Tampere, en ole sinua unohtanut, mutta jotain muistan eri tavalla

Näköala Eemil Aaltosen museon sisäänkäynnin luota Tampereen keskustaan.
Horisontissa näkyvät uudet tornitalot, niiden katveessa on Nokia-areena. 

Väittävät, että ihminen voi lähteä kylästä, 

mutta kylä ei lähde ihmisestä. 

Lähdimme testaamaan sanonnan paikkansapitävyyttä Tampereelle, joka tosin ei ole kylä, vaan lapsuusvuosien Kaupunki. Tulokset oheisena. 

 

Tampereelle on helppo lähteä pääkaupunkiseudulta. Puhutaan tunnin junasta, mutta kyllä tunti ja kaksikymmentä minuuttia Tikkurilan ja Tampereen välillä on riittävän nopea kyyti, ainakin, kun matkustaa eläkeläislipulla. Ja vuoroja on todella tiuhassa, melkein joka tunti pääsee kaupungista toiseen. Helsingin ratikasta voi nousta junaan ja sitten Tampereen uusiin raitiovaunuihin – jos haluaa suosia raideliikennettä. 

Eemil Aaltosen museo on komea, 
komeita ovat myös maisemat. 

Aluksi kahviteltiin ja sitten suunnattiin Eemil Aaltosen museoon, Tampereen Pyynikinlinnaan. Teollisuusmiehen kodista on tullut näyttelytila, jossa on vaihtuvia näyttelyitä ja Aaltosen hieno taidekokoelma, kultakauden mestariteoksia. 

Nanson charmeuseunelmia, takana oikealla 
vanhanajan hyvä laamapaita. 

Meitä kiinnosti Nanson satavuotisnäyttely. Oppaaksi lähtivät Minna ja Juha. Juhan kanssa meillä on yhteisiä muistoja Valkoisen talon kulta-ajoilta. Siihen aikaan Nanso oli vielä Nokian Kutomo Oy, teollisuusneuvos Väinö Teriön johtama tekstiilitehdas ja värjäämö. 

Nanson mainontaa, olivatko valokuvamallit 
tehtaan työntekijöitä? 

Uuttera teollisuusneuvos matkusti ulkomailla aikana, jolloin matkailu ei vielä ollut kovin tavallista, keräsi vaikutteita ja ideoita tuotantoa varten. Koneet hankittiin Saksasta ja teollisuusneuvos opetteli tätä varten saksan kielen, sillä mitään valmiita manuaaleja ei siihen aikaan ollut tarjolla. Kielitaidosta tuli erinomainen ja tehtaaseen saatiin hyvät koneet. Kettestyyliä ja kottonkoneita – ainakin niin niitä pannuhuoneen liepeillä kutsuttiin.  

Nokian Kutomon ensimmäinen tuote oli laamapaita, pehmoisesta puuvillasta ommeltu aluspaita. Sitten tulivat pastellinväriset, pitsillä somistetut charmeuseunelmat, muistan vieläkin, miltä tuntui sievä alushame iholla, melkein aikuinen olo. 

Ne värikkäät, ihanan mukavat mekot ja yöpaidat! 

Kun aika muuttui, iloiset, puuvillaneuleesta ommellut vaatteet ja yöpaidat valloittivat koko maan. Näyttelyssä on tutunnäköinen kesämekko, yöpaitoja ja muita vaatteita, joita hankittiin usein Nokian tehtaanmyymälästä. Värit ja mallit vaihtuivat, mutta laatu oli edelleen yhtä hyvä kuin Kutomon aikana. Mekolla pärjäsi monta vuotta ja viimeiset palveluksensa se teki mökkiyöpaitana. 

Eemil Aaltonen aloitti työuransa suutarina. Idearikas ja ahkera mies alkoi tutkia, miten jalkineita voisi valmistaa koneilla ja näin syntyi suomalainen jalkineteollisuus. Aaltosen yrityksiä ovat myös Lokomo ja muoviin erikoistunut Sarvis. 

Maatilaa tutkimassa. 

Vuonna 1921 perustettu Sarvis Osakeyhtiö oli Suomen ensimmäinen muovitehdas.  Alkuvuosien raaka-aineena oli kuoritusta maidosta erotettu kaseiini, josta tehtiin nappeja ja kampoja. Kaseiinin raaka-ainetta, maitoa, saatiin mm. Aaltosen omistamalta Ylikartanon maatilalta. Näyttelyssä on kolmiulotteinen malli maatilasta – jonka toiminnot tuovat mieleen hyvin organisoidun teollisuuslaitoksen. 

 

Museon vitriinissä on valikoima Sarviksen tuttua tuotantoa: iloisia muoviastioita, lastenkutsujen suosikkeja, suuhun sopivia muovilusikoita ja lautasia.  

 

Tuttuja muoviastioita, Sarviksen mallistoa. 

Eemil Aaltosen elämäntyön kruunaa taidekokoelma. Kultakauden taiteilijoita, hienoja maalauksia ja tyylihuonekaluja.  Pyynikinlinnan ikkunoista avautuu näköala Pyhäjärvelle ja Pyynikin puistoon. Alkutalven pakkasessa ikkunat ovat kuin tauluja. 

Von Wright -veljesten taidonnäyte.

Salongin muotokuvagalleiriaa. 

Pyynikinlinnasta Minna ja Juha jatkavat omiin puuhiinsa, me otamme suunnaksi Amurin ja Tampereen taidemuseon. 

Puutarhakadulla oleva entinen viljamakasiini on perinteikäs taidemuseo, tällä kertaa vuorossa on Magnus Enckellin näyttely, joka täyttää museon kaksi kerrosta.  Taidokasta värien käyttöä, hienoja sommitelmia. Magnus Enckell muistetaan Tampereen Tuomiokirkon alttaritaulun ja Ylösnousemus-freskon ovat tekijänä. Värikkäät maalaukset hehkuvat valoa talviseen päivään. 

 

Magnus Enckell: Kulta-aika. 

Poika ja purje, taidokas sommittelu. 

Ylösnousemus, Tampereen tuomiokirkon kuvastoa. 

Onkiva poika oli minusta todella kiva poika.  

Museon jälkeen palataan Puutarhakadulle. Puistolinna, vuonna 1934 rakennettu entinen kotitalo on paikoillaan, Puutarhakadun ja Hämeenpuiston kulmassa. Siellä oli ensimmäinen oma asunto, toisessa kerroksessa, ikkunat Aleksanterinkirkon suuntaan ja talon sisäpihalle. Meidän muuttomme jälkeen vastapäiselle tontille valmistui Metso-kirjasto. Korttelin vanhojen talojen purkua ja uuden kirjaston ensimmäisiä rakennustöitä ehdimme vielä seurata, sitten muuttuivat työkuviot ja me muutimme.

Puistolinna, rakennettu 1934. 

Kaksi huonetta, halli, keittiö, kylpyhuone ja apulaisenhuone. Kaksi sisäänkäyntiä, ovet vierekkäin, toinen ovi isäntäväelle, toinen piialle. Paljon mahtui 60 neliöön. Huonekorkeus oli kolme metriä. Myöhemmin, kun muutimme moderniin asuntoon, aloin ihmetellä, miten paljon siellä oli hämähäkkejä. Kai niitä Puistolinnassakin muutama oli, mutta ehkä niitä ei korkeissa huoneissa niin huomannut. 

 

Talo edusti aikansa nykyaikaisinta tekniikkaa, se oli täyssähköistetty, siellä oli toiminut keskusradio ja asunnoissa oli keskusjääkaappi, jonka jäähdytyskoneistot olivat kellarissa. Piharakennuksessa oli pesutupa ja suurta edistystä merkitsevä autotalli. 1980-luvulla talossa oli vielä muutamia alkuperäisiä asukkaita jäljellä, isännöitsijä sai käyttää autotallia. Hallituksen puheenjohtajana oli päätoimittaja ja kirjailija Raimo Seppälä. Talon 50-vuotisjuhlia varten hän oli poiminut ja kopioinut Aamulehden arkistosta Puistolinnan rakentamisajan uutisia. 

Hämeenpuistoa, oikein tarkka katsoja erottaa
Emmauksen talon kohdalla Minna Canthin patsaan. 

Tampereen uusi pääkirjasto Metso, oikeassa laidassa pieni pala Puistolinnan seinää. 

Kaupunki on ennallaan, talot paikoillaan – osa vanhoista, kauniista taloista on kunnostettu, osa kadonnut. Mutta enää en osaisi suunnistaa tuttuihin kauppoihin, liiketiloissa on uudet isännät. Siellä missä oli Hildénin kappamyymälä, on Linkosuon kylttejä. Pullakauppoja on Tampereella aina ollut riittävästi, on vieläkin. 

 

Täällä oli Hildénin kappakauppa, kaupungin hienoin. 

A-mainokseen mentiin tästä, oikean puoleisessa talossa 
oli vanhan valokuvaaja Terävän ateljee. 

Hildéniltä ostin väljälinjaisen talvitakin, kun esikoinen ilmoitti tulostaan. Arvokkaan oloiset myyjättäret auttoivat sovituksessa ja kun tuli maksamisen aika, huomasin, miten taidemesenaatti Sara Hildén istui kassan lähellä ja valvoi maksuliikennettä. Hyvä takki se oli, olisi varmaan vieläkin, mutta kahden lapsen jälkeen se jäi suureksi. 

 

Hämeenkadun elokuvateatterit ovat muuttuneet ravintoloiksi, Onni Terävän ateljeen toiminta on loppunut, Kuninkaankadun varrella ei ole enää A-mainosta. Vaikka olin päättänyt, että Tampereelle palattaessa ensimmäiseksi menisin raapimaan A-mainoksen ovea, toisin kävi. Sitä ovea ei enää ole ja itsekin olen vähän vanhentunut. 

Keskustorista on tullut joulutori. Vanha kirkko valvoo touhua. 

Keskustorilla on joulumarkkinat, ennen torin puolivälissä oli Paunulaisen pysäkki, jolta pääsi Nokian kauppalaan, enää ei taida olla. 

 

Hämeensillalla ajavat raitiovaunut, autot on häädetty muualle. Kaupungin silhuetti on tallella, Tampereen teatterin hahmo, Klubin valomainos ja Keskustorin komeat talot. Tammerkoski höyryää pakkasessa, vanhan kirjaston puiston puissa on paksu kuura. Koskipuistossa tarjotaan herkullista lounasta, maisemien kera. 

 

Hämeensilta, vasemmalla Tempon talo, oikealla Tampereen teatteri, etualalla Koskipuisto. 

Tammerkoski ei jäädy paukkupakkasellakaan. 

Iltapuhde sujuu mukavasti Tampereen kirjeenvaihtajan ja Erkin luona. Vaihdamme kuulumisia ja kalentereita, käymme läpi tuttujen ja tuntemattomampien kuulumiset. 

Eikä mikään virkistä niin kuin kunnon juoruilu! 

Erkin keittämän kahvin kera! 

 

Asemalla pitää hetki odottaa junaa ja hämmästellä manselaisten intoa rakentaa rautatieaseman yläpuolelle torneja ja jääkiekkoareena. Hakametsän halliin pääsin joskus pikkulikkana tansseihin ja rokkikonserttiin – ei onnistuisi enää. Tapahtuukohan Nokia-areenalla mitään yhtä ikimuistoista? 

Rautatieaseman maisemat ovat muuttuneet. 

 

Vähän yli tunnin junalla halki sinisen maiseman kotiin. 

Tasaista kyytiä. 

Ei Tampere meistä ole lähtenyt, vaikka me taas palasimmekin pääkaupunkiseudulle. 

Entä jos pitäisi suunnistaa kaupoista kauppoihin – en tiedä?  

 

Kiitos kavereille hauskasta päivästä! 

 

 

Sitä kutsutaan elämäksi

  

Sitä kutsutaan elämäksi 

– Sanataidon uusi kirja! 

 

Syyskirja – jonka julkaisemista melkein liian kauan epäröin – tuli tänään 12.11.2021 painosta. Tuore tapaus. 

 

Painotyö on onnistunut – muuta en Nord Printin kavereilta odottanutkaan.  

Kannen kuva oli mielestäni vaativa, mutta Heigo Anto teki taas hienoa työtä. 

Viimeinen sana on lukijoilla. 

 

Sitä kutsutaan elämäksi on koronakirja – eikä kuitenkaan ole.  Olen kirjoittanut koronan varjossa, mutta liittänyt mukaan myös sellaisia tekstejä, jotka tuntuivat mieleen palauttamisen arvoisilta. 

Korona on hallinnut eläkeläisenkin elämää niin paljon, että siitä väkisinkin tulee kaiken olemisen viitekehys. Pandemia on edelleen vaiheessa ja tilanne voi jatkua vielä pitkään, on siis sopeuduttava. 

 

Kun koronakäsky kävi, vetäydyimme karanteeniin, kaikkien kuuliaisten eläkeläisten tavoin. Aluksi siinä oli jopa hohtoa. Eläkkeellä ei aina tule vietettyä rentoja eläkepäiviä, nyt oli virallinen perustelu sille, että hissuteltiin omissa oloissa. 

 

Pandemian aika on välillä  tuntunut samantapaiselta kokemukselta kuin jokin matka on joskus ollut. 

Irtiotto, tauko arjesta, mahdollisuus olla toisaalla ja toisella tavalla. Mahdollisuus ja välttämättömyys, vapaaehtoinen pakko. 

 

Matkalla – ainakin lomamatkalla - on mahdollisuus ajatella asioita ja miettiä elämäänsä. 

Jotkut omista matkakuvauksistani kertovat siksi enemmän menneestä kuin siitä hetkestä tai paikasta, johon olen matkustanut. Ihminen on pohtiva laji. 

 

 

Aluksi riitti pihatöitä. Sitten, tapahtumattomuus alkoi tuntua. Liikaa aikaa, liian hiljaista. Varominen otti lujille, mieli kapinoi maskeja ja turvavälejä vastaan, läheisyyden puuttumista oli kompensoitava jotenkin, käsidesi kirveli, mutta minkäs teet… 

 

Korona-aika ei vielä ole ohi, mutta ensimmäisten kuukausien jälkeen tilanteeseen on totuttu ja opittu elämään sääntöjen mukaan, välillä toki niitä vaivihkaa kiertäen. 

Koronasta tuli elämisen viitekehys. Kiitos rajoitusten ja hyvän onnen, olemme toistaiseksi pysyneet terveinä. Lopulta saimme myös rokotukset. 

 

Korona ei ole ensimmäinen vitsaus, josta ihmiskunnan on selviydyttävä. Kaikki edeltävät vaivat ja taudit ovat tuoneet käännekohtia ja muuttaneet elämää. 

 

Korona on kuin sumuinen risteys. Ollaan matkalla jonnekin, hiljaiseen risteykseen pysähtyneinä, odottamassa seuraavaa liikennevaloa tai luvattua kuljetusta johonkin uudenlaiseen tulevaisuuteen. Tulevaisuuteen, joka muistuttaa erehdyttävästi aikaa ennen virusta, mutta ei sittenkään ole sama. Muutokset ja seuraukset alkavat varmaan erottua selvemmin, kun aikaa ehtii kulua. 

 

Kaikki tämä vaihteleva, erilainen – Sitä kutsutaan elämäksi. 

Siitä kiteytyi nimi ja rakenne kirjalle. 

 

Kirja on kooste aiheista, jotka tuntuivat tärkeiltä ja ovat tärkeitä. Kirjallisuutta, kulttuuria, arkea ja hiukan juhlaakin. Tärkeitä muistoja, iloisia muistoja. 

Lukijat tunnistavat tuttuja paikkoja, tuttuja ihmisiä. Ei Matti ole vahingossa mukana, ei Eero, eivätkä muut henkilöt, tutut tädit ja muut. 

 

Sitä kutsutaan elämäksi on kokoelma kirjoituksia. 210 sivua. 

ISBN 978-952-69128-2-0 

 

Kirja on myynnissä Sammatissa, perinteisellä Nuorisoseurantalon Joulutorilla, joka järjestetään 27.11.2021. Myyntiaika on kello 9-13. 

Kirja tulee myyntiin myös Sammatin kirjastoon. 

Kirjaa saa ainakin tilaamalla kaikista kirjakaupoista, Kirjavälityksen kautta.

 

Muista myyntikanavista ei vielä ole sovittu. 

Minulta näitä kirjoja ja vanhempiakin tietysti myös saa. 

Ellei tapaaminen onnistu, käytetään postia.  

Joudun tosin laskuttamaan pakkaus- ja postituskulut.   

 

Kotomaamme kuva?

Ikaalisista.

Harrastettiin kotimaan matkailua. Kiva pieni reissu. 

Kaupunkien ja isompien kaupunginosien läpi ja ohi ajettaessa tuli mieleen, että eräänä päivänä minä vielä otan SEN kuvan, laitan naamakirjaan ja kysyn katsojilta, mikä kylä, mikä paikka? 

Ja siinä kuvassa on jokunen huoltoasema, rautakauppa, halpahalli, marketti, valtakunnallisen ketjun myymälä, elementtitalo…  ja niin kuvattuna, ettei paikallisväriä eikä yhtäkään tunnistettavaa elementtiä näy. 

Eikä kukaan osaa vastata oikein. Tai kaikki vastaavat oikein.

 

Ei millään pahalla, kyllä minäkin joskus niissä halleissa ja sekametelikaupoissa ostoksilla käyn. Kun olen kaupassa sisällä, menetän paikantajuni. Voisin melkein vannoa, että olen naapurikaupungissa tai jossain muualla. Kaikki on täydellisesti standardoitu. 

Tai ehkä ne juuri silloin ajattelevat minua? Mummoparka, ei se reppana joudu vierastamaan ja osaa varmasti liikkua oikein. Säästyy turhilta virikkeiltä.

 

Katselin reissukuviani.  Niissä näkyy vanhoja taloja, vain vanhoja taloja. Sillä vanhat talot ovat kauniita, persoonallisia ja niissä näkyy elämä. 

Palanderin talo Keskustorilla. Ateljee yläkerrassa, 
mm. Kimmo Kaivannon käytössä ollut. 

Sandbergin rautakauppa raatihuoneen naapurina, torin keskellä 
oli linja-autopysäkki, josta lähdettiin Nokialle. 

Metsästäjä on vähän ahtaalla, mainosten keskellä.

Tampereen Teatteri

Tampere, lapsuuteni iso kaupunki – kauppalan naapurissa – ja myöhemmin jonkin aikaa kotikaupunki. Tampere on säilyttänyt rosoisen charminsa, vaikka Hämeensillalla näkee raitiovaunuja ja monen tutun hienon liikkeen paikalla on nykyään anniskelutoimintaa. 

Talot ovat hahmollaan, ne tunnistaa vieläkin. 

 

Kävelin syysiltana Koskipuiston suunnalta Hämeenkatua pitkin teatteriin, tuuli tarttui takinhelmaan ja Hämeenpuistossa kuivat lehdet rahisivat askelissa. 

 

Tempon talo sillan kupeessa on saanut katolleen oman nimensä. Ennen Tempo oli sekatavarakauppa, josta saattoi ostaa mitä vaan, sellaista, mitä ei tiennyt tarvitsevansa eikä oikeasti tarvinnutkaan.  Löysin kotoa vanhan pienen ristipistoliinan, olin ostanut sen äidille Temposta, joksikin lahjaksi kai, pienistä taskurahoista. Äiti oli säästänyt. 

Tuulensuu, Hämeenkadun alkupäässä.

Tuulensuussa oli kaupungin hienoin elokuvateatteri, Kino Palatsi. Siellä käytiin katsomassa Kymmenen käskyä. Nyt kino oli pudonnut nimestä pois, eikä palatsissa enää esitetä elokuvia. Toisella puolen katua oli ennen Petit, jossa esitettiin usein avantgarde-elokuvia, se on kadonnut kokonaan.  

 

Teatteri on tallella ja vanha TTT:n Sali, Eino Salmelaisen näyttämö hienossa kunnossa. Hetki nostalgiaa ennen näytöksen alkua.  Kaksi paavia oli elämys, mestarien työtä. 

 

Seuraavana päivänä käytiin Ikaalisissa. Ennen siellä oli Suomen pienin kauppala – on kai vieläkin, kävelin keskustassa, kiertelin hautausmaalla. Kirkossa oli toimitus, sinne ei päässyt sisälle, eikä enää ole tiekirkkosesonkikaan. 

Kirkossa oli valoja, toimitus. 

Sankarihaudan äärellä surevat vanhemmat.

 

Kylän keskustaan on rakennettu paljon uutta, mutta vanhoja kauniita talojakin oli tallella, puut leimusivat ruskaa. 

 

Meillä on aarre käsissämme, kaunis rakennusperinne. Miksi me emme osaa hoivata ja huoltaa vanhoja taloja? Miksi ne niin harvoin ovat nähtävyyksiä? 

 

Miksi liian monet uudet talot ovat rumia jo syntyessään? Miksi ne eivät vanhene kauniisti, vaan nuhraantuvat? Kai marketin pitää olla marketin näköinen, mutta kuitenkin? 

Nuoripari kävi Tampereella ostamassa sormukset 1947. 
Katuvalokuvaaja ikuisti heidät suunnilleen tämän talon kohdalla. 

Kiitos, että sain olla mukana - Onnea!

  

Elämäkerta, kertomus elämästä, muistelu. 

Vaativa ja rohkeutta kysyvä tehtävä.  

 

Kun Rauno Pääkkönen ehdotti yhteistyötä, tiesin heti, että suostuisin.

Suostumisen jälkeen alkoi jännittää, pelottaakin. Osaisinko, ymmärtäisinkö, olisinko luottamuksen arvoinen? 

Yhteistyömme oli aina sujunut, sujuisi varmaan nytkin. 

 

Tunnen Raunon vuosien takaa. Olin tehnyt juttuja Suomen Ampujainliitolle, ollut tiedotusvaliokunnan jäsen ja hetken vetäjäkin, päässyt mukaan ympäristövaliokunnan työn käynnistysvaiheeseen. Työn myötä tutustuin asiantuntijoihin, joista Rauno Pääkkönen oli paras. Kun irtauduin liiton kuvioista, kontaktit harvenivat, mutta eivät kokonaan. 

 

Rauno on tehnyt väitöskirjansa ampumamelusta ja hän on hyvin perillä kuulonsuojaimista, työsuojelun asiantuntijana hänellä on tarkka kuva ampujien toimintaympäristöstä. 

 

Kaikkea ei kirjoittava humanisti voi milloinkaan tietää, on oltava asiantuntijoita, joilta kysyä. Eikä riitä, että spesialisti tuntee oman aiheensa, pitää osata suhteuttaa tieto ampujien todellisuuteen. Pitää osata oikeat kysymykset. Raunolta saatoin kysyä neuvoa, jos solmut eivät auenneet, joskus varmaan vaivasin kiireistä miestä liikaakin. 

 

Rauno on kirjoittanut ja julkaissut paljon. Kirjoja, artikkeleita, oppaita. Ongelma ei ollut kirjoittaminen, vaan henkilökohtaisen tekstin käsittely. 

Elämäntarinan kertominen vaatii erityistä rohkeutta. Omasta elämästä kirjoittaminen edellyttää hyppäämistä oman varjon yli, monta kertaa. Nolotkin asiat on käytävä läpi, vaikka ne eivät tekstiin tulisikaan. Kuin katsoisi alastonta itseään peilistä, julkisella paikalla paljaaltaan. 

 

Osaisinko hahmottaa toisen ihmisen elämää sellaisella tavalla, johon kohde voi olla tyytyväinen? Kirjoittajan ei pidä olla mieliksi kenellekään, vaan kuvata asiat rehellisesti.  Toimittajan tehtävä on tukea tekijää ja olla samalla lukijan roolissa. Kysyä epäselvissä kohdissa, pyytää tarkennuksia. Tekijä on tekstin kuningas, mutta toimittajalla on vastuunsa. 

 

 

Kun työ alkoi, alkoi myös korona. Odotimme nopeaa helpotusta, mutta pandemia jatkui ja jatkui. Emme voineet ajatella tapaamisia, työ tehtiin sähköpostin ja puhelimen avulla. Aineisto oli mainio, mutta se otti aikansa, pohtiminen ja tekstin läpikäyminen. 

 

Kirja ei ole pelkkä teksti. Se on itsenäinen esine maailmankaikkeudessa, visuaalinen elementti. Ennen kuin lukija on nähnyt ensimmäisen sivun, hän on jo katsellut kantta, lukenut kenties takakannen tekstin, selaillut kokonaisuutta, muodostanut käsityksensä fontin koosta ja luettavuudesta, pitänyt kirjaa kädessään, kokeillut, miltä kannen materiaali tuntuu, millaista sivuja on lukea – hyvässä tai huonommassa valossa. 

Tekstin rinnalle tarvitaan kuvia, kaavioita, luetteloita, yhteenvetoja, lähteitä. Kirjalla on käytettävyytensä, jota pitää tavoitella. 

Eräs ystäväni puhuu aineiston kätilöimisestä. Uusi kirja voi todella tuntua lapselta, jonka alkutaipaleella on saanut olla mukana, joka pitää tuupata maailmalle. 

Tulos on nyt kaikkien luettavissa. 

Kiitos työstä ja mahdollisuudesta! 

Onnea syntymäpäivällesi! 

 

Rauno Pääkkösen Työstä ja elämästä - paremman elämän puolesta on nyt luettavissa.

Voit lukea kirjan koronaystävällisenä sähkökirjana. 

Kirjasta on otettu pieni painos, joka on tarkoitettu lähipiirille.

 

Lukemaan pääset klikkaamalla   

 https://www.e-julkaisu.fi/rauno_paakkonen.1

 

Jos haluat lähettää sähköpostia Raunolle, osoite on  rauno.paakkonen@gmail.com

Suunniteltua elämää ja tautista aikaa

Sain tehtäväksi elämäkerran toimitustyön.   

Se oli helppo lisätä suunnitelmiin. 

Kaikki alkoi lupaavasti ja järjestelmällisesti. 

Sitten elämä tuli mukaan peliin. 

 

Ensimmäinen suunnitelma oli evakuoituminen

 

Kaupunkiasunnossa alkoi pitkään valmisteltu linjasaneeraus. Tiesimme, että asuminen tulisi olemaan epämukavaa ja rauhatonta, joten päätimme lähteä maalle. Kun porat alkoivat jyristä naapureiden kylpyhuoneissa, pakattiin reppu ja muutettiin muutamaksi kuukaudeksi Sammattiin. Kirjoittaminen ja muu ajatustyö on siellä aina sujunut. 

 

Toinen suunnitelma oli puiden kaataminen 

Kun remonttiaikataulu oli saatu selville, olimme yhteydessä metsäalan ammattilaisiin. Pihamaalla on liikaa ja liian isoja puita. Leudot, vähäroutaiset talvet ja syysmyrskyt saattaisivat tehdä arvaamattomia tuhoja. 

Matti ja Vesa ottivat homman hoitaakseen ja sovittuun aikaan pihalle tuli kaksi gladiaattoria isoine koneineen.  Suunnitelmana oli kaataa kuusia ja jättää elinkelpoiset männyt. 

 

Kolmas suunnitelma oli Raunon elämäkertakirja

Sovimme siitä samaan aikaan, kun kuultiin ensimmäisiä uutisia koronasta. 

Kirjoittaminen mahtuisi mainiosti evakkoelämään, puusouvin lomaan.  Vuosirenkaita, puiden kaatuessa, vuosirenkaita elämästä. 

Samoihin aikoihin, kun Rauno lähetti ensimmäisiä aineistojaan, alkoi korona jyrätä täysillä. Emme voisi Raunon kanssa tavata, työ tehtäisiin puhelimen ja sähköpostin avulla. 

 

Koronaan emme olleet varautuneet emmekä sitä suunnitelleet. 

Silti se tuli. 

Remontin keskellä asuminen kiellettiin kokonaan, siihen olimme jo varautuneet. Yllätys oli, miten paljon meille eläkeläisille sateli kieltoja ja rajoituksia. Uusimaa eristettiin ja Ykköstien risteykseen tuli tiesulku. Tapasimme naapureita omin luvin ja harvakseltaan, juteltiin aidan yli, etäisyyksiä noudattaen. Käytiin osuuskaupassa maskit kasvoilla ja välteltiin kaikkea. 

 

Ensin ei maskeja tahtonut saada mistään ja niin ompelin niitä itse, anopin vanhasta lakanasta ja tilkkukopan aarteista. Komea lopputulos, mutta lähes täysin ilmatiivis. Ei minusta ole sairaanhoitovälineiden tekijäksi. Todistettu. 

Pihapuut kaadettiin ja pojat veivät rungot pois. Risukasoista tuli pelastus, oma puuhamaa ja turvallinen liikuntapaikka takapihalla. Päiväjärjestys vakiintui nopeasti: aamulla kuunneltiin koronauutiset, sitten isäntä lähti raivaamaan pihaa, itse vetäydyin tekstien ääreen. Iltapäivisin, kun ajatus katkeili, siirryin pihatöihin. 

 

Muonitus hoitui omin voimin, pesukone pyöri ahkerasti, vaikka parempia puseroita ei tarvittu, resupekkavermeitä vain. Ei juhlia, ei kulttuuria, ei teatteria, ei tapaamisia, pelkkä televisio. Ja sekin pömpeli kertoi vain huonoja koronauutisia ja pelotteli taudinkuvilla. Ellei uusinut uusintoja. 

 

Kun uskaltauduttiin kaupunkiin, hakemaan postit ja katsomaan työn etenemistä, tuli melkein paniikki. Ei radanvarsikaupungin Prisma ole koskaan tuntunut niin ruuhkaiselta ja hahmottomalta. Vaikka useimmilla oli maskit, vaaran tuntu oli ilmassa. Kiinalaiseen ei päässyt lounaalle, kirjastokin oli osan aikaa kiinni. 

 

Säilyimme terveinä, saimme maalla pihan siistiksi, mutta mieleen hiipi ankeus. Kun ei oikein mihinkään voinut mennä, elämästä tuli yhtäjasamaa tasapaksua olemista. Tuli vietettyä eläkepäiviä, enemmän kuin edes olisi ollut tarpeen. Pandemia venyi ja venyi. 

 

Kirja oli valopilkku ja pelastus. Aineistot kulkivat sähköpostissa ja vähitellen saatiin valmista. Pandemia ei helpottanut, mutta siihen tottui. Kirja jäi tauolle. Oli jotain, mitä odottaa. 

 

Kylpyhuoneen remontti valmistui ja käytiin kaupungissa siivoamassa työn aikana pölyyntyneitä nurkkia, pesemään keittiössä olleita astioita – miten niihinkin niin paljon pölyä tuli, vaikka kaapinovet teipattiin huolella kiinni. Poraaminen jatkui loitompana ja työ siirtyi taloyhtiön toisiin rakennuksiin, pihamaa oli yhtä kuoppaa ja kaivantoa. Palasimme maalle, rauhaan. Aloimme väsyä. 

 

Pandemian pelko muuttui hysteriasta tavalliseksi varomiseksi ja maskeja alkoi saada ja muutenkin, koronasta tuli osa arkista arkea. Välillä saatiin toivoa paremmasta, sitten tuli uusi aalto. Pääministeri kielsi menemästä mökille ja silti ne menimme, mutta ei pääministerin mökille, vaan omalle. Kukaan ei tullut tarkastamaan. 

 

Olen sopeutunut maskeihin, jotenkuten. En käytä enää käsidesiä, ellei ole pakko, mieluummin pesen kädet. Kuivuvat ne siinäkin, mutta vesi kirvelee vähemmän. Enkä edes tiedä, missä ne ensimmäiset itse tehdyt maskit ovat. 

 

Meillä on hieno kylpyhuone. Taloyhtiön pesutupa toimii taas. 

 

Ai niin, se kirja? 

Julkaisen siitä tietoja seuraavassa päivityksessä. 

Pysykää kuulolla.  

 

Vesa ja saha tauolla.