Hulluko ku en…

Korona-aika ei ota loppuakseen. On oltava aloillaan, varottava ja osattava pitää etäisyyttä. 

Koronan tai oikeastaan taudin uhan kintereillä seuraa muita diagnooseja.  

Tapahtumattomuus, tylsyys, ikävystyminen, neuloosi. 

Ikävystyminen johtaa neuloosiin ja neuloosi taas krooniseen puikkojen kilistelyyn. Puhutaan puikkohulluudestakin. Kaikilla on joku kudin työn alla, kaarrokepaita tai sukat tai lapaset. 

 

Neuloosi etenee ja sen lääke on villalanka. 

Neuloosi voi päättyä onnellisesti. Lankavarastot hupenevat järkeviin mittoihin ja koko perhe saa käyttökelpoisia ja järkeviä lämpimiä vaatteita.

 

Neuloosi voi kääntyä itseään vastaan. Puhdassydäminen puikottelija päättää neuloa neuloa neuloa, kunnes kaikki langat on käytetty loppuun. Kaapit tursuavat villapaitoja, sukkia, huiveja, lapasia. Isoille, vielä isommille ja ihan pienille. 

 

Tässä piilee ansa. 

Kun lankoja on jäljellä pari kerää sitäsuntätä väriä/paksuutta/rakennetta puikottelija huomaa, että varastoa ei voi enää hyödyntää kuin jonkinlaisiin nenänlämmittimiin. Koska kukaan täysjärkinen ei halua eikä tarvitse nenänlämmitintä, lankaa on saatava lisää. 

Sitä saa kätevästi, kunhan vain surffailee netissä ja yön pimeinä tunteina tilaa ja maksaa onlain. Päivänvalossa ehkä huomaa tehneensä hutiostoksen, mutta. Varmaankin mittatappiot kuuluvat kaikkeen elämään, mutta silti. 

 

Lankavarasto kasvaa, vaikka sen piti huveta. Puikottelija tietää kokemuksesta, että sitä yhtä ja ainoaa ihanuutta on tavallisesti vain rajallinen erä tarjolla. Siksi: varmuuden vuoksi uusia kutimia varten reilu kuorma uutta villaa ja vanhaa puuvillaa ja taas mennään. 

 

Työ jatkuu ja varastojen loppuun käyttäminen siirtyy muutamia kuukausia tai vuosia. Seuraavana vuonna huomataan, kuinka aivan ihana onkin mahdollisimman kamala ja siksi sen kaveriksi on saatava jotain muuta vähän ihanampaa… 

Jos tämä mekanismi ei ole ikiliikkuja, mikä sitten on? 

Neuloosi on perinnesairaus. 

Sen saattaa periytyä pula-ajan kokeneelta äidiltä tai tarjoushaukan geeneillä siunatulta naapurilta. Se voi olla mummon perua vielä kovemmilta ajoilta. Aina joku suvussa on ollut taitava ja uuttera neuloja. 

 

Ketju voi olla yllättävän pitkä.  

Kivikauden nainen värkkäsi neulakintaita miehelleen ja lapsilleen. Jossain vaiheessa opittiin puikkojen käyttö ja työ sujui joutuisammin.  Kivikaudella ei ollut sähköä eikä tekstiiliteollisuutta. Kaikki mahdolliset valoisan ajan joutilaat tai puolijoutilaat hetket oli hyödynnettävä välttämättömien vaatekappaleiden valmistamiseen. Neulat suihkivat aina, myös kävellessä. Kunnon emäntä ei antanut käsiensä olla joutilaina. Vasta iltapuhteella rentouduttiin tulen valossa ja kerrottiin tarinoita, kun enää ei harmaan villan käsittelyyn eikä kutimiin valoa riittänyt. Ne tarinat muuan Lönnrot sitten keräsi ja kokosi. 

 

Nykyaika eroaa hieman kivikaudesta, mutta käsityön arvostus on pysynyt.  Koska sähkövalo ja televisio on jo keksitty, iltapuhteella ei tarvitse muistella vanhoja tarinoita vaan voi katsoa salkkareita ja samalla tikuta sukka- tai pyöröpuikoilla. Nykyiset ohjelmat eivät merkittävästi häiritse käsityötä. Toista oli Kullervon kirouksen tai Sammon ryöstön aikaan, kun tarinoiden originaaliversioita tulen loimun ja levottomina liikkuvien varjojen keskellä kuunneltiin. 

Kaikkea saa myös valmiina. Esimerkiksi ergonomisesti viriteltyjä ja muotoiltuja urheilusukkia. Onko pässinpökkimä villasukka jo historiaa tai kaunista turhuutta? Ei onneksi vielä, mutta kilpailu kovenee, myös silloin, kun on puhe varpaiden lämmittämisestä. 

 

Otsikko on satakuntalaista, jäyhää kansanperinnettä. Näin tarinaa kerrotaan:   

Talon tytär oli kunnon ihminen, taitava ja osaava, mutta vailla vävyehdokasta. 

Siispä toiveikkaana seuratalolle tansseihin. 

Kun kotiväki seuraavana päivänä tiedusteli, oliko vientiä ollut, vastaus tömähti ykskantaan: ”Hulluko ku en kurinta ottanut!” 

Uusi aalto

Ministerit ovat yhä uudelleen puhuneet, tutusti mustissa puvuissaan, maskit kasvoillaan. 

Kun ministeri puhuu, hän selviää ilman yhtäkään kaaviota, kuvaa, karttaa, kiteytystä tai muuta tilannetta havainnollistavaa elementtiä. 

Eloisin esiintyjä oli edelleenkin viittomakielen tulkki. 

Ministeripuhe on harkittua, asianmukaista – samalla kun maski tekee äänestä monotonista, sisältö on pykäliä, ei ihmisiä korostavaa. 

 

Rajoituksia on saatu voimaan. Järkevänä kansalaisena ymmärrän, että rajoitukset ovat tarpeen ja että niitä tulee lisää. 

Jokainen epidemian aalto on vakava asia. 

 

Niin vakava, että yhteiskunnan luovin ja ilmaisuvoimaisin osa voidaan ajaa alas.

 

Tavoitetaanko tämä kansa pykälillä? 

Tarvittaisiinko konkretiaa? Rautalankaa? 

Ymmärtävätkö kaikki, millainen uhka meitä vaanii? 

Kertokaa vielä kerran, miten ankara tauti korona voi olla, miten kauan se kestää ja kuinka rankkaa toipuminen voi olla. 

Kertokaa, miltä tauti tuntuu, kertokaa uudelleen, viestiä varioiden. 

Havainnollistakaa. 

 

Ottakaa avuksi luovan työn osaajat ja viestinnän keinot hallitseva väki. 

 

Pandemian vaarallisuus ei liity pykäliin. 

Koronarajoitusten säätämisjärjestys ei ole meidän viruksen uhkaamien kannalta ensisijainen ongelma. 

Varotoimia on perusteltava, vaikka ne ovatkin perusteltuja. 

Kun rajoituksia tulee, niihin on kaikkien sopeuduttava. 

Silloin on hyvä ymmärtää, mitkä ovat uhkakuvat, kun jokaisen on kannettava vastuunsa tartuntojen ja taudin torjumisesta. 

Ja vielä: minä en edes tiedä, milloin saan rokotuksen. 

Voin vain yrittää olla varovainen.  

Sammattilaista käsityötä Miinan Mökissä

Tämä pieni tarina on kirjoitettu keväällä 2020 Sammattiseuran toivomuksesta, käsityönäyttelyjen juhlavuotta ajatellen. 

Maj-Lis Kajander näki Miinan Mökin mahdollisuudet näyttelytilana. Viime suvena sammattilaisten käsitöiden myyntinäyttelyä ei koronan takia voitu järjestää. 

Mutta tulevana kesänä Miinan Mökin ovi avautuu taas,  toivottavasti!  

 

Miina – Serafia Wilhelmina Lönnrot (1827-1915) oli toimelias nainen. Kun Maria Lönnrot oli menehtynyt tuberkuloosiin, perheen taloudenhoitajana toimineesta Miinasta tuli tyttärien äitihahmo. 

Työ Lönnrotin perheessä päättyi suurmiehen kuolemaan vuonna 1884, Miina Lönnrot muutti Rauhalaan. Hän pitokokki ja käsitöiden tekijä, joka kehräsi hienoa lankaa ja teki taidokkaita kudonnaisia. Alettiin puhua Miinan mökistä.  

 

 

35 vuotta Miinan Mökin näyttelyjä  

 

Häntä oli vaikea olla huomaamatta. Tyylikäs ja huoliteltu olemus henki itsevarmuutta ja auktoriteettia, tätä naista ei voinut sivuuttaa. Hän oli tottunut esiintymään ja johtamaan. Komea, ylväs, täynnä energiaa.  

 

Maj-Lis Kajander (17.4.1917-23.8.1998) kertoi asuneensa lapsena Sammatissa, myöhemmin perhe muutti Helsinkiin. Sammatti oli jäänyt mielen pohjalle, elämän peruspilareina olivat isänmaallisuus, rakkaus runoihin ja perinteiden kunnioitus. 

 

1980-luvulla Maj-Lis Kajander ja hänen puolisonsa, kelloseppämestari ja talousneuvos Aarne Kajander (1910-1999) tulivat Sammattiin, kesäasukkaiksi. Lapset olivat aikuisia, perheen yritys, kello- ja kultaliike Widemark oli siirtynyt seuraavan sukupolven vastuulle, aktiiviset eläkevuodet alkoivat. Klockarsin torppa (alkuaan Nybacka) Haukantien varrella sai Kajandereista hyvän isäntäväen. 

 

Maj-Lis Kajander oli tehnyt elämäntyönsä yrittäjänä. Vuonna 1950 perustettu lastenpukimo Esa-Ekko oli aikanaan menestystarina – liikkeitä oli parhaimmillaan neljä, lisäksi ompelimo. Maj-Lis Kajander oli toiminut aktiivisesti tekstiilikaupan järjestöissä sekä Suomen Kelloseppien Naiset -yhdistyksessä. Maj-Lis Kajander oli julkaissut sukukirjoja ja hän selvitti myös Klockarsin vaiheet. 

 

Miina Lönnrotin hengessä 

 

Aktiivivuosien tuoma käsityön ja kädentaidon arvostus pysyi. Miina Lönnrotin tarina ja maine taitavana käsityön tekijänä inspiroi ja innosti ideoimaan uutta. Sammattiseurassa aktiivisesti toiminut Maj-Lis Kajander halusi luoda sammattilaisille mahdollisuuden markkinoida osaamistaan. 

Anna Heinonen järjestelee töitään 2019 näyttelyyn, apuna nuori isäntä. 

Kohteeksi tarjoutui luontevasti Lönnrotin Miinan Mökki, Rauhala, jonka Elli Lounela oli lahjoittanut Sammattiseuralle vuonna 1972. Lähellä maantietä olevaa mökkiä oli vuokrattu kesäasunnoksi, mutta sopisiko se paremmin näyttelytilaksi? Käsityön taitajia oli kylillä, olihan emäntäkoululla tasokasta opetusta, mutta olisivatko sammattilaiset halukkaita myymään töitään?  

 

Vuonna 1985 järjestettiin sammattilaisten yhdistysten yhteisvoimin Sammatti-päivät. Niiden aikana pidettiin ensimmäinen Maj-Lis Kajanderin ideoima sammattilaisten käsitöiden myyntinäyttely. 

 

Maj-Lis Kajander sai toimeksi Miinan Mökin ensimmäiset korjaukset, hän kutsui väkeä siivoustalkoisiin ja teetti räsymatot mökin lattialle. Myyjiä varten oli kaksi sinivalkoista, kansallispukuja mukailevaa Suomi-pukua. 

 

Myyntinäyttely oli alusta alkaen menestys, vaikka tavara ei aluksi tuntunut riittävän ollenkaan. Maj-Lis Kajander pussitti ompelimonsa varastoihin jääneitä nappeja ja muita tarvikkeita, ompeli patakintaita ja teki kaikkensa, että näyttely onnistuisi. 

Miina Lönnrot osasi kehrätä hienoa lankaa.  2019 näyttelyssä oli kasvivärein värjättyjä villalankoja. 

Avuksi tulivat Maire Grönholm tyttärineen, Pirkko Heikkilä toi näytteille ryijyjään, Leila Mattila ja monet muut neuloivat sukkia, kangaspuissa valmistui kudonnaisia. Kaisa Valkonen auttoi toiminnan kehittämisessä. Idearikas Liisa Suominen toi näyttelyyn töitään ja vähitellen sammattilaiset alkoivat innostua näyttelystä. Myyntihintaan sisältyi pieni provisio Sammattiseuralle, mutta myös tekijät voittivat. 

-       Kyllä ahkerimmat tekijät ovat ansainneet sievoisia summia, totesi Maj-Lis Kajander. 

Kangaspuissa kudottua.

 

Käsitöiden myynnin ohella Miinan Mökissä järjestettiin arpajaiset. Arpaliput oli rullattu huolellisesti sukkapuikon avulla, eteisessä oli kiulu täynnä arpoja ja eteisen hyllyillä yrityksiltä saadut voitot. Arpajaiset tuottivat mukavasti, mutta näyttelytulotkin lisääntyivät, joka kesä tulos oli vähän parempi. Vaikka 1990-luvulla koettiin talouslama, Miinan Mökki piti pintansa. 

 

Alkuvuosina käynnistyivät myös kesäviikkojen taidenäyttelyt, joiden intendenttinä toimi taidegraafikko Simo Hannula. Miinan Mökin suvi täyttyi tapahtumista. 

 Timo Laurilan käsintehtyjä puukkoja, kesän 2019 näyttelystä. 

Kun Maj-Lis Kajanderin voimat alkoivat hiipua, hän luovutti käsitöiden myyntinäyttelyn vetovastuun nuoremmille. Näyttelyn asema oli jo vakiintunut, aktiivisten tekijöiden joukosta löytyivät jatkajat. Silti, näyttely oli loppuun asti kuin rakas lapsi Maj-Lis Kajanderille: 

-       Sano niille, jos minä en enää keväällä jaksa, että siellä meidän mökin vintillä on kaksi ämpärillistä valmiiksi rullattuja arpalippuja ensi kesää varten! 

 

En tiedä, käytettiinkö juuri niitä arpoja, mutta arpajaiset ja myyjäiset jatkuvat edelleen. 

Kesällä Miinan Mökin pihalla kukkivat ukkomansikat.  

Ladulla

  

Ulkoilukeskuksen ladut on ajettu kuntoon, keli on parempi kuin pakkasasteet antaisivat odottaa. Hiihtokenkä napsahtaa siteeseen, rukkanen puetaan sauvan lenkkiin. Aurinkolasit suojaavat yhtä paljon viimalta kuin auringoltakin. Mikä tässä, hiihtäessä. 

Arkiaamuna ladulla on tilaa sopivasti, eniten varttunutta väkeä. Jos oltaisiin Lapissa, kaikki tervehtisivät. Ollaan etelässä ja ehkä siksi joku nyökkää tai tervehtii pienellä hymyllä. Jos talvi saa jatkua, kasvot tulevat vähitellen tutummiksi. Aamupäivän ladulla on oma perusjoukkonsa, illansuussa tulevat nuoremmat, työpäivän jälkeen. 

Pieni myötäle, suora, toinen suora metsän puiden keskellä, mäkeä ylös, myötälettä pellolle – sitten vielä suksilla pellon halki ja takaisin. Muutama kilometri, matka tuntuu joka kerta hiukan lyhemmältä, ensimmäisten kertojen jälkeen se jaksaa hiihtää pariin kertaan.  Maisema tulee tutuksi, mutta latu on kunnossa ja riittävän vaihteleva. 

Maalla ladut on tehty moottorikelkalla, ne tuovat mieleen lapsuusajan ja kansanhiihdon. Hangen ja ladun välillä on pehmeä ura, väylä sallii leveätkin sukset. 

 

Hiihtämisistä pidettiin kirjaa. Koulusta sai vaaleanpunaisen kortin, jonka sarakkeisiin merkittiin päivämäärä, kilometrit, muistaakseni myös paikka. Lopuksi tarvittiin varmennus: äiti laittoi nimikirjaimensa aina, vaikka kilometrimäärä olisi jäänyt vähän vajaaksi. 

 

Pari kertaa menin ladulle takki päällä, pian äiti osti kangasta ja ompeli oikean anorakin, yhdessä askarreltiin villalangoista tupsut ja kiinnitettiin ne hupun kiristysnauhojen päihin. Sukset olivat puiset Karhut, siniset ja oikein hikkorireunaiset. Isä tervasi niitä tehtaan pannuhuoneella, vastatervattu suksi tuoksui ihanalta. Minulla oli kauan voittositeet, myöhemmin rotanloukut, jotka olivat aikuisemmat, mutta vähän vaikeammat. 

Laskettiin vesitorninmäen mutkikasta latua, käytiin Korvolassa kuumalla mehulla ja peuhattiin lumessa muuten. Talven mittaan kertyi kilometrejä ja opettaja keräsi kortit talteen. Mitä niille sen jälkeen tapahtui, sitä en enää muista. Mutta kansanhiihto tuli tehtyä. Talvet olivat oikeita lumitalvia ja joka talvi hiihdettiin. Joskus opiskeluaikana koettiin ensimmäisen kerran talvia, jolloin lunta ei riittänyt edes laduksi asti. Sitä päiviteltiin ja ihmeteltiin, huomaako sitä nykyään kukaan? 

Metsän läpi hiihtäessä näkee aina asioita, joista ei saa kiinni kameralla. Tuuli liikuttaa puiden oksia, hajottaa lunta ja saa aikaan auringossa kimmeltävän pilven. Lumen pinnalla puiden sinisiä varjoja, välissä auringonläikkiä ja lämpimän ruskeita en runkoja. Hangen poikki kulkee jälkien jonoja, jäniksiä, metsän pikkuväkeä. Jonakin keväänä, lumien jo melkein mentyä huomasin, miten ladulle uskaltautui pieni päästäinen, se tajusi olevansa liikenteen keskellä ja vilisti metsän turvaan.

Puiden seurassa ei tarvitse puhua, ei esiintyä, ei olla kukaan muu. Voi ajatella rauhassa ja olla ajattelematta. Elämän solmukohdissa pitää osata luottaa alitajuntaan, siihen, että ongelmiin löytää ratkaisun, kun malttaa odottaa. 

Hiihtäessä voi miettiä omiaan, keskustella lumisten näreiden kanssa, edetä verkkaan tai nopeaan.  

Metsän puolella on tyven, kun tullaan peltoaukealle, tuuli tulee mukaan. Joinakin päivinä viima tarttuu anorakinliepeeseen, haastaa pipot ja huput, yrittää osua rukkasen sisälle. 

Välillä lipsuu, joskus saa taistella jokaisen sentin takia nihkeässä lumessa. Latu vaatii osallistumaan, keskittymään, matkanteko on työtä. 

Seuraavalla kerralla avaralla pellolla on leppeä talvi, luistava, tuuleton, suksi kulkee kuin itsestään. Sininen ajatus kurkistaa honkien lomasta. 

Latu ei koskaan ole sama, vaikka se onkin. 

Tuuli, aurinko, pakkanen, talven omat muuttujat. 

 

Kuvat laduilta Keravan Keinukalliolla ja Sammatissa. 

 

 

 

 

Unohdettu, uusiutuva luonnonvara

 

Rakkaat ihmiset. Kerron teille nyt tärkeistä ihmisistä. Tädeistä.

 

Minulla on ollut useampia tätejä.  Tädit ovat olleet vanhempieni sisaria, mutta on myös sellaisia tätejä, jotka eivät edes ole sukua.  

Sukulaistädit ja ne aikuiset, joita opetettiin puhuttelemaan tädeiksi, ovat aina olleet tärkeitä ihmisiä. 

 

Sillä kuka muu olisi voinut kertoa, millaista oli, kun isä tai äiti oli lapsi tai nuori tai … kuka muu olisi uskonut sinulle suvun salaisuudet? Kuka kertoisi perustellun ja lahjomattoman mielipiteensä suvun touhuista ja toilauksista? Kuka neuvoisi – tarvittaessa pyytämättä – ja kommentoisi, kuinka hänen mielestään joku nuoremman sukulaisen elämänkäänne meni. Meidän lapsilla meni hyvin, muun suvun mukuloilla huterammin. Kuka ihmettelisi meidän suvun nuorempien elämää, että sekin sillai… Tiukan paikan tullen suvun tädit ovat lojaaleja ja kannustavia, tukevat ja neuvovat

 

Tädit, oikeat, läheiset tädit kantavat suvun arvojen jatkumoa. Siinä sivussa he tosin voivat varmuuden vuoksi vähän yrittää kasvattaa. Se heille suotakoon. Nuorison kuuluu ottaa opiksi – tai ainakin nyökytellä. 

Sukulaistädit ovat tätien kategorian parhaimmistoa. 

Mutta nämä muut kategoriat. Mitä niistä? 

 

Maalaistädit 

 

Maalaistädit ovat perinteisiä, juurevia oman elämänsä ja taloutensa matriarkkoja. He tietävät ja osaavat. Kysy vaikka perunannostosta, lanttulaatikon maustamisesta tai lakanoiden vetämisestä, saat hyvän ja luotettavan opastuksen. Kun ikänsä on niitä hommia tehnyt ja moni vielä niiden lisäksi emännyyskoulunkin käynyt. 

 

Maalla asiat on perinteisesti hoidettu lankapuhelimella, mutta   Sentraalisantrojen tilalle on tullut some ja internet ja hyvä niin. Nykyajan temput kyllä osataan ja niistä on oikeasti hyötyäkin. 

 

Mutta on sitä totuttu tulemaan toimeen, toimi tietoliikenne tai ei. Maalaistädin elämä ei yhteen talvimyrskyyn tai sähkökatkoon pysähdy. Jos tilanne on päällä, ei siihen sen syvempää ymmärrystä kaivata, pökköä pesään ja lumilapio heilumaan. Pakasteesta hirvenpaisti uuniin ennen kuin se sulaa omia aikojaan ja kellarista puolukkahilloa. 

 

Maalaistäti ei aina malta jättää kertomatta, kuinka ennenkin pärjättiin ja kuinka turhaa on tulla nälkää valittamaan, jos ei osaa perunoita maahan laittaa ja sipulia kasvattaa. 

Maalaistädit ovat tätikategorian sitkein laji. 

Kaupungin tädit 

 

Kaupungin tädit ovat parhaimmillaan maalla. Kaupungissa kaupungin tädit pukeutuvat parhaimpiinsa ja touhuavat kaltaistensa kanssa, mutta kun kaikilla on kaikkea, kukaan ei oikein erotu joukosta. 

Maalla tädit erottuvat. Kaupungin täti on kauniimpi, vauraampi ja permanentatumpi. Onhan sillä kaikkea käden ulottuvilla ja aikaa käyttää palveluja – tai ainakin näin maalaistäti saattaa ajatella. 

Kun kaupungin täti asettuu maalle, alkaa oitis tapahtua. Perustetaan yhdistys ja aloitetaan neuvontakansio ja kylätoimikunta ja kasvimaa ja biohuussien kannatusliike. Kaupungin täti vetää into piukalla ensiapukurssia ja perustaa neuvonta-aseman. Te voisitte ja kun teillä ei ole ja kun, niin, ja kun. 

 

Kaupungin täti näkee haukankatseellaan helposti kaiken, mikä maalla on korjattavaa, mutta ei onneksi huomaa, kuinka maalaistäti tyynesti ja hallitusti kuuntelee ja katselee kanssasiskoaan, nyökkää ymmärtävästi, mutta ei paljasta, että tuttua pajatustahan tuo. Ei täälläkään pussinperällä eletä ja se edellinen kaupunkilaistäti – jotakuinkin samanlainen missio silläkin oli. 

Vaivihkaa aletaan odottaa rospuuttoaikaa ja rauhaa, kun kaupunkilaistäti palaa mainosvalojen katveeseen, auratuille jalkakäytäville, kaltaistensa joukkoon. 

 

Kaupungin tätien elintilaa ovat viime aikoina verottaneet pikkutädit. 

               

Pikkutädit ja muut neuvokit 

 

Viime aikoina on pikkutätien innokas ryhmä alkanut runsastua, levitä someen ja muihin medioihin. Pikkutädin tuntomerkkejä ovat fanaattinen katse, sujuva ulosanti ja vankka tieto omasta tietämyksestä. 

Tuntuu jopa siltä, että pikkutädit ovat sivuuttamassa perinteiset tätityypit. 

Maaseutu-kaupunki -jakolinja ei pikkutätien kohdalla toimi yhtä tarkasti kuin vanhempien tätien. Pikkutäti tietää, miten pitää elää, juuri sinun ongelmiesi ja juuri sinun vaivojesi kanssa. Hän neuvoo, koska on juuri äsken oppinut ja siksi tietää. 

Sen, että sinulla saattaa olla kokemusta tai omakohtaista tietoa, sen pikkutäti sivuuttaa uhmakkaasti. Ei vanha tieto mitään merkitse, uudet gurut voittavat aina. 

 

Uusia guruja tulee ja menee, mutta vasta kun maailmaa on jonkin aikaa ihmetellyt, oppii huomaamaan, kuinka vaihtuvaista tieto voi olla. Ainakin elämäntaito-oppaiden sivuilla. Oikea ja vaivannäköä vaativa tiede on tästä opista kaukana.

 

Pikkutädin oppiäidit ja -isät on helppo tunnistaa. Parhaat pikkutädit kuulostavat enemmän naistenlehden vihjepalstalta kuin omalta itseltään.  

 

Pidä varasi! 

 

Eräänä päivänä kaikista aikuisista naisista voi tulla tätejä. Oman elämänsä tätejä. 

Ennen kuin huomaammekaan, me neuvomme ja opastamme ja ohjaamme nuorempia ja niitä, joiden emme usko oikein asioita hallitsevan. Nostamme sormen pystyyn – ainakin virtuaalisesti – naputamme ja nipotamme. 

 

Niinkin voi käydä, että tätiys ottaa vallan ihmisestä. Sitä tietää tietävänsä eniten. Sitä tietää olevansa edelleen tuore ja hehkeä, ellei muuten, niin kampaajan ja rusketussuihkun jälkeen. Ääni nousee ja kohoaa, sortuu – eipä sentään – eräskin täti puhui valittavalla vanhan naisen äänellä – mutta se täti taisikin olla setä. Ja aika korkeassa asemassa. 

 

Tätiys on viisautta, mutta myös uhkakuva. Kannattaa olla varuillaan. 

Kaikki eivät kaipaa tätejä. Ne voivat tietää omat juttunsa itsekin. Niillä voi olla omat syynsä tehdä niin kuin tekevät. 

 

Oikeaksi tädiksi kasvaminen on vaativa taitolaji. 

 

 

 

 

 

 

 

VALOVERHO

  

On satanut jo pari päivää.  Lumisade on kuin valoverho ikkunan takana, maiseman himmentäjä. Nyt sade on lakannut, on tullut tuuli, joka leikki puhtaalla lumella, pyryttää lunta kaikkialle. Mäntyjen ja kuusien oksat ovat joutuneet nöyrtymään, ne osoittavat maata kohti. Tykkylunta, myös etelässä. 

 

Pakastaa. Tuuli nousee ja tuulen mukana leijailee lunta ja harmaita pihalintuja, valkoista maisemaa vastaan erottuvia. Pian naapuritalon ikkunaan syttyy valo. Lyhyen päivän valo muuttuu siniseksi hetkeksi ja tummuu kokonaan. 

1950-luvun kodinsisustukseen kuuluivat valoverhot. Harsoa ja verkkoa, joskus pitsiäkin estämässä uteliaita katseita ja auringonvaloa. Ei saanut näkyä naapuriin, mööpelit olisivat voineet haalistua. Ja tiesmitä. Opin inhoamaan valoverhoja, minulla niitä ei koskaan ole ollut. Ompelin vanhan kodin nurkista löytyneistä valoverhoista pyykinpesupusseja. Siitässaitte, mokomat himmentimet! Jotain hyötyä vihdoin teistäkin! 

 

Valon pitää tulla ikkunoista ja maiseman pitää olla mukana elämässä, puiden ja pensaiden. Valon kaikki sävyt pitää saada nähdä. Elämää ei saa himmentää, sen pitää olla. Kaihtimet vedetään alas vasta, kun pimeä on peruuttamattomasti täällä, aamulla ne saa taas avata. 

 

Kohta on koronan vuosipäivä. Toivottavasti pandemia hiipuu ja muuttuu tavalliseksi flunssaksi, toivottavasti elämä palaa uomiinsa. Kaikkialla maailmassa. Täällä ja siellä, missä olisi mukava käydä ja olla hetken aikaa. 

 

Korona on ollut kuin valoverho elämän ja elämisen välissä. Estänyt säteiden pääsyn elämään ja himmentänyt kaiken. Koronan himmeää taustaa vastaan erottuvat sielun riippuvuudet, selvemmin kuin muuten. Toistaiseksi olen pysynyt terveenä ja taudittomana, omasta mielestäni ainakin. Ei minua ole testattukaan. Saa kai silti ruikuttaa? 

 

Kuulostan kiiltävältä ja teennäiseltä naistenlehdeltä, jos sanon olevani jouluihminen. Kaikki jonkunsortin julkkikset ovat nykyään sen ja tämän ihmisiä, intohimoisia sinnesuntänne. Harrastajia ja rakastajia, mitä niitä onkaan. Mutta on minullakin riippuvuuteni. 

 

Riippuvuuteni jouluvärssyihin koki ensimmäisenä kolauksen. Joka vuosi olen riimitellyt monta pientä joulurunoa, jakanut myyjäisissä pikkukorteille tulostettuja rimpsuja ja rämpsyjä ihmisille, printannut niitä oikeisiin joulukortteihin, toivotellut joulua ja ajatellut, että jos ei muuta tule, niin hullun maine nyt vähintään.  

Nyt myyjäiset peruttiin – me kaikki, jotka Joulutorin pöytien ääreen kokoonnumme, kuulemma me olemme riskiryhmää.  Ei tullut jakelua, ei runosuonta. Ei runottanut kirjoituspöydän ääressä. Teksti ei halunnut tulla. 

Riippuvuuteni voidelluista vuoista ja juureksista koki kolauksen. Joka vuosi olen leiponut, laittanut – ainakin jotain. Ruokavieraiden määrän vähetessä yhä vähemmän, mutta aina sentään jotain. Yhteen perunalaatikkoon se tänä vuonna kipertyi, kaikki muu joulupöydän anti tuli tutulta leipojalta ja einestehtaan sammioista. 

Hyvää ruokaa ja varmasti huolella tehtyä, mutta joulunaluspäivien kuuma ja intensiivinen valmisteluvaihe jäi pois – huomasin kaipaavani sitä tunnetta. Tiedättehän, kun hikisenä lappoo laatikkoseosta kattilasta vuokiin ja uuniin, nuuhkii kypsyvien juuresmössöjen tuoksuja ja lopuksi, iltamyöhällä, nostaa tuotoksensa uunista ja tuntee itsensä voittajaksi ja ainakin joulun verran kelpo perheenemännäksi. Meillä on kuuma keittiö, jossa tuoksuu ikiaikainen perinneruoka! Jess! Minä tein sen taas, sittenkin, vielä kerran! 

 

Pieni paluu vanhaan hyvään tapahtui, kun paistettiin oikea kinkku, viipaloitiin kinkkua aterialle, iltapalalle, taas aterialle ja lopulta hernekeittopataan luiden seuraksi.  Hetken verran perinnetuoksua koko kodissa, ei siihen edes hennompi liesituuletin pysty.

Riippuvuuteni joululauluista koki kolauksen. Ei niin, että niitä ei olisi kuullut, joululaulujäljitelmät ja niiden mukaelmat ja muut epäsoinnut soivat kaikkialla ja ostoksille olisi kai pitänyt lähteä kuulonsuojaimet korvilla – maskin lisäksi. Voi mummo, kun me olemme täällä ja sinä lumikinosten takana siellä jumissa ja voi kuinka me niin kaipaamme ja toivomme ja sitten joulupukki suukon sai ja voi voi. Sävelten muotoon puettua halpaa glitteriä, kun kaipasin lapsuuden joulukuusen himmeää lamettaa. 

Mutta päästä laulamaan kirkkoon, urkujen säestyksellä, kanttorin johdolla ja kynttilöiden lepattaessa, päästä laulamaan itse, omalla vitosen taidolla kaikkien muiden kanssa. Yhteinen yhteisyys ja yhdessäolo. Kirkon tunnelma, kostean villalapasen tuoksu, tutut sanat, joiden kuuleminen ja kertaaminen ei kertaakaan nolota tai raivostuta. 

Valkoinen joulu ei ole itseisarvo, mutta silti lumi on lähes välttämätön joulun elementti, jota toivoo ja odottaa. Visuaalinen elämys, kuultavan kaunis, puhdas tunne koko maisemassa. 

Pakkaslumen laulu askelten alla, kun kuljetaan joulukirkkoon, viedään kynttilä kirkkomaalle, tupsutetaan lunta puiden oksilta. Olisi se kirkonmeno mustan maan aikanakin kelvannut, olisi se edes saanut olla. Eikö edes sitä olisi voinut järjestää? 

 

Jatkuuko korona? Älkää minulta kysykö. Jatkuvatko riippuvuudet? Riippuvuus talvesta, lumesta, hitaasta tuhertamisesta hiihtoladulla – nyt on ainakin lunta.  

Riippuvuus keväästä, valoisien iltojen ilo? Koronaa oli helpompi kestää ja myötäelää, kun vastassa oli kevät ja kesä. Kevyempi elämä, lisää iloa ja tapaamisia. 

 

Kohta jaksaa taas kirjoittaa ja sanoittaa ajatuksia. 

Että tietäisi olevansa ja että joku joskus jopa lukisi. 

Valoverho siirtyy vähitellen syrjään.