hetki arktista kauneutta, ennen kuin arki todella kouraisee.

Pohjoinen elpyy verkkaan kaamoksesta. Päivät ovat lyhyitä, aamun ja illan välissä on syvä sininen, kaamoksen väri. Valon määrä enenee vielä pienin askelin.

Säiden haltija ei kuuntele ladulle mielivän matkalaisen toiveita, ankara pakkanen pakottaa viettämään tupapäivää. Ulkona pärjää, kun pukeutuu kunnolla, mutta reippaammin liikkuessa kylmä salpaa hengen. Nollakeli ja syysloska eivät laiskaa kuntoilijaa ole kannustaneet, hartioissa tuntuu liikkumattomien sisätyövuorojen paino. Tänne on lähdetty palautumaan, mutta vastassa on pysähtyminen, hiljaisuus.

Illalla pakkanen kiristyy, nurkissa paukkuu ja kaikkialla on tummaa taivasta. Sinistä, sinisistä kaikkein tumminta. Valkoisen lumen peittämät tykkykuuset hukkuvat pimeään, erottuvat vain himmeinä hahmoina. Yö on kuvaamaton.

Kirkkaina öinä taivaankansi on täynnä loistavia tähtiä, kuun sirpale kaiken yllä. Kirkkaina tähtiöinä muistan rakkaita. Pois lähteneitä. Ystävää, jonka voimat ovat hiipumassa. Läheistä, jonka ajatuksia on yhä vaikeampi tavoittaa. Ihmistä isompia asioita.

Aale Tynnin Jotakin jatkuvuudesta päättyy tähtitaivaaseen.

Katselen Linnunrataa

Muistan vainajat.

Muisto on valoa täynnä,

koska he rakastivat.

Olen kiintynyt moniin heistä,

tuttuihin, etäisiin.

Elän osana suuremmasta.

Liityn galaksiin.

Kokoelmasta Tarinain lähde, 1974

Jatkuvuus, loputon tähtitaivas. Tähdet, joiden joukkoon läheinen ihminen hetkeä ennen matkaa ehti liittyä. Lämmin sininen katse ja tuikkiva sydän, kaukana taivaan kaarella.

Tämän taivaan alla ne ovat kaikki totta, näkyvissä. Suojelemassa, katselemassa, kaukana, mutta turvallisina läsnä. Kaikki rakkaat.

Talven takana odottaa uusi kevät, kerää voimia lumen ja jään alla. Vielä siihen on pitkä matka, vielä pitää jaksaa elää läpi surun, kaipauksen ja ikävän kolean ajan. Odottaa ja katsella, miten sininen vähitellen kirkastuu ja vaalenee, vaihtuu uusiin väreihin.

Toivo lämmittää, sinisen keskellä, elämän soittaessa bluesia.

Gretchen on menettänyt kasvonsa

Yksi varomaton kädenliike ja Gretchen luiskahti lattialle. Haurastunut guttaperkka ei enää kestänyt, Gretchenin kasvot olivat sekunnissa säpäleinä. Vartalo on edelleen kunnossa, mutta leuan yläpuolella näkyy pelkkää rosoista aukkoa siinä, missä ennen olivat rusoposket ja hohtavan punainen suu, siniset, uneksivanoloiset silmät mekanismeineen ovat irti.

Ei Gretchenin kanssa koskaan oikeasti raatsittu leikkiä. Sininen ruutumekkokin oli pysynyt puhtaana, se ei ollut edes kellastunut niin kuin Brigitten kolttu. Letit taisivat olla hiukan takkuiset, mutta kasvottomanakin Gretchenillä on siisti kampaus.

Gretchen on hyvin säilynyt kuusikymppinen. Pakkasin tyttöparan pehmeään kangaskassiin, pitää ehkä selvittää (joskus), olisiko nukketohtorista apua.

Suurten ikäluokkien lapsuusmuistot ovat ihania, mutta niistä on jäänyt vain vähän materiaa. Leikkikaluja oli muutama – ja osalla niistä ei edes leikitty, kun ulkomaan tuliaisena saatu nukke oli niin hieno ja ylhäinen. Sitä ei voinut ottaa mukaansa puron rantaan, hiekkalaatikolle tai viltille, sen kanssa korkeintaan puhuttiin ulkomaata, leikisti. 

Suurten ikäluokkien lapsuudesta on muutenkin vähän todisteita. Joku satunnainen mustavalkokuva, pätkä lettinauhaa, punaiset muovihelmet.

Älkää kuvitelko, että kierrätys olisi nykyajan keksintö. Ainoastaan fiini sana vanhojen romppeiden uutta käyttämistä varten on keksitty myöhemmin. Meidän äitimme osasivat tehdä vanhasta uutta, kääntää ja entrata, parsia ja paikata. Ja juuri kun luuli, että nyt se kittana mekko näki viimeisen hetkensä, se pakattiin kassiin ja vietiin seuraaville tarvitsijoille. Kumisaappaat,  hiihtohousut, pipolakit, kaikki kiersi jonnekin, mutta kukaan ei älynnyt kutsua normaalia nuukuutta kierrätykseksi.

Nukke voi menettää kasvonsa, aivan yhtä nopeasti kuin ihminenkin. Yksi varomaton sana, ja siinä se oli, räks ja pum, maine ja luottamus. Kasvot jäävät ehjiksi, mutta niiden takana oleva sielu ei enää ole uskottava. Vaikka silmät toimivat, niiden säteilyyn ei halua uskoa.

Gretchen oli koko elämänsä ajan koriste. Ehkä se oli julma kohtalo, sillä sielu ei kasva aikuiseksi, ellei sitä käytetä ja kuluteta, altisteta iloille ja suruille. Jos Gretchen olisi päässyt pihaleikkeihin kunnolla mukaan, millaiseksi sen elämä olisi muodostunut?

Sielun kasvamiseen kuuluu sekin, että elämää voi elää vain yhteen suuntaan, eteenpäin. Oli lähtökohta mikä tahansa. Elämää ei myöskään voi kierrättää.

Nukun vasta ensi vuonna

Tämän vuoden unet on nyt nukuttu.  Tämän vuoden joulunrippeet on kohta syöty. Tämän vuoden postit tulivat juuri. Ei yhtään laskua, mutta onhan niitä ollutkin.

Jos haluaa juhlia, uusi vuosi on hyvä syy. Jos ei halua juhlia, joutuu kuitenkin kuuntelemaan raketteja aamukahteen, ainakin, ja silloin tulee mieleen, että jospa kuitenkin…

Uusi vuosi aloittaa kaiken alusta kirjanpidossa, verotuksessa, uimahallin jumpparyhmissä, kansalaisopiston kursseilla ja monessa muussa. Ihmisen päässä ei onneksi ole saranaa tai kytkintä, josta sielun voisi nollata tai kääntää uuteen asentoon. Tulevaisuus alkaa joka aamu yhtä lailla alusta ja uuden ajatuksen tai laihdutuskuurin tai käsityön tai harrastuksen aloittamiseen ei kalenteria tarvita. Ryhdikkyyttä se kysyy. 

Olen päättänyt jatkaa blogin kirjoittamista. Olen päättänyt, että jatkossakin kirjoitan sitä ja siten, miltä tuntuu. Olen päättänyt. Miten päätökseni toteutuu, se nähdään.

Kiitos hyvästä vuodesta ja onnellisia ajatuksia tulevaan! Nautitaan elämän antimista!

Franz Kafkan muistomerkissä tulevaisuus ja entinen ovat läsnä. Hedelmätorilla nykyisyys on tuoreimmillaan. 

Kafkan kaupungissa

Täällä ovat syntyneet, opiskelleet, asuneet, eläneet Kafka, Rilke, Smetana, Dvorak, Kundera, Hasek, Havel…

Elävien ja kuolleiden runoilijoiden sanat elävät, luovat sieluun kuvia, todentuvat näillä kaduilla. Anorektinen, ahdistunut Kafka, jonka teokset Max Brod pelasti. Rilke, älyllinen, taitava, esoteerinenkin. Hasekin joviaali böömiläinen picaro Svejk, jonka Bertolt Brecht vie toiseen maailmansotaan. Suurin osa suuruuksista on historiaa. 

Tapaaminen oli sovittu: ’Sodan jälkeen kello kuusi U kalichassa’ – emmekä koskaan löytäneet perille.

Kaupungissa asuvat elävät ihmiset. Ihan tavallisena päivänä kansa kiirehtii työhön. Patsaiden pyhimykset levittelevät käsiään, minkäs noille voi. 

Moldau, Vltava on kaupungin valtasuoni, Smetanan rytmeissä kaartuva. Kaupungin, joka on ollut monen valtakunnan jalokivi, sielu kirkasta kristallia. Täällä on kaikkea, yltäkylläisesti. 

Nukkekojun nainen katsoo kultakutriaan niin kuin lasta. Kojun takaseinällä odottavat vuoroaan uskolliset nukensilmät, haikean haaveelliset katseet. Joku niistä voi huomenna olla eturivissä, kukapa tietää...

Soitinkauppiaalla on varaa sulkea liikkeensä keskipäivän tunteina, turistikauppojen ihanat naiset ja sujuvapuheiset miehet ovat paikalla aina, kun laki antaa siihen luvan. Juuri minä myyn parhaan, kauneimman, ihanimman. Aivan saman tuotteen saat toki naapurista ja seuraavasta korttelista ja seuraavasta ja seuraavasta… Niin, jokaisella on hintansa. Jos pysähdyt koskettamaan juuri minun huiviani, leluani, koruani… anna minulle mahdollisuus tehdä sinut onnelliseksi. Et kadu, et unohda ja jos unohdatkin, seuraava ehkä muistaa paremmin…

Opiskelijoiden kahvilassa keskellä puheen virtaa joku uppoutuu työhönsä sinertävänä hohtavan tietokoneruudun valossa. Kun uutta väkeä tulee pöytään, kaikki kättelevät kohteliaasti, korkean katon alla pulppuaa konsonantteja kirskahteleva, intensiivinen puheen virta.

Hämärissä kirkoissa taivaalliset sotajoukot vartioivat pyhiä kuvia, madonnaa ja lasta. Pienen ihmisen ihmetys kääntää katseen kohti korkeutta, kullattuja patsaita, ornamentteja, pylväsryppäitä, sateenkaaren väreissä hohtavia ikkunoita.

Vanha kaupunki on labyrintti. Kaiken yläpuolella on Linna, vuosisatojen aikana rakentunut. Täälläkö maanmittari K etsi paikkaansa?  Vähän uudempaa ja uutta rakennuskantaa on vaikka kuinka paljon, mutta se elämä, johon satunnaisen matkailijan mielenkiinto keskittyy, sykkii vanhojen kujien sokkeloissa.

Katukäytävä on sommiteltu pienistä kivistä. Muutamassa päivässä niitä ehtii kulkea väsymykseen asti, ehtii imeä sieluunsa vanhojen talojen ilmeikkäitä julkisivuja, mutta silti voi vain arvailla kaupunkilaisten ajatuksia. Böömiläisiä, mahtavien Habsburgien valtakunnan jälkeläisiä, Tsekkoslovakiasta Tsekinmaan kansalaisiksi muuttuneita. Vuosisataisen kulttuurin keskellä kasvaneita prahalaisia.

Rainer Maria Rilke:  Land und Volk

Gott war guter Laune. Geizen

ist doch wohl nicht seine Art;

und er lächelte: da ward

Böhmen, reich an tausend Reizen.

Wie erstarrtes Licht liegt Weizen

zwischen Bergen, waldbehaart,

und der Baum, den dichtgeschart

Früchte drücken, fordert Spreizen.

Gott gab Hütten; voll von Schafen

Ställe; und der Dirne klafft

vor Gesundheit fast das Mieder.

Gab den Burschen all, den braven,

in die raue Faust die Kraft,

in das Herz - die Heimatlieder.

Aus: Larenopfer (1895)

Rainer Maria Rilke: Maa ja kansa

Jumala oli hyvällä tuulella. Saituus

tuskin hänen tyyliinsä kuuluikaan.

Ja niin Jumala hymyili ja siitä syntyi

Böömi, tuhansien ihanuuksien rikas maa.

Kuin jähmettynyt valo seisoo vehnä,

metsää kuin turkkia harteillaan kantavien 

vuorien välissä. Ja puu, tiheäoksainen

hedelmiä tarjoaa, versoo uutta.

Jumala antoi majoja, tallit

täyteen lampaita. Ja uhkeat neidot,

mekoissaan terveyttä tiukkuen.

Antoi pojillensa, niille kunnollisille

lujaa voimaa nyrkkeihin.

Ja sydämeen – laulun kotimaasta.