Tampere, en ole sinua unohtanut, mutta jotain muistan eri tavalla

Näköala Eemil Aaltosen museon sisäänkäynnin luota Tampereen keskustaan.
Horisontissa näkyvät uudet tornitalot, niiden katveessa on Nokia-areena. 

Väittävät, että ihminen voi lähteä kylästä, 

mutta kylä ei lähde ihmisestä. 

Lähdimme testaamaan sanonnan paikkansapitävyyttä Tampereelle, joka tosin ei ole kylä, vaan lapsuusvuosien Kaupunki. Tulokset oheisena. 

 

Tampereelle on helppo lähteä pääkaupunkiseudulta. Puhutaan tunnin junasta, mutta kyllä tunti ja kaksikymmentä minuuttia Tikkurilan ja Tampereen välillä on riittävän nopea kyyti, ainakin, kun matkustaa eläkeläislipulla. Ja vuoroja on todella tiuhassa, melkein joka tunti pääsee kaupungista toiseen. Helsingin ratikasta voi nousta junaan ja sitten Tampereen uusiin raitiovaunuihin – jos haluaa suosia raideliikennettä. 

Eemil Aaltosen museo on komea, 
komeita ovat myös maisemat. 

Aluksi kahviteltiin ja sitten suunnattiin Eemil Aaltosen museoon, Tampereen Pyynikinlinnaan. Teollisuusmiehen kodista on tullut näyttelytila, jossa on vaihtuvia näyttelyitä ja Aaltosen hieno taidekokoelma, kultakauden mestariteoksia. 

Nanson charmeuseunelmia, takana oikealla 
vanhanajan hyvä laamapaita. 

Meitä kiinnosti Nanson satavuotisnäyttely. Oppaaksi lähtivät Minna ja Juha. Juhan kanssa meillä on yhteisiä muistoja Valkoisen talon kulta-ajoilta. Siihen aikaan Nanso oli vielä Nokian Kutomo Oy, teollisuusneuvos Väinö Teriön johtama tekstiilitehdas ja värjäämö. 

Nanson mainontaa, olivatko valokuvamallit 
tehtaan työntekijöitä? 

Uuttera teollisuusneuvos matkusti ulkomailla aikana, jolloin matkailu ei vielä ollut kovin tavallista, keräsi vaikutteita ja ideoita tuotantoa varten. Koneet hankittiin Saksasta ja teollisuusneuvos opetteli tätä varten saksan kielen, sillä mitään valmiita manuaaleja ei siihen aikaan ollut tarjolla. Kielitaidosta tuli erinomainen ja tehtaaseen saatiin hyvät koneet. Kettestyyliä ja kottonkoneita – ainakin niin niitä pannuhuoneen liepeillä kutsuttiin.  

Nokian Kutomon ensimmäinen tuote oli laamapaita, pehmoisesta puuvillasta ommeltu aluspaita. Sitten tulivat pastellinväriset, pitsillä somistetut charmeuseunelmat, muistan vieläkin, miltä tuntui sievä alushame iholla, melkein aikuinen olo. 

Ne värikkäät, ihanan mukavat mekot ja yöpaidat! 

Kun aika muuttui, iloiset, puuvillaneuleesta ommellut vaatteet ja yöpaidat valloittivat koko maan. Näyttelyssä on tutunnäköinen kesämekko, yöpaitoja ja muita vaatteita, joita hankittiin usein Nokian tehtaanmyymälästä. Värit ja mallit vaihtuivat, mutta laatu oli edelleen yhtä hyvä kuin Kutomon aikana. Mekolla pärjäsi monta vuotta ja viimeiset palveluksensa se teki mökkiyöpaitana. 

Eemil Aaltonen aloitti työuransa suutarina. Idearikas ja ahkera mies alkoi tutkia, miten jalkineita voisi valmistaa koneilla ja näin syntyi suomalainen jalkineteollisuus. Aaltosen yrityksiä ovat myös Lokomo ja muoviin erikoistunut Sarvis. 

Maatilaa tutkimassa. 

Vuonna 1921 perustettu Sarvis Osakeyhtiö oli Suomen ensimmäinen muovitehdas.  Alkuvuosien raaka-aineena oli kuoritusta maidosta erotettu kaseiini, josta tehtiin nappeja ja kampoja. Kaseiinin raaka-ainetta, maitoa, saatiin mm. Aaltosen omistamalta Ylikartanon maatilalta. Näyttelyssä on kolmiulotteinen malli maatilasta – jonka toiminnot tuovat mieleen hyvin organisoidun teollisuuslaitoksen. 

 

Museon vitriinissä on valikoima Sarviksen tuttua tuotantoa: iloisia muoviastioita, lastenkutsujen suosikkeja, suuhun sopivia muovilusikoita ja lautasia.  

 

Tuttuja muoviastioita, Sarviksen mallistoa. 

Eemil Aaltosen elämäntyön kruunaa taidekokoelma. Kultakauden taiteilijoita, hienoja maalauksia ja tyylihuonekaluja.  Pyynikinlinnan ikkunoista avautuu näköala Pyhäjärvelle ja Pyynikin puistoon. Alkutalven pakkasessa ikkunat ovat kuin tauluja. 

Von Wright -veljesten taidonnäyte.

Salongin muotokuvagalleiriaa. 

Pyynikinlinnasta Minna ja Juha jatkavat omiin puuhiinsa, me otamme suunnaksi Amurin ja Tampereen taidemuseon. 

Puutarhakadulla oleva entinen viljamakasiini on perinteikäs taidemuseo, tällä kertaa vuorossa on Magnus Enckellin näyttely, joka täyttää museon kaksi kerrosta.  Taidokasta värien käyttöä, hienoja sommitelmia. Magnus Enckell muistetaan Tampereen Tuomiokirkon alttaritaulun ja Ylösnousemus-freskon ovat tekijänä. Värikkäät maalaukset hehkuvat valoa talviseen päivään. 

 

Magnus Enckell: Kulta-aika. 

Poika ja purje, taidokas sommittelu. 

Ylösnousemus, Tampereen tuomiokirkon kuvastoa. 

Onkiva poika oli minusta todella kiva poika.  

Museon jälkeen palataan Puutarhakadulle. Puistolinna, vuonna 1934 rakennettu entinen kotitalo on paikoillaan, Puutarhakadun ja Hämeenpuiston kulmassa. Siellä oli ensimmäinen oma asunto, toisessa kerroksessa, ikkunat Aleksanterinkirkon suuntaan ja talon sisäpihalle. Meidän muuttomme jälkeen vastapäiselle tontille valmistui Metso-kirjasto. Korttelin vanhojen talojen purkua ja uuden kirjaston ensimmäisiä rakennustöitä ehdimme vielä seurata, sitten muuttuivat työkuviot ja me muutimme.

Puistolinna, rakennettu 1934. 

Kaksi huonetta, halli, keittiö, kylpyhuone ja apulaisenhuone. Kaksi sisäänkäyntiä, ovet vierekkäin, toinen ovi isäntäväelle, toinen piialle. Paljon mahtui 60 neliöön. Huonekorkeus oli kolme metriä. Myöhemmin, kun muutimme moderniin asuntoon, aloin ihmetellä, miten paljon siellä oli hämähäkkejä. Kai niitä Puistolinnassakin muutama oli, mutta ehkä niitä ei korkeissa huoneissa niin huomannut. 

 

Talo edusti aikansa nykyaikaisinta tekniikkaa, se oli täyssähköistetty, siellä oli toiminut keskusradio ja asunnoissa oli keskusjääkaappi, jonka jäähdytyskoneistot olivat kellarissa. Piharakennuksessa oli pesutupa ja suurta edistystä merkitsevä autotalli. 1980-luvulla talossa oli vielä muutamia alkuperäisiä asukkaita jäljellä, isännöitsijä sai käyttää autotallia. Hallituksen puheenjohtajana oli päätoimittaja ja kirjailija Raimo Seppälä. Talon 50-vuotisjuhlia varten hän oli poiminut ja kopioinut Aamulehden arkistosta Puistolinnan rakentamisajan uutisia. 

Hämeenpuistoa, oikein tarkka katsoja erottaa
Emmauksen talon kohdalla Minna Canthin patsaan. 

Tampereen uusi pääkirjasto Metso, oikeassa laidassa pieni pala Puistolinnan seinää. 

Kaupunki on ennallaan, talot paikoillaan – osa vanhoista, kauniista taloista on kunnostettu, osa kadonnut. Mutta enää en osaisi suunnistaa tuttuihin kauppoihin, liiketiloissa on uudet isännät. Siellä missä oli Hildénin kappamyymälä, on Linkosuon kylttejä. Pullakauppoja on Tampereella aina ollut riittävästi, on vieläkin. 

 

Täällä oli Hildénin kappakauppa, kaupungin hienoin. 

A-mainokseen mentiin tästä, oikean puoleisessa talossa 
oli vanhan valokuvaaja Terävän ateljee. 

Hildéniltä ostin väljälinjaisen talvitakin, kun esikoinen ilmoitti tulostaan. Arvokkaan oloiset myyjättäret auttoivat sovituksessa ja kun tuli maksamisen aika, huomasin, miten taidemesenaatti Sara Hildén istui kassan lähellä ja valvoi maksuliikennettä. Hyvä takki se oli, olisi varmaan vieläkin, mutta kahden lapsen jälkeen se jäi suureksi. 

 

Hämeenkadun elokuvateatterit ovat muuttuneet ravintoloiksi, Onni Terävän ateljeen toiminta on loppunut, Kuninkaankadun varrella ei ole enää A-mainosta. Vaikka olin päättänyt, että Tampereelle palattaessa ensimmäiseksi menisin raapimaan A-mainoksen ovea, toisin kävi. Sitä ovea ei enää ole ja itsekin olen vähän vanhentunut. 

Keskustorista on tullut joulutori. Vanha kirkko valvoo touhua. 

Keskustorilla on joulumarkkinat, ennen torin puolivälissä oli Paunulaisen pysäkki, jolta pääsi Nokian kauppalaan, enää ei taida olla. 

 

Hämeensillalla ajavat raitiovaunut, autot on häädetty muualle. Kaupungin silhuetti on tallella, Tampereen teatterin hahmo, Klubin valomainos ja Keskustorin komeat talot. Tammerkoski höyryää pakkasessa, vanhan kirjaston puiston puissa on paksu kuura. Koskipuistossa tarjotaan herkullista lounasta, maisemien kera. 

 

Hämeensilta, vasemmalla Tempon talo, oikealla Tampereen teatteri, etualalla Koskipuisto. 

Tammerkoski ei jäädy paukkupakkasellakaan. 

Iltapuhde sujuu mukavasti Tampereen kirjeenvaihtajan ja Erkin luona. Vaihdamme kuulumisia ja kalentereita, käymme läpi tuttujen ja tuntemattomampien kuulumiset. 

Eikä mikään virkistä niin kuin kunnon juoruilu! 

Erkin keittämän kahvin kera! 

 

Asemalla pitää hetki odottaa junaa ja hämmästellä manselaisten intoa rakentaa rautatieaseman yläpuolelle torneja ja jääkiekkoareena. Hakametsän halliin pääsin joskus pikkulikkana tansseihin ja rokkikonserttiin – ei onnistuisi enää. Tapahtuukohan Nokia-areenalla mitään yhtä ikimuistoista? 

Rautatieaseman maisemat ovat muuttuneet. 

 

Vähän yli tunnin junalla halki sinisen maiseman kotiin. 

Tasaista kyytiä. 

Ei Tampere meistä ole lähtenyt, vaikka me taas palasimmekin pääkaupunkiseudulle. 

Entä jos pitäisi suunnistaa kaupoista kauppoihin – en tiedä?  

 

Kiitos kavereille hauskasta päivästä!