Pakkaspäivän ladulla kohtaa vain muutaman kulkijan. Eivät
nekään vauhdilla sivakoi: luistoa ei tänään kiitä kukaan. Kylmää on
kahdenkymmenen tietämissä, tielle putoilee verkkaista vitilunta, varjotonta
valoa. Jokaisella sauvantyönnöllä pakkaslumen narskahdus, jota viti hiukan
vaimentaa.
On niin kylmää, että kamera hyytyy. Melkein mustavalkoinen
metsä, lumiset hongat ja haalean sininen taivas – vieläkin olisin niitä
halunnut kuvata.
Puiden oksille kinostuu lunta ja välillä vastaan tulee aito
Pekka Halonen, hallitun kaunis lumimaisema, rajausta vaille taideteos.
Lumikinosten pyöreät posket sinisine varjoineen, tykkykuusien uljaat hahmot,
pensaiden huurteiset filigraanioksat, hanki, koskematon ja puhdas. Reumaa ja
muita vaivoja sitkeästi uhmanneen, ulkosalla maalanneen taitajan työ.
Autenttinen.
Paras Lapin talvisen maiseman kuvaaja lienee sittenkin
Reetari, Särestön mestari. Pakkaskoivuista on tallentunut kaksi versiota; toisen
sävyjä pehmentää usvainen pakastuva keli, toisessa taustalla näkyy kirkkaan pakkastaivaan roosa.
Aurinko, oranssin hehkuva, nousee kevään horisontin ylle, koko
taivas saa siitä värinsä.
Särestö on museo, jonne voi pistäytyä katsomaan jänkhän
koivuja ja lumoutumaan kesäyön valosta. Mestari ja velimies Anttu ovat jo
poissa, kiireetön jutustelu hiljennyt.
Mutta kuvat, niissä on elämän voimaa.
Pakkasen, lumen, auringon voimaa.
2 kommenttia:
Pääsin aikoinaan Reetarin museoon käymään, oppaana ja jutustelijana oli silloin vielä Anttu. Vieläkin usein toivon, jotta se tilaisuus toistuisi...
Siinä oli veljekset! Kerran sain tavata Reetarin, Antun useamminkin. Mielelläni minäkin heidät tapaisin.
Lapin maisemia voi maalata monella tavalla, mutta Särestöniemellä oli minusta oikea ote. Sopivan raju ja konstailematon. Täällä ei turhia hienostella.
Käyn joskus katsomassa Särestöä. Mutta se on museo eikä koti, niinkuin vielä Antun aikoina.
Kiitos kommentistasi!
Lähetä kommentti