Huhtikuun taide

 

Huhtikuussa, junassa, kohti Toscanan pääkaupunkia, Firenzeä. 

Talven ylitys oli työläs: ajatus takkuili ja väsytti. 

Lopulta kevät alkoi kurkistella ikkunan takaa, valoa! Sittenkin!

Se on se ikä, tapaa sanoa tällaisiin Tampereen kirjeenvaihtaja, hän, joka kaikkein parhaiten tietää. 

 

Odotin kevättä jo talvella. Toivo oli melkein hiipunut, kunnes. 

Olin varautunut, lukenut naistenlehtiä ja nettipalstoja. Näin pitää, tulee, hienon naiset on syytä huolehtia, että kaikki on näin ja noin ja chic ja choc! 

 

Maassa oli vielä lunta, kun silitin kauneimmat mekot ja mietin niiden yhteensopivuutta muiden vaatteiden kanssa. Sovittelin komeron uumenissa talvehtineita kenkiä, pohdin käsilaukkujen toimivuutta. Rättiharjoitus ja toinenkin. 

Keinotodellisuus, pitkien käytävien takana avautuu se oikea. 

Niin kuin todellisuuteen muka voisi valmistautua. Todellisuus on aina jotain muuta. Ihanaa ja kaunista vaellusta vehmaassa puistossa, tuulista, mukulakivillä lasketun muhkuraisen tien askeltamista. Kivisiä portaita ja lisää kivisiä portaita, kuluneita ja uusia. 

Mikä ihmeen ruuhka? Ai niin, espanjalaiset portaat!  

 

Ihan kaikki eivät olleet naistenlehtiä lukeneet. Ei ainakaan ne pyylevät turistisedät, jotka lampsivat kohteesta toiseen rehjuisissa shortseissa, mainospaidoissa, melkein yhtä pyylevät rouvat heidän kintereillään. Keskustelu polveili vilkkaana eikä sitä sillä volyymillä voinut olla kuulematta. Kuka meni kenenkin kanssa naimisiin ja kenellä oli ongelmia sen ja sen kanssa. Kuljettiin omassa kuplassa, keskellä maailman kauneimpia seutuja. Suuren maan suurilla asukkailla tuntui riittävän touhottamista omissa asioissaan, mitä yhdestä renessanssista! 

 

Entä ne kirsikankukan kauniit naiset, jotka kiltisti seurasivat jonon edellä kulkevaa lippua tai viiriä? Hillityt, kohteliaat matkalaiset, joilla oli hymy herkässä. Emme me ainakaan samoja lehtiä olleet lukeneet. Taisi olla paremmat ohjeet ja kuvat.  

Suuntana Villa Borghese. 

Italia otti kaikki tulijat vastaan vehreänä, kukkivana, kukoistavana – ja viileänä. Hyytävä kylmä rintama, jota etelän lämpöön olimme paenneet, pysyi kintereillä ja ravisteli välillä oikein kunnolla. Koleaa, tuulta, sadetta ja kerran hetkinen rakeita. Aurinkoisia tunnelmia tuulen suojassa ja tuulta aukeilla mailla. 

Nostalgiaa, Firenze.

Tiber, Rooma.

Mutta nythän on huhtikuu???

Kirkoissa ja gallerioissa ei tuullut eikä satanut. Melu oli jäänyt kadulle. Katsojajoukko vaelsi kohteelta toiselle, otti valokuvia, huokaili. Taideaarteita riitti jokaiselle päivälle, pakahduttava määrä. 

Kevät, ikuinen, ihana kevät. Primavera, Uffizi. 

Maailman kauneimmat taideteokset, siellä ne kaikki ovat. Firenzen ja Rooman kirkkojen ja museoiden holveissa. Taidokkaat siveltimenvedot, rohkeat sommitelmat, kaikki värit, valot, ilmeet. Ne katsoivat taivaisiin, ne katsoivat meitä, rohkeimmat seuraavat kulkijaa katseella. 

Rooma, Castel San Angelo 

Uffizi, Firenze.

Uffizi, Firenze 

Raffael, Uffizi

Correggio, madonna, Uffizi, Firenze.

Ei ole vain yhtä madonnaa, ei yhtä pietá-aihetta, ei yhtä krusifiksia. Kaikkea on, monta erilaista variaatiota ja näkemystä, hartaita ja kauniita kaikki. Ei ole vain yhtä mestaria, jonka mekin tiedämme, on monta, niin monta, etteivät kaikki nimet jää vanhaan mieleen. 

 

Pieni Jeesus-vauva, Jesunen, niin kuin Lönnrot joskus suomensi, on alaston, suloinen, hymyilevä, totinen. Pullea pikkuinen, hymykuopat polvissa ja kyynärpäissä, kiharaiset kutrit.  Joskus äiti  kohottaa lapsensa muiden katsottavaksi ja antaa temppelin viisaiden ihmetellä vauvan ihanuutta. Kauneimmissa kuvissa näkyy äidin ja lapsen yhteinen tunne, ilo olemassaolosta. Yhteiset hellyyden tuokiot. 

Castel San Angelon yläkerran saleissa kohdattiin suuri taulu, aiheena lepo matkalla Egyptiin. Joosef on väsynyt ja nukkuu sikeästi, melkein kuulee kuorsauksen. Maria imettää pienokaistaan. Pyhä perhekin on perhe. 

 

Kun Jeesuksen maallinen elämä lähestyy loppuaan, Mestari riippuu ristillä, yksin, kärsivänä. Krusifiksit on nostettu korkeuteen, ylös maallisesta maailmasta, yksinäinen Vapahtaja kaikkien yläpuolella. Ei enää suloinen pienokainen, jota kaikki rakastavat, vaan aikuinen mies, yksin kärsimyksen keskellä. 

 

Kirkkoja ja niiden freskoja restauroidaan kankaisten suojien takana. Kristus yksin ristillä, kiusausten erämaan hiekkaa muistuttavan värisen suojapeitteen edessä, Kristus lähes kokonaan pressujen taakse kadonneena. Kristus, joka tulee uudelleen. 

 

Maailmantaiteen rinnalla kulkee arkitaide. Pysäyttävät somistukset näyteikkunoissa, tavaroiden asettelu myyntipöydälle, ravintolan kauniisti rakennettu annos, kahvilan herkkutiskin värisarjat. Puutarhan vehreyden kerroksisuus, harkitusti istutetut puut, viimeistelty nurmikenttä ja valtoimenaan rönsyilevät kukat. Ihminen, joka luo itsestään pienen taideteoksen, kun pukeutuu huolellisesti värejä yhdistellen päivän rientoihin. Arkitaiteessa on elämän koko kirjo. 

Vyökauppias sanoi itse tehneensä kaiken.

Diorin muotitalon ikkunasomistus Firenzessä. 

Hotellin vaatekaapin ovenkahva, Firenze.

Taidetta ei jaksa, jos on jano tai nälkä. Iloinen tervehdys ravintolan ovella, olkaa hyvä, madame, ystävällinen keskustelu, herkut, joissa värit, rakenteet ja tuoksut muodostavat täydellisen kokonaisuuden. Maut, joita on hyvä muistella. 

 

Takkuisen talven jälkeen Rooma ja Firenze tekevät hyvää sielulle! 

Olkoonkin, että mekot palasivat matkaltaan sileinä ja puhtaina. Ei mennyt silitys hukkaan, ei vielä kertynyt mekkopyykkiä takapihan narulle liehumaan! 

 

Kuvat on otettu pikkukameralla, valotusta tapaillen ja sommittelun lakeja uhmaten. 

 

Elämää kirjoissa - ja vähän kuolemaakin

 

Kirjoissa on elämää ja kuolemaa. Niin elämässäkin. 

Kun kerään yhteen viime vuonna luetuista kirjoista ne, jotka koskettivat ja kolahtivat, huomaan, miten kuolema välähtelee teksteissä, elämän rinnalla. Kontrastit elävät ja sävyt antavat voimaa toisilleen.   

 

Finlandian voittaja.

36 uurnaa

 

Olen lukenut Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa. Epäsystemaattisesti. Pokkaripainoksien pientä pränttiä tihruten. Hyvä kirjailija, suosittelen tutustumista Kuopio-kirjoihin, mutta mieluummin ehkä ilmestymisjärjestyksessä. Henkilögallerian voi silloin omaksua ja oppia, tapahtumien kronologian hallita, lukukokemus lienee antoisampi.  

  

36 uurnaa kertoo elämästä äidin kuoleman jälkeen. Aikuinen tytär järjestää ajatuksiaan, jättää hyvästejä, päästää lopulta äidin lähtemään tuonilmaisiin. 

 

Äidin ja tyttären suhde on kaikista ihmissuhteista särmikkäimpiä, vaikka kaikki olisikin ’hyvin’. Äiti on tyttären elämässä mukana huoltajana, hoivaajana, naisen mallina, naiseuden auktoriteettina. Suhde voi olla harmoninen, riitaisa, iloinen, surullinen, kaikkea samalla kertaa ja vuorotellen. 

 

36 ottaa mukaansa, palauttaa mieleen tunteet oman äidin kuoleman jälkeen. Tässä on kai sanottava, että Sirpa Kähkösen kirja on omalla tavallaan surutyötä, vaikka tuota sanaa pohjattomasti inhoankin. 

 

Suru käy totisesta työstä, en kiistä. Suru on mieleen vyöryvä myllerrys, jossa mitataan etäisyyttä ja läheisyyttä. Mutta: toisin kuin melkein mitä tahansa muuta työtä, surua ei voi teettää toisella, ostaa valmiina kaupasta tai hoitaa silloin, kun aikatauluun sattuu mukavasti sopimaan. Suru tulee ja valtaa mielen, se on käytävä läpi, sillä vain näin varmistuu, että eräänä päivänä voi saavuttaa tasapainon ja suru muuttuu osaksi sielua, mutta antaa elää eteenpäin. Milloin se tapahtuu, sitäkään ei voi tietää, ennen kuin kaikki on valmista. 

 

Luin 36 uurnaa kahteen kertaan. Ensimmäinen lukukerta oli haltioitunut, nopea, kirja on upea, olin vaikuttunut. Toisella kerralla olin kriittisempi, vaikka teksti edelleenkin oli hyvä ja tehoava. Poimin yksityiskohtia, hidastelin, aikaisemmat Kuopio-sarjan kirjat nousivat mieleen. Ensimmäisen lukemisen hurmio vaihtui hallitumpaan makusteluun. 

 

Kirjaston piirissä olen tutustunut puutarhuriin, 
joka askartelee kauniita kirjanmerkkejä. 
Kiitos lahjasta, tähän kirjaan se sopii! 

Suntio 

 

Antti Hurskaiseen tutustuin tämän kirjan myötä, kun kirja oli jo Finlandia-ehdokas. Olisiko palkinto sittenkin kuulunut Suntiolle? Uskonnollissävytteinen teksti ei valitettavasti taida olla kaikkein trendikkäintä, mutta elämänkatsomuksellisten teemojen pohdintaa pitää aina olla.  Myönnän, kaikkia Finlandia-ehdokkaita en edes ole lukenut enkä pitänyt kädessäni. 

 

Suntio on pienen seurakunnan työntekijä, pienen tytön yksinhuoltaja ja kirkkoherran ja kappalaisen keskustelukumppani. Kirja on Virsikirjan näköinen opus, ruskea ja eleetön. Liian eleetön värikkäälle, sensaation sävyiselle markkinalle? 

 

Suntio on ollut vanhanajan kirkonvartija, seurakunnan yleismies ja se, jolla oli paras tieto seurakunnan tapahtumista ja muista työntekijöistä. Nykyään puhutaan seurakuntamestareista, tässä suntio on tutusti suntio. Helposti lähestyttävä. 

 

Antti Hurskaisen teos on rohkea kirja, josta pitää lukea tarkkaan muutakin kuin dekkarimainen juoni. Antti Hurskainen avaa henkilöidensä suntio Turtolan, kirkkoherra Sirénin ja kappalainen Lepän elämänkuvioita asteittain. Avainhenkilöksi muodostuu pieni Monika-tyttönen. 

 

Kuinka Turtolan lopulta käy? Suoraa vastausta kirjailija ei anna ja ehkä Turtolan tarina jatkuu vielä, ehkä siitä ei voikaan sanoa mitään lopullista. 

 

Kauan sitten luettuja, yhä kestäviä. 

Antti Hurskaisen ansiota on, että Suntion luettuani etsin kirjahyllystä Ingmar Bergmanin Laterna Magican, muistelmateoksen. Turtolan ja Sirénin keskusteluissa kirja on esillä, nyt perintönä saatu opus pääsee, monien vuosien jälkeen, yöpöydälle. Seuraavana voisi kerrata Hyvä tahto -kirjan. Laterna Magica ei ole vanhentunut, vaikka sivut ovatkin kellastuneet.

Kuinka kauan Suntio pysyy tuoreena? 

Ajatuksia ja kielikylpy.

 

Innan du försvinner

 

Rafael Donner on tullut teeveestä tutuksi taloprojektinsa ansiosta, Jörn Donneria tuskin pitää edes esitellä. 

Isän ja pojan kirjeenvaihto on julkaistu 2018. Jörn Donner kuoli tammikuussa 2020. Kirja on melankolisen kaunis, pehmeäkantinen opus ja sen on painanut Oy Nord Print Ab, tuttu omien omakustanteideni painotalo. Tyylikäs nide tarttui käteen kirjamessujen alennuslaarista, ei ehkä ihan arvoisestaan paikasta. 

Luin ruotsinkielisen alkuteoksen, enkä aluksi edes ottanut selvää, onko tätä suomennettu. Tehokas toisen kotimaisen kertauskurssi ja mahdollisuus nauttia ilmeikkäästä kielestä. 

 

Jörn Donner kertoo elämästään, myöntää virheensä, pohtii sitä, miten lapsuuden tragediat ovat vaikuttaneet aikuisiän ihmissuhteisiin. Me muistamme Jörn Donnerin elokuvantekijänä, kulttuurivaikuttajana, rohkeana keskustelijana. Perheen vaiheista on saatu sensaatiojuttuja, julkisuus ei aina ole ollut kovin hienotunteista. 

Mitä sitten, kun yleisö alkaa unohtaa? Jörn Donner pohtii sitä, millaisista asioista hänet muistetaan – ja mistä hän haluaisi tulla muistetuksi. 

Sanat, kirjat, tekstit – niiden hän toivoo jäävän elämäntyönsä tärkeimmäksi osaksi. Kaiken keskelle jäävät sanat, kirjoittaminen. Toivottavasti tämä toive toteutuu. 

 

Joskus, kun lukee romaania tai runoja, eksyy riveiltä ja tulee kysyneeksi itseltään: kuka puhuu? Tämän kirjan kohdalla ei tule sitä ongelmaa. Käsialat erottuvat toisistaan, äänenpainoissa kuuluu eri ikäkausien kokemukset ja arvostukset. 

Rafael ja elämänsä illan realiteetit tajuava Jörn Donner ovat hienoja keskustelijoita. 

Sain Anjalta lahjaksi mustan kissan. 

Erään kissan tutkimuksia 

 

Katja Kettu jäi mieleen ollessaan Eeva Joenpellon talon stipendiaattina Sammatissa. Vares-Kantolassa hän kirjoitti Kätilön, läpimurtoteoksensa. 

Vaikka Katja kirjoitti tekstiään eteläisessä Suomessa, kirjan poljento on pohjoinen. Murre, sanonnan, asennoituminen elämän ankaruuteen. Kaiken kehyksenä on sota, julmista julmin kohtalo. 

 

Kätilöä on sanottu roisiksi. Tapahtumat kuvataan juuri niin raadollisina kuin ne ovat tapahtuneet, yhtään eufemismia, kiertoilmausta tai kaunistelua ei tekstissä ole. Jyrkkä totuus lyö silmille, lukiessa täytyy välillä huokaista, ainakin, ottaa hetken verran etäisyyttä. Kirjan lopussa on lähdeluettelo, kaikki ei ole kirjoittajan kuvitelmaa.  

 

En osaa kuvitella, millaista Katja Ketun teksti olisi äänikirjana, kun sanat paukkuvat väistämättä koko ajan päälle, eikä niiden lomassa ole aikaa ajatella, edetä verkkaan, hengähtää, miettiä. 

 

Erään kissa tutkimusten sivuilla on huikean kauniita luontokuvauksia, kuin Paulaharjun tekstiä, elävää, ilmeikästä kieltä. 

Siinä on myös ankaria kuvauksia pohjoisen elämästä, historian vaikeista ajoista. Välillä sukelletaan kirjailijan nykyaikaan ja taisteluun oman elämän ja työn ongelmien keskellä. 

Katja Kettu osaa lomittaa erilaiset juonet, punoa kertomuksen kuin taidokkaan palmikon. Kaiken keskellä on salaviisas kissa, joka kertoo sen, mitä ihmiset eivät sanoiksi tohdi pukea. 

 

Erään kissan tutkimuksien viitekehykseen kuuluu Katja Ketun elämäkertakirja Ismo Alangosta. Kirjaprojekti, joka ei ehkä vastannut kustantajan toiveita ja joka sai nuivan vastaanoton. Kun löysin kirjan edullisten hintojen messupöydästä, päätin ottaa selvää, mistä oikein on kyse. 

Olin ajatellut, että kahden luovan ihmisen, kirjailijan ja lauluntekijän välillä voisi olla aivan erityistä kemiaa, kipinöintiä. Sitä en löytänyt, valitettavasti. Taidan olla väärää kohderyhmää. 

Elämäkerta on varmasti aarre Ismo Alangon faneille, niin tarkkaan siinä selvitetään iskelmälaulajan ura ja kaikki laulut – joita on paljon.  

 

Olen lukenut Kätilön, olen lukenut ja nauttinut tämän uusimman. Olen hankkinut Katja Ketun kirjoja hyllyyni enkä niistä luovu. Hyviä kirjoja kirjoitetaan juuri näin, sievistelyä kaihtamatta. Rohkeasti. 

 Ja niin...

 

Olen hidas lukija. Luen vanhanaikaisesti, painettua sanaa.  Pohdin sanoja ja tekstejä verkkaisesti. 

Nämä kirjat ovat olleet pinnalla, mutta eivät ne enää nouse suosikkien listoille.  Kirjallisuuden sykli on nopeutunut, kirjojen markkinointi tehostunut, kirjojen olomuoto muuttunut. 

Kuitenkin, uskon kirjallisuuteen. Kaikenikäiseen, kaikenlaiseen, kunhan se koskettaa.  

 

 

 

 

 

 

Valovirtaa ja ajatusten virtaa

Kannattaako mennä ladulle ja ulkoiluttaa Karhuja? 

Kun mieleen tulee kaikenlaisia hassuja juttuja? Loruttaa ja runottaa?

Metsässä ajatukset karkailevat, vaikka hiihtovauhti on lähinnä säälittävä. 

Mä mistä löytäisin sen sähkön

Sen valon muita halvemman 

Jos jostain löytäisin sen sähkön 

Niin lupaan, sitä taiten kulutan. 

Löytäisinpä vielä perussähkön

kohtuuhintaisen ja toimivan.

Taas pohdin virtaa koko yön
kun laskun summan tajuan.

 

Mä mistä löytäisin sen sähkön

jolla siirtohinta reilu, rehti on.

Jos saisin kohtuullisen säästön 
Ois energia voima huoleton. 

On koettu hurjat sähkölaskut
ja nousut jyrkät siirtohintojen.

Jos taksan kohtuullisen löydän

varmasti en siitä luovu, en!

 

Vaan mistä löytäisin sen sähkön
niin halvan, hyvän, toimivan 

jos vielä löytäisin sen sähkön

ja entisaikain maailman. 

 

Jos hirmulaskuilla ei peloteltais

vois saunoakin reilummin 

kitsastelematta ruokaa tekisin, 

arkihommat hyvin hallittais. 

 

Kun laskukuoren aukaisen

saan sähköiskun, tosi tärskyn.

Taas kohtaan tylyn totuuden 

se pintaan nostaa kiukun, myrskyn. 

 

  

 

Kirjoitettu tammikuun pakkasilla. Yhtäläisyydet olemassa olevien laulun tms. sanojen kanssa eivät ole tahattomia vaan johtuvat kirjoittajan elämänkokemuksesta sävelradion kuuntelijana. Valitan tapahtunutta, mutta eniten kirjoittajan saa valittamaan sähkön myyjien mielikuvituksettomuus. Eikö ne nyt mitään muuta keksi kuin laskuttaa? 

 

 

Kirjoistani en luovu!

Pekalla oli tapana tulla juttelemaan. 

Kuule Liisa, Pekka aloitti. Olis yks juttu. 

Koska oikein ajattelit muuttaa kirjasi tänne? 

 

Kunnollista vastausta Pekka ei koskaan tainnut saada, mutta kirjani olen sittemmin muuttanut. En henkikirjoja – tai miten niitä nykyään kuuluukaan kutsua – mutta useamman laatikollisen nidottuja ja sidottuja opuksia kumminkin. Mumminmökkiin. Banaanilaatikoissa. Laatikko tai kaksi kerrallaan. 

 

Ystävättäret tekevät kuolinsiivouksia, poistavat tavaraa, jopa kirjojakin. Seuraan ristiriitaisin miettein, ei kai, miksi, tai: ehkä sittenkin, miten hienoa, jos itsekin pystyisi. Ikään kuin olisi joku ikä, jolloin pitäisi jo valmistautua kuolemaan. Eikö eläminen ole tärkeämpää? Vai onko kuolinsiivous elämän merkki? Haluavatko he palata huolettomaan teini-ikään, jolloin kaikki tärkeä mahtui virttyneeseen kassiin? 

 

Jos muistini jonakin päivänä rakoilee vielä enemmän, miksei minulla silloin saa olla lähelläni muistin kiinnekohtia. Jos taas muistan kaiken oikein ja skarpisti, voin merkitä muistiin vaikka kattilakaappini tai kahvikuppihyllyni asukkaiden muistelmat. On niilläkin tarinansa. Ja ne tarinat, ne ovat minun vastuullani kaikki. 

 

Ongelma on ja ei ole muistaminen. Muistan vieläkin hyvin, miten onnellinen äiti oli, kun joululahjapaketista tuli esiin kaunis termoskannu. Se kannu on vieläkin olemassa. Siihen voi kaataa yli jääneen kahvitilkan seuraavaa hetkeä varten. Ei termoskannussa ole muita liikkuvia osia kuin korkki, joka kyllä kestää. Kun huushollitavaroita käsittelee hyvin, ne toimivat hyvin. Muistan monen muunkin esineen historian, kuinka niistä muistoista voisi luopua.

Tämä kuva on otettu alunperin yhden kirjan kansikuvaksi.  
Valitsin sitten toisin. 

 

Kirjoista en luovu. 

Olen saanut kirjoja, perinyt kirjoja, ostanut kirjoja. Minulle on lahjoitettu ja annettu kirjoja, koska antaja on ehkä ajatellut, että jos minä saan kirjan, se ei koskaan katoa kokonaan. Jos antaja tulisi katumapäälle, hän voisi tulla, pyytää anteeksi ja hakea omansa pois. Niin ei ole koskaan käynyt, mutta niinkin kai voisi käydä. 

Olen odottanut joulua ja lahjoja. Yhtä paljon olen odottanut sitä hetkeä, jolloin jouluruoka on syöty, kahvit juotu ja saa vetäytyä lukemaan uutta ihanaa lahjakirjaa.  

 

Olen joskus kuvitellut, että kirjoja saa rajattomasti lisää kirjakaupoista ja että kirjakauppoja on kaikkialla. Ei muuten ole. Lauantaina niitä on vielä vähemmän. Lähikirjakauppani on lähes tyhjä ja ovet suljetaan lopullisesti. Ennen lopullista tuhoaan kirjakauppa pienensi valikoimaansa, alkoi myydä askartelutavaroita ja villalankoja, muuttui lelukaupaksi. Onneksi tavarataloon on avattu kirjaosasto, ainakin kymmenen hyllymetriä bestsellereitä. Siinäpä se, markkinarako. 

 

Kuvittelin myös, että kirjastosta saa kirjoja. Joitakin yrityskirjoja olen saanut todella helposti. Konsernin historiakirja oli aina valmiina kirjaston yläkerran hyllyssä, joka kerta, ihan kuin vain minua varten, jos halusin tarkistaa jonkun faktan. Onkohan se siellä vielä, kun minä en ole sitä muutamaan vuoteen tarvinnut.  

Työpaikka.  Hyvä, ei liian hutera pöytä ja tuoli riittävät, jos kirjoja on tarpeeksi. 

Löysin viime viikolla kirjastosta hyvän ja kiinnostavan tietokirjan, ihan uuden ja puhtoisen, lukemattoman, upeasti kuvitetun ja painetun. Oman alansa helmi, hetkinen, ilmestynyt 17 vuotta sitten! Edelleen varmasti validi, saman alan opuksia ilmestyy hyvin harvoin. En kai minä ole ensimmäinen lainaaja? Ei sentään? Jos kirja ei liiku eikä kulu kansan käsissä, se siirretään kellarivarastoon ja jos ei sitä sielläkään kukaan kaipaa… Puhtaita kirjoja on ilo lukea, tiedän sen, sillä kotikylän kirjastossa on vähemmän lainaajia, lyhyemmät jonot ja puhtaammat kannet, mutta ellei kukaan ole kirjasta kiinnostunut, onko sillä tulevaisuutta? 

 

Ja sitten on, tietysti, Antikvaari. Antikvariaattien yhteinen nettikauppa, josta voi tilata sellaisia opuksia, joita ei enää muualta saa.  Kirjoja myydään sisältönsä takia, mutta hintaan ja saatavuuteen vaikuttaa niteen kunto, alleviivaukset ja vanhojen hintalappujen jättämät tahrat. Pari päivää ja jokunen euro postimaksua ja kirja on sinun.

 

Niin, että minä en aio luopua kirjoistani. Eikä meillä ole kuin ihan tavallinen kotikirjasto.  Jotain muuta voin kuolinsiivota, jos on ihan pakko, mutta kirjoja, ei. Aina siitä sekalaisesta valikoimasta nousee mieleen tai pintaan joku kirja, jota alkaa muistella ja kertailla. Vanhaa tietosanakirjaa olen viimeksi käyttänyt tietokilpailukysymyksiä laatiessa, lukenut hassun kuuloisia teknisiä selityksiä. 

 

Kirjoilla on kohtalonsa ja voi tietysti olla, että kirjat ovat minun kohtaloni, jonakin päivänä. 

Olen aakkostanut kaikki, kotimaiset kaunokirjalliset kirjat, käännöskirjat, tietokirjat, dekkarit. Aakkostamisessa ja lajittelussa kului muutama päivä. Sotakirjat toisessa hyllyssä bisnesjuttujen kanssa. Sotaa se bisneskin voi olla. Elämäkerrat olen aakkostanut kohteen eikä kirjoittajan mukaan: sillä tavalla löydän nopeammin etsimäni. Runohyllyssä on vähän epäjärjestystä, kun tyttökirjat on pakattu niiden taakse ja pojantytär on tyttökirjaiässä. Anni Swaneja voisi olla vähän enemmänkin. Muumeja olen lukenut lasteni kirjoista, silloin kauan sitten niitä ei meillä ollut.  

Tässä kuvassa näkyy Lundiahylly.
Sen ansio on, ettei se kerskaile olemassaolollaan vaan antaa tilaa kirjoille. 

 

Luojan kiitos, olemme avioliiton ensimmäisenä vuonna yli 50 vuotta sitten hankkineet ensimmäiset Lundiahyllyt. Nyt niitä on jo enemmän ja ne ovat melkein kokonaan täynnä, kirjoja kahdessa rivissä, mutta en minä niistä luovu. Viimeksi joulun alla kaipasin Samuli Paulaharjun juttuja ja sitten piti tarkistaa joku sitaatti tai lepattava muisto ja niin edelleen. Kohta pitää hakea runokirja, ennen taidetilaisuutta. Pitää aivosolut virkeinä, kun muistelee, mitkä kirjat ovat takimmaisessa rivissä. Hätätilassa pitää jumpata ja nostella kirjoja. Toistaiseksi ne ovat löytyneet.  Eturivi on helpompi. 

 

Puhun siis painetuista kirjoista. Niistä, joissa on pahvia ja paperia ja kaoliinia ja tiesmitä. En puhu äänikirjoista tai sähköisistä opuksista. Olen niihinkin tutustunut, mutta hyllyyn niitä ei voi laittaa eikä samalla tavalla käsitellä. Olen silläkin tavalla vanhanaikainen, että tykkään kääntää sivua. 

 

Seuraavaksi pitäisi kertoa kirjoista. Niistä, joista en luovu. 

Olisi ollut kiva näyttää kirjoja Pekallekin, oli se ihan mukava kaveri. 

 

Kirjoja ei saa kohdella kaltoin eikä kirjakauppoja saa tappaa! 

 

Kirjoja Salon taidemuseossa.  Huomatkaa varoitus: ei saa astua liian lähelle, ettei järjestys hajoa. 

 

 

Rakuuna muistelee – että me muistaisimme

  

Edellisessä päivityksessäni jaoin teille isäni Viljo Lallinahon vuonna 2004 Sammatin itsenäisyyspäivän juhlassa pitämän puheen. Kiitos kaikille teille, jotka olette sen lukeneet – näin suurta ja lämmintä mielenkiintoa en edes osannut odottaa. 

 

Kun Suomi 6.12.2007 täytti 90 vuotta, Viljo Lallinahoa pyydettiin tuomaan veteraanin tervehdys Sammatin itsenäisyyspäivän juhlaan. 

Edellinen kokemus puhumisesta oli ollut positiivinen, joten tartuimme toimeen. Työnjako oli sama kuin ensimmäisellä  kerrallakin: isä kirjoitti – osittain myös saneli – minä kirjoitin tietokoneella liuskat, jotka sijoitimme siniseen puhekansioon ja joista olisi helppo lukea. Iso fontti, rauhallisesti rytmitettyjä liuskoja. 

Tällä kertaa ei enää turvauduttu muihin teksteihin, isä kertoi omasta elämästään. Hän oli Myllykylän Alimyllyn neljästätoista lapsesta nuorimpia, vaatimattoman, mutta turvallisen kodin poika, ylpeästi Suomen ikäinen. 

 

Vaikka fyysinen kunto viimeisten vuosien aikana heikkeni, isäni oli loppuun asti täysissä sielun voimissa. Keskustelimme elämästä, muistelimme yhteisiä aikoja – suhde isään on ollut minun elämäni pisin ihmissuhde. Olen siitä kiitollinen. 

 

Tämä puheenvuoro ja edellisessä päivityksessä julkaisemani teksti ovat uudella tavalla ajankohtaisia, ankarat uhkakuvat hallitsevat uutisia eikä sodan varjo ole väistynyt.  Siitä, mitä sota voi ihmiselle merkitä, on tärkeää puhua. 

Hyvää ja turvallista uutta vuotta! 

 

 

Veteraanin tervehdys Sammatin itsenäisyyspäivän juhlassa 6.12.2007 

Viljo Lallinaho

 

Arvoisa juhlayleisö 

 

Sain kunniatehtävän esittää Teille, itsenäisyyspäivän juhlavieraat, sotiemme veteraanin tervehdyksen. Teen sen mielelläni, sillä Suomen itsenäisyys kuuluu elämäni tärkeimpiin tukipilareihin. 

 

Olen syntynyt Sammatissa, Myllykylän Alimyllyssä, suurperheeseen. Suomen Tasavallan julistautuessa itsenäiseksi kuudentena joulukuuta 1917 olin puolen vuoden ikäinen. 

 

Itsenäisyyden ensimmäisistä ajoista ja pian seuranneesta sodasta minulla ei ole muistikuvia. Lapsuuteni Sammatissa elämä oli vaatimatonta. Tapahtumia oli vähän, eikä meillä ollut radiota, televisiota tai puhelinta.

 

Ihminen eli siihen aikaan rauhallisesti, omatoimisesti ja omalla tyylillään – ja oli tyytyväinen.

 

Isäni oli mylläri ja meillä jauhettiin viljaa, sahattiin puuta, tuotettiin sähköä. Äiti oli kotona ja piti perheen hallinnassa, kasvatti lapset rehellisyyteen ja hyvään käytökseen. 

 

Meillä oli paljon yhteisiä, lapsuusajan leikkejä. Pölkynpäästä sahattiin kiekko ja pintalaudasta tehtiin mailat, sitten pelattiin kiekkoa. Itse rakenneltiin korkeushyppytelineitä. Sahan purukasan luona oli hypinlauta. 

 

Oltiin omavaraisia. Jalkineet teki suutari, aikuisille oli tehdastekoisia pieksuja, vaatteet teki kraatari. 

 

Syyskesällä ohjelmaan kuului marjastus ja sienestys. Kerättiin metsämansikoita ja muita marjoja.  Metsäretket olivat hauskaa vaihtelua. Lapsuusiässä elettiin täyttä elämää, siinä yhdistyi huvi ja hyöty. 

 

Koulunkäyntini alkoi kiertokoululla. Ensimmäisenä syksynä koulua käytiin kaksi kuukautta. Kouluna oli Pousun pikkumökki Myllymäen kupeessa ja koulussa opeteltiin kirjaimet, piirrettiin ja laulettiin. 

 

Jouluksi koristeltiin kuusi ja pidettiin koulun oma joulujuhla, sitten koulu päättyi. Koulunkäynti jatkui seuraavana keväänä. 

 

Seuraavana syksynä koulunkäyntiä jatkettiin Myllykylän koulussa, opettajana oli Eriika Saarela. 

 

Opettaja Saarela teki perusteellista työtä ja hänellä oli hyvä auktoriteetti. Koulussa luettiin ja laskettiin, luettiin Maammekirjaa ja Kalevalaa, oltiinhan sammattilaisia. 

 

Meille puhuttiin myös siitä, että ollaan suomalaisia. Eriika Saarela oli opettaja, joka piti lapset ajan tasalla. 

Kouluvuosien kohokohtiin kuului luokkaretki Naantaliin, Kultarantaan. Sinne lähdettiin pikkuautoilla. Komeaa Ukko-Pekan siltaa ei silloin vielä ollut, vaan meidät kuljetettiin veneellä. Tasavallan presidenttinä oli silloin Lauri Kristian Relander. 

                      

Koulun jälkeen siirryttiin erilaisiin töihin ja aikuistuttiin vähitellen. 

Asevelvollisuus oli silloin tärkeä taitekohta nuoren miehen elämässä. 

1.10.1938 astuin palvelukseen ja suoritin asevelvollisuuteni Uudenmaan Rakuunarykmentissä Lappeenrannassa. 

 

Ratsuväki oli arvostettu aselaji. Olin jo ennen armeijaan menoa tehnyt töitä ja tottunut käsittelemään hevosia, mutta rakuunarykmentissä opetus oli erilaista. Meille opetettiin ratsastusta ja hevosen hallintaa, saimme kaikki opit siitä, mitä hevosella voi tehdä ratsuväessä. 

 

Asevelvollisuusajan jälkeen siirryin rintamalle, puolustamaan itsenäistä Suomea. Haavoituin juhannuksena 1944 ja palasin siviiliin sotasairaalassa vietettyjen kuukausien jälkeen. Aloitin urani työelämässä, perustin perheen ja jäin aikanaan eläkkeelle. 

 

Sodanjälkeiset vuodet olivat työteliästä jälleenrakennuksen aikaa. Suomi korjasi sodan jäljet, maksoi velkansa ja rakensi uutta. 

Suomalainen yhteiskunta on muuttunut paljon lapsuuteni ajoista. 

Sammattikin on muuttunut, mutta sammattilaisuus on edelleen meitä kaikkia yhdistävä asia. 

 

Sain kunnian olla sammattilaisten edustajana Finlandia-talolla, kun itsenäisyyden juhlavuosi avattiin. 

 

Talvi- ja jatkosodan veteraanina ja sotainvalidina haluan lausua tervehdykseni kaikille 90-vuotiasta Suomea juhliville. 

 

Kenraali Adolf Ehrnrooth on kiteyttänyt itsenäisyyspäivän sanoman näin: Suomi on hyvä maa. Se on paras maa meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa. 

 

Vaikka me emme olekaan vuosikymmeniin joutuneet ase kädessä maatamme puolustamaan, kunnioitetun kenraalin testamentti on edelleen pätevä. Suomi on hyvä maa, myös rauhan aikana. Suomi on puolustamisen arvoinen maa, suomalaisuudella on arvoa ja merkitystä tässä maailmassa. 

 

Toivon teille kaikille hyvää itsenäisyyspäivän juhlaa ja onnellista tulevaisuutta. Toivottavasti saamme elää rauhan aikaa vielä pitkään.