Puhutaan ulkomaata?

Hyvää huomenta!  Hyvää päivää!  Hyvää yötä! 

Terve, mitä kuuluu? Kiitos hyvää, entä teille/sinulle?  

Mikä teidän nimenne on?  Mikä sinun nimesi on?

 

Kun kunnon väki lähtee maailmalle, mukaan otetaan parlööri, matkailijan apu ja käsikirja. Käteviä, valmiita lauseita, ääneen lausumista vaille. 

Kun pieni kirjanen on taskussa, koko maailma on hallussa? 

Hadrianuksen pylväs kertoo historiaa kuvin. 

 

Hei, emme taida olla tavanneet aikaisemmin? 

Saanko esittäytyä, te olette varmaankin neiti/rouva/herra NN?  Tässä on käyntikorttini!  Oletteko ensimmäistä kertaa täällä?  

 

Parlöörin maailmassa ollaan korrektin kohteliaita, teititellään. 

Sanotaan kauniisti, puhutaan täydellisin lausein.

Vastaus on varmaankin yhtä sulavan sujuva. Kun sen vielä ymmärtäisi?

Siellä se on, koulusta tuttu paikka! Ihan sydäntä lämmittää! Rooman ja Napolin välillä, paikallisjunasta kuvattu. 

Kiitos avusta! Eihän tuo mitään!  Kiitos vaivannäöstä! Ei kestä kiittää! 

Anteeksi että häiritsen, mutta. Mikä vahinko, olen pahoillani, mutta se ei käy päinsä! 

 

Sen voi sanoa niin monella tavalla. Kauniisti tai arkisesti.  

Sen, joka arkielämässä on Höh! Oho! Äh! Eikai! Sori! Sattuks se? Anteeks! Älä ny viitti!

Pari tuhatta vuotta ei ole kaupungille ikä eikä mikään, vai mitä Pompeiji? 

Pompeiji, laajeneva kaupunki.

Onko teillä vapaita huoneita? Voiko huoneeseen saada lastensängyn? 

Missä on ruokasali/baari/sauna/uima-allas/terassi?

Voitteko kantaa matkatavarat huoneeseen? 

Voisitteko siivota huoneeni?

 

Tottahan kysymyksiin vastataan. Vastaukseksi voi saada lavean puhetulvan, niukan kommentin, olankohautuksen tai jotain siltä väliltä. 

Niin, jos kysymys on ymmärretty. Siis: jos henkilö on oivaltanut, että sanat, joita matkailija muodostelee, ovat kysymykseksi tarkoitetut. Asiayhteys toki tukee viestiä: tuskin vastaanottotiskille tullaan ilman jonkinlaista dokumenttia tai lippua. 

Napolin ilta.

Kysymys on muutakin kuin vain jono sanoja. Kysymyksen tunnistaa intonaatiosta, lausemelodiasta. Siihen liittyvät ilmeet, eleet, jotka kuuluvat painokkaaseen ilmaukseen. Näiden keinojen hyödyntämiseen parlööri ei käyttäjäänsä valmenna.

 

Useimmissa hyvissä hotelleissa osataan toki puhua jotain muutakin kuin omaa murretta. 

Myös kasvojen ilmeillä, käsillä ja jaloilla voi ilmaista itseään. 

 

Leonardo da Vincin keksimä uintiapu. Liikunta on terveellistä. Museo on Roomassa.

Sain eilen omituisen huimauskohtauksen. Vatsassani ollut vaivoja jo pitkään. Minulla on vakituinen lääkitys. Kutsukaa lääkäri! Minulla on matkavakuutus! 

 

Parlööri ei luota lääkärin kielitaitoon, ammattitaitoon, kykyyn todeta potilaan tila omiin havaintoihinsa luottaen. Parlööri uskoo, että vaikeiden sanojen mongertaminen, jotenkuten, auttaa parantajaa päätymään oikeaan diagnoosiin. 

Parlööri ei tuhlaa merkkejä ääntämisohjeisiin, suomenkielisen tekstin parina on aina vieraskielinen vastine paljaaltaan, vailla tarkempia ohjeita. Kuin lääkepakkaus ilman apteekin tulostamaa ohjeliuskaa.

Onneksi on vakuutus. 

Giordano Bruno, Campo de Fiori, Rooma. 

Elämä sykkii patsaan ympärillä. 

Mitä maksaa postikortin / kirjeen lähettäminen Suomeen? 

Kuinka monta päivää kortit kulkevat Suomeen? 

 

Siihenkin aikaan, kun postikortit vielä liikkuivat maailmalla, ne olivat ö-luokan postia. Hidasta, harvoin ajallaan saapuvaa. Joskus filatelistiystävä sai upean merkkisikermän asemesta kortin tai kuoren, jonka osoitepuoli oli matkan varrella tyhjiin höyrytetty. 

Postikortit, kuka niitä kaipaa? Ja jos vaikka kaipaisikin, mistä niitä saa? Merkkejä ei ole missään, eikä kukaan tiedä, montako päivää tarvitaan – niin, mikä se kohdemaa olikaan?

Toisin on todellisuus. Selfie kiertää maapallon kahdeksassakymmenessä sekunnissa – tai ainakin minuutissa. 

Fontana di Trevi. Montako selfietä lähti maailmalle kuvan ottamisen aikana? 

Voisinko sovittaa tätä/näitä? Missä sovituskoppi on? 

Onko teillä lastenvaatteita? Onko teillä mitään halvempaa? 

Minulla on kuitti, voinko vaihtaa tämän? 

Kiitos, minä vain katselen! 

Mihin aikaan suljette? 

 

Ennen vanhaan oli ihanaa käydä ostoksilla. Ulkomaan kaupoissa oli aina jotain sellaista, mistä kotimaassa saattoi vain haaveilla: halpaa, kaunista, värikästä, muodikasta, persoonallista. 

Kaikissa itseään kunnioittavissa kaupungeissa on nykyään iso ja runsas ruotsalaisperäinen muotitavaratalo, englantilainen (luulisin niin?) vaateketju, huippumuodikas, alkuaan japanilainen ketju, saksalainen ketju. Yhtä muodikasta, yksilöllistä, edullista siellä ja täällä. 

Kaupan tekeminen ei koskaan ole ollut kielestä kiinni. Oleellista on kauppamiehen into ja taito, kyky suostutella. Sanoilla ja sanoitta.

 

Olisi se parlööri kuitenkin voinut luetella edes värit, numerot ja summittaiset koot akselilla tosi pieni – hurrrjan suuri.  

Mikähän olisi hyvää?  Kaikki! 

Saako teiltä sateenvarjoja/karttoja/postimerkkejä/matkamuistoja?

 

Matkamuistopuoti tursuaa kadulle asti, roju ja rihkama täyttää hyllyt. Jos sadetta on tullut viisi pisaraa, kauppias on jo ehtinyt nostaa sateenvarjot esille. 

Kauppa käy, vaikka et osaisi sanoa sanaakaan millään kielellä. 

Onko matkamuistosi kännykällä otettu kuva vai muovinen pienoismalli Colosseumista? Pienoismallit maksavat euron ja niitä on iso korillinen melkein kaikissa puodeissa… 

 

Colosseum, omana itsenään. Loppuunmyyty, ensi kerralla pitää tilata liput ajoissa. 

**********

 

Pandemian padot ovat avautuneet. Taas saa matkustaa, seikkailla maailmalla. 

Ja kyllähän me matkustamme. Pakataan vetolaukkuun muutama paita, tarkistetaan luottokortin käyttöalueet ja menoksi. 

Kohtasimme Napolin kujalla. Olisin niin mielelläni ottanut sinut mukaan! 

Perillä, kohteessa, on aina joku, joka osaa ainakin yhtä välttävää huonoa englantia kuin matkailija ja joka haluaa auttaa ja palvella. 

Ja ellei ole, apu löytyy puhelimesta. Tekniikka jyräsi pienen kirjan, joka yritti olla hyödyllinen. 

Pietarinkirkko. Jos joku on must, niin tämä. 

Ja niin kansa vaeltaa. Suorittaa turismia, kiertää nähtävyyksiä, maistelee ruokia, näkee näköalat ja elää osana suurta kansainvaellusta. 

Huomatkaa komea jäätelöpoika! 

Matkailijoiden heimo vaeltaa, jonottaa, suorittaa pakolliset nähtävyydet. Ne, joista on niin mukava jutella tuttavien kanssa kahvipöydässä ja samalla vähän itsekin päteä. Heh, siellä mekin!

On sitä muuten taas nähty mualimaa!

 

En puhu englantia/italiaa. Puhun hiukan englantia/italiaa. Asun hotellissa!

Pantheon, huikea kupoli.

Pieni kirja, joka yritti olla hyödyllinen.
Aika ja tekniikka ajoivat sen ohi. 

Valmis elämä

 

Muuan päätoimittaja tilasi arvostamalleen vaikuttajalle muistokirjoituksen siinä vaiheessa, kun tämä oli saavuttanut korkean iän. 

Sen jälkeen hän oli aika ajoin yhteydessä kirjoittajaan ja varmisti, että kirjoitus oli tallessa, kunnes julkaisemisen aika viimein koitti. Paljon myöhemmin kuin oli ajateltu. Paljon kaikkea oli ehtinyt tapahtua.

 

Valtiomies kuoli ja uutinen hänen kuolemastaan julkaistiin lähes samalla kellonlyömällä tärkeimpien tiedotusvälineiden verkkosivuilla. Kymmenen minuutin kuluttua siitä ensimmäinen muistokirjoitus oli jo luettavissa. 

 

Ei nopeaa, vaan harkittua toimintaa. Muistokirjoitus on ehkä laadittu viimeistään silloin, kun tieto vakavasta sairastumisesta on alkanut olla esillä mediassa. Sanotaan, että kuuluisien miesten elämäkerrat ja muistopuheet kirjoitetaan jo heidän eläessään. Pitää ehtiä ensin. 

 

Tottakai, uutinen pysäytti. Päättäjät, joilla on kokemusta, näkemyksiä ja rohkeutta, ovat näinä aikoina kullan arvoisia, yhtään arvovaltaista ja pätevää henkilöä ei haluaisi antaa pois. Kun tehdään suuria päätöksiä, toivoisi, että kaikki mahdolliset seikat olisi puntaroitu ennen ratkaisuja. Ehkä juuri siksi, tässä kontekstissa, median toiminta hämmensi.

 

Kuuluisien miesten elämäkerroista julkaisi ensimmäisen kokoelman kreikkalainen Plutarkhos vuoden 100 jKr tienoilla. Kirjoitukset ovat kestäneet aikaa ja ne ovat esikuva. 

 

Päälehden verkkosivuilla on kuuluisien miesten ja naisten elämäntarinoiden arkisto. Sieltä on helppo tarkistaa, milloin joku julkisuuden henkilö on elänyt, sieltä saa tietoa siitä, miten asianomainen on elänyt ja kuinka pääsee lisätiedon äärelle. 

 

Lisätietoa tästä kyseisestä tapahtumasta on sittemmin sinkoillut. Jokainen haluaa sanoa muistosanansa, mahdollisimman julkisesti. Olivatko he puhuneet arvostuksestaan silloin, kun asianomainen sen vielä olisi voinut kuulla? Vai provosoiko media kysymyksillään? 

 

Elämä tulee valmiiksi vasta, kun kuolema tulee. Viimeiseen päivään asti voi tehdä uusia päätöksiä, kumota vanhoja, tehdä tekoja, joita kukaan ei olisi odottanut tai uskonut. 

Vasta viimeisen päivän jälkeen elämän koko kaari hahmottuu. Elämäkerran tai muistokirjoituksen voi viimeistellä sen jälkeen, kun elämä on siirtynyt historiaan. 

 

Kirjoitan tätä pitkäperjantaina, taustalta kuuluu kärsimysajan musiikkia. Vapahtajan elämä ei päättynyt kuolemaan, vaan ylösnousemukseen. Siitäkin kerrottiin, medioita ei vielä ollut, mutta suuri uutinen sai kaikupohjaa, tavoitti ihmiset, tuli kuulluksi. Vahva viesti tavoittaa, onneksi. Tänäkin pääsiäisenä sitä kerrotaan. Laupeudella ja armolla on onneksi vielä sijansa maailmassa, jota pandemia, kipu, sota ja käsittämätön väkivalta riivaavat. 

 

Tavallisen ihmisen – kuolevaisen – elämä voi jatkua. Elämän hyvät sanat ja teot kantavat

viimeisen rajan yli, muistot ja esimerkki kannustavat jälkipolvia. Jo ennen ylösnousemusta. 

Tämä kirjoitus on julkaistu hieman suppeampana myös Keravan seurakunnan blogissa Keravan taivaan alla

 

 

 

 

 

Käden työ, sielun lohtu

Luin muistiinpanoja vanhoista pöytäkirjoista.  Aineistoa, joka kertoi pienen osan suomalaisten naisten historiaa. Lukeminen pysähtyi talvisodan aattoon. Syksyyn 1939, YH:n aikaan. 

Oli kokoonnuttu kerhoiltaan. Yhdistyksellä ei vielä ollut omaa taloa, kokoonnuttiin kodeissa, vuorotellen eri jäsenten luona.  

 

Taas oltiin yhdessä, keskusteltiin ja tehtiin yhdessä käsitöitä. Radiosta kuunneltiin huolestuttavia uutisia. Kaikilla ei ehkä vielä ollut radiota, ja vaikka olisi ollutkin, ohjelmaa lähetettiin vain aamuisin, iltapäivisin ja iltaisin. Kun ohjelman aika oli, ainoaa valtakunnallista kanavaa kuunneltiin hiiskumatta. 

Kun oli aika erota ja lähteä kotiin, laulettiin vielä hengellinen laulu tai virsi. 

 

Ja niin päätettiin hankkia villalankaa ja kutoa talkoilla, sukkia ja lapasia reserviläisille. Villalankaa osattiin kehrätä ja varmaan sitä jo sai kaupastakin, mutta hyvä sukkalanka ei vielä ollut yhtä itsestään selvä ja yksinkertainen ostos kuin nykyään. Harmaata lankaa, joskus joku punainen tai sininen kerä. 

      

Valmiit neulomukset koottiin yhteen, yhteistuumin paistettiin korppuja – sillä ne säilyisivät kuljetuksessa parhaiten – ja näin saatiin aikaan 25 pakettia, jotka lähetettiin kotikylän miehille, lievittämään kylmää ja koti-ikävää. Koko sota-ajan nämä naiset kokoontuivat, kutoivat ja lähettivät paketeissa käsitöitään rintamalle. 

       

Sillä seudulla kudottiin, niin puikoilla kuin kangaspuillakin, eikä kenelläkään ollut vaikeuksia oivaltaa, kummasta työtavasta kulloinkin oli puhe. 

 

Muutakin työtä riitti. Ensin majoitettiin pommituksia pakenevia kaupunkilaisia, sitten tulivat evakot, haavoittuneet palasivat kotiin toipumaan ja saamaan hoivaa. Talojen ylimääräiset huoneet ja kesähuoneet, pihapiiriin rakennetut muorinmökit ja muut tilat olivat käytössä, väkeä oli paljon ja paljon lapsia koulussa. Keitettiin ruokaa, vähistä ja vähenevistä tarpeista, kaikille.  

 

Ja kun oli vähän rauhallisempi hetki, otettiin kudin esille. 

Vanhoja työvälineitä, noin 1940-50 -luvuilta. Sukkapuikkoja, sakset ja virkkuukoukkuja. Kellertävä koukku on ilmeisesti valmistettu luusta. Pitsin virkkaamista varten oli hyvin pieni koukku, johon kuului myös koukkua suojaava putkilo. Vanhoista vaatteista otettiin napit talteen. 

 

Sotavuosina tiedonvälitys oli säädeltyä. Lehdet eivät uskaltaneet kirjoittaa avoimesti taisteluista ja tapahtumista, sillä se olisi antanut viholliselle liikaa tietoa. Mieluummin ohjeita siitä, miten koti pidetään puhtaana vaikeissa oloissa, miten korttiannokset saa riittämään, kuvauksia konserteista ja muista tilaisuuksista. 

 

Me elämme informaatiotulvan keskellä. Kukaan ei voi piilottaa tietoa tai mielipiteitä, sodan kuvat vyöryvät esiin kaikkialla. Kuinka ne jaksavat, jotka ovat joka hetki tapahtumien keskellä, kun meillä täällä kauempana olevilla on välillä vaikeaa kuunnella päivän mittaan toistuvia uutislähetyksiä.

 

Käsityö toimii edelleenkin. Sukankudin tuvan penkillä, valmiina käteen otettavaksi, muutama kerros ainakin, hetki puikkomeditaatiota kiireen lomassa. Virkkuutyö, keskittymistä vaativa ja ajatukset arjesta irrottava tehtävä

Olen kuunnellut käsityön tekijöitä. Työ antaa voimaa, rauhoittaa mieltä ja antaa tilaa omalle luovuudelle. Se vapauttaa pakollisista kuvioista, on lupa toteuttaa omia ideoita ja ajatuksia. Elleivät silmukat heti osu kohdalleen, on lupa purkaa ja keriä, aloittaa alusta. Lanka vastaa lempeästi, antaa anteeksi pienet virheet, käden jälki on aina yksilöllinen. Kun työn saa valmiiksi, tulee hyvä mieli, tunne onnistumisesta. Vaikka maailma työkuvioissa jäisikin kesken, käsityö valmistuu ja asettuu osaksi elämää. 

 

Ota käsityö syliisi, aloita, keskity ja anna työn rytmin viedä. Rauhoitu hetkeksi, anna materiaalille vuoro. Käden työ antaa mielenrauhaa, auttaa pitämään ajatukset koossa. 

 

Käsityöllä on arvoa, sillä on arvonsa meillekin. Maailmassa, joka pirstaloituu, elämässä, jonka synkät uutiset täyttävät. Me tarvitsemme työtä, joka tulee valmiiksi, jonka tulokset ovat ehjiä, käsin kosketeltavia. Jotain, missä tuntuu vielä käden lämpö ja inhimillinen kosketus. 

 

En tiedä, tarvitsevatko maailman taistelijat käsintehtyjä sukkia tai lapasia - ja vaikka tarvitsisivatkin, voiko niitä heille paketissa lähettää? 

 

Lämpimiä ajatuksia ja sydämen lämpöä tarvitaan kaikkialla, aivan varmasti. Sitä me voimme yrittää antaa, rauhoittua ja samalla pohtia tapoja, miten saada rauhan ja rakkauden viestit perille. 

 

Pysykää rohkeina! 

 

 

 

 

URHEILUSTA

SELLAISET KISAT, JOISSA SELOSTAJIA EI HAUKUTA, OVAT  EPÄONNISTUNEET.  Pekka Tiilikainen 

Nyt kertyy ruutuaikaa. Ruudussa hiihtävät, hyppäävät, tähtäävät, askeltavat, liukuvat, luistelevat maailman parhaat urheilijat. Me heräämme ajoissa katsomaan tapahtumaa, joka tapahtuu Kiinassa, mutta jonka yleisö elää mukana, virtuaalisessa todellisuudessa.  

Pandemia teki olympialaisista kaikille urheilusta kiinnostuneille yhtäläisen kokemuksen. Kisakatsomoihin matkustavia turisteja ei voi edes kadehtia, sillä heitä ei ole. Paikalle ei pääse, ellei ole urheilija tai urheilijan huoltaja. Olipa korona kärsitty tai rokotettu. 

 

Kotikatsomoissa kisat ovat niin totta kuin ne tässä ajassa voivat olla. Elävä kuva tarjoaa enemmän kuin lumihangessa tai pienessä kopissa nököttäneet, kuulokuviaan jakaneet Tiilikainen ja Noponen, me näemme kaiken – tai ainakin parhaiksi arvioidut palaset. Me viihdymme, raivostumme, jännitämme ja sydän lyö samaan tahtiin huippu-urheilijan lukemissa. 

Me viihdymme. Pehmeän sohvan uumenissa, mukavassa tuolissa, lämpimissä huoneissa. Hiki ei haise tänne asti, tuuli ei tunnu eikä räntäkeli ja vilu. 

 

Olympialaisten kisojen ohjelma on määritelty jo vuosia sitten. Koitokseen valmistautuva tietää tarkalleen, millä kellonlyömällä, missä ja miten hänen suorituksensa vuoro on. Kotimaan kamaralla elettävä ja valmistauduttava maapallon toisella puolella, ennalta määritellyssä tulevaisuudessa tapahtuvaan tapahtumaan. 

Harjoittelun fokus on suorituksessa, joka on ensin vain toive ja onnekkaimmille määritelty tavoite. Kaikkea ei kukaan osaa ennakoida tai varmistaa ja siitä, siitäkin, muodostuvat urheilijoiden väliset erot. 

Joku lämmittää aamuyöstä saunaa, jotta tottuisi toistamaan suorituksensa kosteassa ja lämpimässä ilmassa, toinen harjoittelee erilaisiin aikoihin, jotta saisi sisäisen kellonsa varmasti tikittämään oikein. 

 

Huippu-urheilijalta edellytetään määrätietoisuutta ja tavoitteellisuutta. Kisoissa on satoja, yhtä määrätietoisia ja tavoitteellisia urheilijoita, eikä ennalta voi tietää, kuka lopulta onnistuu parhaiten. Kilpailun arvaamattomuus vetää katsojat ruutujensa ääreen. Jännitysnäytelmä, jossa kukaan ei näyttele, vaan jokainen hetki on totta. Niin totta kuin osataan.

Lajeja tulee koko ajan lisää ja niiden hienouksista ovat parhaiten perillä asiantuntijat, urheiluselittäjät. Selostajan työtä täydentämässä on entisiä kilpailijoita ja valmentajia. Kaikki eivät ole samanlaisia virtuooseja kuin esimerkiksi Musti, Sami Jauhojärvi. 

 

Pitäisikö kilpailua kommentoivan urheiluselittäjän asennoitua rakentavasti kilpailijoiden suorituksiin vai tarjota katsojille viiltävä analyysi suorituksesta? Saako tappiolle jäänyt tylyt moitteet, vaikka kannustavampi palaute olisi paikallaan. Onneksi urheilija ei toivottavasti kaikkia kommentteja edes kohtaa. 

 

Huippu-urheilijan ura kasvattaa ja hioo särmiä. Olen tavannut hienoja persoonallisuuksia, ihmisiä, jotka ovat jääneet mieleen. Kun on riittävän monta kertaa voittanut ja hävinnyt, osaa asettaa asiat mittasuhteisiin. Kun on yhä uudelleen kohdannut kilpailun ankaruuden, osaa asennoitua arkeen ja elämään. 

 

Olen tietysti kohdannut myös selittelijöitä ja narisijoita, diivoja ja tärkeilijöitä. Tyyppejä, joiden saavutukset ovat jo unohtuneet, jos niitä on edes ollut. 

Kukaan ei voita liian monta kertaa kultamitalia, huippusaavutuksista saa olla iloinen. Mutta se, joka ei kaikkensa tehtyään korkeimmalle sijalle yllä, ei ansaitse moitteita eikä unohdusta. Kansakuntana on voittajan puolella, me omimme voittajat, mutta yhtä lailla pitäisi olla sen puolella, joka teki parhaansa. 

 

Meidät on juostu ja hiihdetty maailmankartalle, totisen isänmaallisen paatoksen säestyksellä. Urheilukilpailut ovat siirtyneet tosiaikaan ja kisoista on tullut kansainvälistä viihdettä. Meillä on urheilijoita, jotka ovat tarjonneet jännittäviä, sykähdyttäviä hetkiä – osallistuneet suorituksillaan ainutlaatuisiin tapahtumiin. Heittäytyneet koko persoonallisuutensa voimin kilpailuun, jotta me viihtyisimme. Siitäkin pitäisi osata kiittää. 

 

Mestariselostaja Paavo Noponen maalaili maisemia ja kuvaili värikkäästi kilpailujen tapahtumia. Tärkein ja sykähdyttävin repliikki oli sittenkin: Pasila, Porilaisten marssi! 

 

Ei Paavokaan sitä liian usein saanut sanoa.

Talvi, vanha tuttu

Kiva kun kävit! Tule pian taas! Älä nyt taas lähde! 

 

Lumi hupenee ja tuuli on viskonut ne jonnekin, sade on kalvanut hangen lähes olemattomiin. Pihapolku on jäinen ja liukas, eihän tämän näin pitänyt mennä. Tumma maa tulee esiin. 

 

Aamulla havahdun sateeseen. Sade on vettä, välillä räntää, sitten taas vesiräntää. 

Talvi, tämä on sinun aikaasi! Käytä aikasi, se on nyt! 

Talvi ei ole kirkkaiden, värikkäiden kukkien aikaa. Talven kukat ovat törröttäjiä, kuolleita kukkia. Ne kohoavat valkoisesta maasta tummina, graafisina muotoina. Ne keräävät lunta päälleen, pukeutuvat talvihattuihin. Ne jäävät lumen pintaan lepäämään niin kuin vanha, arvokas nimikirjoitus. Kuivunut oksa saa somisteekseen lumen kuvioita ja varjostuksia.  Talven kukat ovat lumikukkia ja jääkukkia ja nyt kaikista niistä näyttää olevan pulaa. 

 

Jäälle kerääntyy tasainen kerros valkoista, laduntekijä tekee sinne väylän suksien kulkea. Hiihtäminen on tasaista, rauhallista liikettä eteenpäin, samalla ehtii katsoa rannan muodot ja hahmot. 

Seuraavana päivänä tuuli on järjestellyt lumen uusiin muotoihin, suoja ja pakkanen tehneet uusia muotoja, hangen lomassa on jäänharmaita laikkuja, vettä, joka vetää suksenpohjan jäähän. Älä luule, että talvi olisi nöyrä palvelija ja mahdollistaja, se on parhaimmillaankin oikukas ja omapäinen. 

Kylän laidalla maailma on valkoinen, harmaa ja hetkittäin musta. Vanha mökki erottuu lumisen kattonsa muodostaman valkoisen neliön ansiosta, muut värit hiipuvat pakkaseen. 

 

Ladon patinoitunut ovi on kuin Mark Rothkon maalaus keskellä talven valkoista galleriaa. Maalari on seisonut tässä, samassa paikassa kuin katsojakin ja antanut intohimoisen värin imeytyä sieluunsa ja puun pintaan. 

 

Talvi, älä karkaa minnekään. Vielä. 

Loppiaisen lumilla

Puhdasta lunta ja talvisen metsän värejä. 

Loppiainen, kolmen Itämaan tietäjän päivä, on vietetty. Joulun juhlakaudesta siirrytään vähitellen kevääseen ja härkäviikkoihin. 

Joulu toi valon. Pakkaspäivänä Kirmusjärven jäällä talvi oli parhaimmillaan. 

Alkutalven lumisateisen taivaan aurinko loisti kuin tähti. 

 

Tähti taivahinen kerran
Tietäjät itäisen maan 

Johdatteli tykö Herran
Kirkkahalla valollaan
Häntä kunnioittamaan,
kiittämään, rukoilemaan.

 

Virsi 46 on Elias Lönnrotin kirjoittama, suomalainen loppiaisvirsi. Lönnrotille loppiainen oli tärkeä pyhä. Hän muokkasi ja suomensi muitakin loppiaisajan virsiä, mutta tämä teksti on kokonaan Lönnrotin käsialaa.

 

Sama tähti onpi täällä
Vielä nytki loistava,
Betlehemin vajan päällä
Välkkyvä, valaiseva.
Kirkas tähti taivahan
Meill’ on sana Jumalan.

 

Elias Lönnrot oli täysinpalvellut professori, uuttera eläkeläinen. Vuonna 1863 hänet oli valittu virsikirjakomitean jäseneksi, suomalaisen osaston puheenjohtajaksi. Vuonna 1865 Lönnrot julkaisi ensimmäisen sikermän Wanhoja ja Uusia Wirsiä Suomalaisen Wirsikirjan korjaamista warten. Tämä teksti on siitä kokoelmasta. Työstä virsien äärellä tuli Lönnrotin elämäntehtävä, jota hän jatkoi kuolemaansa asti. 

Kuulen usein, miten Kalevalaa ei lueta eikä ole luettu. Lönnrotin elämäntyöstä muistetaan vain Kalevala, vaikka jokainen suomalainen on joskus kohdannut jonkun Lönnrotin laatiman virren, käyttänyt hänen luomiaan sanoja. Elias Lönnrotin merkityksestä ja elämäntyöstä soisi kerrottavan laajemmaltikin.  

Sanasi valossa meitä,
Jesu armas johtele.
Tykös myöski eksyneitä
Harhateiltä saattele, 
Suo sen tähtes kirkkahan
Kaikin paikoin loistavan!

 

Elias Lönnrot oli sitoutunut lähetystyöhön, hän on ollut perustamassa Suomen Lähetysseuraa. Kirkas tähti oli niin vahva symboli, että se on ikuistettu Elias Lönnrotin hautapaateen. 

 

Idästä ja länteen asti,

Etelästä pohjolaan,

Auta, Jeesus armiaasti,
Sanas selvä saarnataan,
Niin kuin itse sääsit sen
autuudeksi kaikkien.

 

Vuonna 1862 Lönnrot oli muuttanut vaimonsa Marian ja tyttäriensä kanssa maalle, Sammattiin. Professorin perhe eli ehkä elämänsä seesteisintä aikaa Nikun talossa. Perheessä oli neljä suloista tytärtä, Maria, Ida, Elina ja Tekla. 

Teksti heijastaa isän toiveita tyttärien onnellisesta tulevaisuudesta. Tulevaisuudesta, joka ei saanutkaan toteutua. Mutta uhkaavat pilvet olivat vielä kaukana, kun näitä säkeitä kirjoitettiin. 

 

Käskit saarnata sanaasi

Kaiken maailman äärihin.
Suo siis Jesu armostasi
Tehtävän se meiltäki,
Suo myös Herra henkesi,
Siihen siunauksesi.

 

Loppiaispäivä tuo valoa ja aurinkoa maailmaan, joka taistelee pandemiaa vastaan. Kaunis talvipäivä kutsuu ulos liikkumaan, raikas pakkasilma virkistää. Valo puhdistaa mieltä ja sielua. Kirmusjärven jää on luja ja latu oivallisesti ajettu. On tilaa liikkua ja nauttia talvesta. 

Anna sanas valon paistaa,
Yli kaikkein kansojen!

Että pakanatki maistaa 
Saisit armon uutisen,
Lailla miesten viisasten
Luoksesi, lähestyen.

 

Elias Lönnrot oli koulutukseltaan lääkäri. Kajaanin piirilääkärinä hän joutui taistelemaan kulkutauteja vastaan, vaatimattomin keinoin. 

Maailmanlaajuiset pandemiat ovat tulleet mielikuviimme vasta myöhemmin, kun tiedonvälitys on laajentunut koko maailman kattavaksi. Kun seuraa uutisia, tuntuu ajoittain, kuin pimeyden valta ei ollenkaan hellittäisi.

 

Suo, että pimeyden valta
Viimeinki jo vaipuisi,
Että kansat kaikkialta
Kaikki kielet taipuisi
Sua Herra kiittämään,
Nimeäs ylistämään! 

 

Kevätauringon valossa, pilvipoutaisen päivän kirkkaassa valkeudessa on helpompi uskoa, että pandemia vihdoin voitetaan. Myös sanan keinoin.  

Auringonlaskun viimeiset säteet saavat taivaan ruusunpunaiseksi. 

Tämä teksti ei ole tieteellinen analyysi, vaan hiihtäjän ajatuksia. Ladulla ehtii pohtia. 

Virren teksti on poimittu Elias Lönnrotin Valittujen teosten osasta 4, sivulta 526. 

 

 

Viisikymmentä kynttilää

Pakkasaamun lumi valaisee maisemaa, vaikka taivas on vielä tumma. 

Talojen ikkunoilla palavat jouluvalot, sähköiset tai kynttilät. Väki heräilee aamuun. 

 

Kylänraitilla on hiljaista. Kuljemme kirkkomaan portista, tutulle haudalle, lyhdyssä palaa jo kynttilä, läheisen ystävän lahja. Tumman talvitaivaan alla loistavat kultaiset liekit. 

Lämmin, kodikas valo ottaa vastaan meidät, jouluaamun kristikansan. Lämmin valo on lempeä pienen vastasyntyneen silmille, lapselle, jonka syntymä on jouluaamun suuri uutinen, syvän ilon tuoja. 

 

Lasken kynttilöitä. Vanhin kruunu, kymmenen, seuraava, kaksitoista, suurin viisitoista. Pikkukirkon kruunu, kuusi. Alttarilla kuusi kynttilää, lukupulpetin luona vielä yksi iso. 

 

Kynttilät palavat kauniisti, savuttamatta, tuskin valuen, vain hiukan ilmavirrassa lepattaen. Vanha pitäjänhistoria kertoo kynttiläkruunuista – ne ovat 10-, 12- ja 15-piippuiset. Ehkä kynttilöiden laatu ei ennen ihan yhtä tasainen ole ollut, ehkä ne ovat välillä savuttaneet niin, että piipuksi kutsuminen on ollut perusteltua. Tai sitten, kynttilänpidikkeistä ei vielä puhuttu. Kieli vakiintuu, sanat erikoistuvat. 

 

Kynttilät ovat olleet arvotavaraa, kallista käsityötä, tuskin jokaiseen pidikkeeseen on aina kynttilä riittänyt. Kaunista valoa, pyhiä sanoja ja musiikkia on tultu kuulemaan kauempaakin. Joulun sanoma yhdistää kirkkoväkeä yli aikakausien. Arkiset murheet, pelot ja epävarmuudet on saanut jättää kirkon ovien tuolle puolen, keskittyä pyhään. 

Alttarin edessä on seimi, joulun lapsi on sinne syntynyt. Seimen luona, joulukuusen turvissa katsovat paimenet, tummapukuiset hahmot, heidän yläpuolellaan loistaa ihana kirkas enkeli, joka juuri on kertonut, mitä karjasuojassa on tapahtunut. Toiselta puolelta näkyy jo tietäjien värikkäitä asuja, kolme kuningasta saapuu kumartamaan pienokaista, tulevaa Taivaan kuningasta. 

Me veisaamme, vaikka virsikirjan teksti hukkuu hämärään.  Enkeli taivaan, tuttu virsi, jota myös tämän kirkon mesenaatti, Elias Lönnrot on suomentanut. Martti Luther kirjoitti virren sanat vuonna 1534, lasten seimikuvaelmaksi. Virsi on mukana jo Hemminki Maskulaisen virsikirjassa 1605. 

 

Suomen kieli kehittyi ja vakiintui, vanhaa tekstiä oli uudistettava. Elias Lönnrot suomensi vuonna 1867 Lutherin kaikki 15 säkeistöä, niistä vuoden 1886 virsikirjaan otettiin kymmenen. Myöhemmin tekstiä on hieman korjattu, mutta se virsi, jota me jouluaamuna saimme veisata, on hyvin lähellä sitä versiota, jota Sammatin seurakuntalaiset ovat jo Lönnrotin päivistä veisanneet. 

Elias Lönnrot osasi saksan kieltä, hän oli kirjeenvaihdossa Grimmin veljesten kanssa, mutta millaisia suomentajan apuvälineitä hänellä oli käytössään? Sanakirjoja, kielenoppaita, tietokirjoja, tuttuja kielentaitajia? Kertokaa, jos tiedätte, sillä tätä tietoa en ole löytänyt tai en ole osannut oikeista lähteistä etsiä. 

 

Vaikka virsikirjan teksti hukkuu hämärään, toki me tutut sanat osaamme, apuna on kanttorin komea baritoni, kiitos, Pertti.

 

Palveluksen jälkeen on hyvä olla. Maailma on taas kaunis ja hetken oikealla tolallaan, arki pysyy vielä etäällä. 

Taivas kirkastuu, kirkkomaan yllä valo on hopeaa, joka kirkastuu, kun askellamme pakkaslumista polkua takaisin kotiin. Perillä sytytetään vielä hetkeksi kynttilät. 

 

Talvi-illan sininen hetki tulee varhain ja viipyy hyvän tovin.