lauantai 2. lokakuuta 2021

Kotomaamme kuva?

Ikaalisista.

Harrastettiin kotimaan matkailua. Kiva pieni reissu. 

Kaupunkien ja isompien kaupunginosien läpi ja ohi ajettaessa tuli mieleen, että eräänä päivänä minä vielä otan SEN kuvan, laitan naamakirjaan ja kysyn katsojilta, mikä kylä, mikä paikka? 


Ja siinä kuvassa on jokunen huoltoasema, rautakauppa, halpahalli, marketti, valtakunnallisen ketjun myymälä, elementtitalo…  ja niin kuvattuna, ettei paikallisväriä eikä yhtäkään tunnistettavaa elementtiä näy. 

Eikä kukaan osaa vastata oikein. Tai kaikki vastaavat oikein.

 

Ei millään pahalla, kyllä minäkin joskus niissä halleissa ja sekametelikaupoissa ostoksilla käyn. Kun olen kaupassa sisällä, menetän paikantajuni. Voisin melkein vannoa, että olen naapurikaupungissa tai jossain muualla. Kaikki on täydellisesti standardoitu. 


Tai ehkä ne juuri silloin ajattelevat minua? Mummoparka, ei se reppana joudu vierastamaan ja osaa varmasti liikkua oikein. Säästyy turhilta virikkeiltä.


 

Katselin reissukuviani.  Niissä näkyy vanhoja taloja, vain vanhoja taloja. Sillä vanhat talot ovat kauniita, persoonallisia ja niissä näkyy elämä. 


Palanderin talo Keskustorilla. Ateljee yläkerrassa, 
mm. Kimmo Kaivannon käytössä ollut. 

Sandbergin rautakauppa raatihuoneen naapurina, torin keskellä 
oli linja-autopysäkki, josta lähdettiin Nokialle. 





Metsästäjä on vähän ahtaalla, mainosten keskellä.

Tampereen Teatteri

Tampere, lapsuuteni iso kaupunki – kauppalan naapurissa – ja myöhemmin jonkin aikaa kotikaupunki. Tampere on säilyttänyt rosoisen charminsa, vaikka Hämeensillalla näkee raitiovaunuja ja monen tutun hienon liikkeen paikalla on nykyään anniskelutoimintaa. 

Talot ovat hahmollaan, ne tunnistaa vieläkin. 

 

Kävelin syysiltana Koskipuiston suunnalta Hämeenkatua pitkin teatteriin, tuuli tarttui takinhelmaan ja Hämeenpuistossa kuivat lehdet rahisivat askelissa. 


 

Tempon talo sillan kupeessa on saanut katolleen oman nimensä. Ennen Tempo oli sekatavarakauppa, josta saattoi ostaa mitä vaan, sellaista, mitä ei tiennyt tarvitsevansa eikä oikeasti tarvinnutkaan.  Löysin kotoa vanhan pienen ristipistoliinan, olin ostanut sen äidille Temposta, joksikin lahjaksi kai, pienistä taskurahoista. Äiti oli säästänyt. 


Tuulensuu, Hämeenkadun alkupäässä.

Tuulensuussa oli kaupungin hienoin elokuvateatteri, Kino Palatsi. Siellä käytiin katsomassa Kymmenen käskyä. Nyt kino oli pudonnut nimestä pois, eikä palatsissa enää esitetä elokuvia. Toisella puolen katua oli ennen Petit, jossa esitettiin usein avantgarde-elokuvia, se on kadonnut kokonaan.  

 

Teatteri on tallella ja vanha TTT:n Sali, Eino Salmelaisen näyttämö hienossa kunnossa. Hetki nostalgiaa ennen näytöksen alkua.  Kaksi paavia oli elämys, mestarien työtä. 

 


Seuraavana päivänä käytiin Ikaalisissa. Ennen siellä oli Suomen pienin kauppala – on kai vieläkin, kävelin keskustassa, kiertelin hautausmaalla. Kirkossa oli toimitus, sinne ei päässyt sisälle, eikä enää ole tiekirkkosesonkikaan. 


Kirkossa oli valoja, toimitus. 


Sankarihaudan äärellä surevat vanhemmat.

 

Kylän keskustaan on rakennettu paljon uutta, mutta vanhoja kauniita talojakin oli tallella, puut leimusivat ruskaa. 


 

Meillä on aarre käsissämme, kaunis rakennusperinne. Miksi me emme osaa hoivata ja huoltaa vanhoja taloja? Miksi ne niin harvoin ovat nähtävyyksiä? 

 

Miksi liian monet uudet talot ovat rumia jo syntyessään? Miksi ne eivät vanhene kauniisti, vaan nuhraantuvat? Kai marketin pitää olla marketin näköinen, mutta kuitenkin? 


Nuoripari kävi Tampereella ostamassa sormukset 1947. 
Katuvalokuvaaja ikuisti heidät suunnilleen tämän talon kohdalla. 


Ei kommentteja: