Muistoksi ja muistutukseksi

Kun keskustelee toisen kanssa, tulevaisuus on olemassa, olipa sen perspektiivi minkä pituinen tahansa. Huomenna teen, ehkä ehdin vielä, tämän olen aloittanut, siitä voin jatkaa. Haluaisin vielä kerran. Puhutaan siitä, kuinka voisi olla … 

 

Entinenkin on elämässä mukana. Ainakin ne vaiheet ja sattumukset, joista tekee mieli kertoa. Muisti valikoi ja soveltaa, korostaa huippukohtia, vaikenee epämukavista asioista. 

Itsekin myönnän sählänneeni, olleeni kroonisesti epäkohtelias tai huonotapainen, mutta on helppoa unohtaa nolot puolet itsestään, yrittää esiintyä – niin kai jokainen tekee. 

Jyrkkä, ankara totuus on jossain muualla.

 

Kun ihminen poistuu, hän jää elämään, muistoissa. Vähitellen kuva muuttuu, kiteytyy. Ääriviivat näkyvät, kaaren alku ja loppu. Hyvät ja nolot asiat asettuvat paikoilleen, suhteisiinsa. Elämäkerran voi kirjoittaa valmiiksi. 

 

* * *

 

Jokainen kantaa mukanaan elettyä elämäänsä. Lapsuutta, nuoruutta, aikuistumista. 

Niitä ajatuksia ja käsityksiä, jotka muovasivat omaa näkemystä elämästä. Olosuhteita ja taustaa, ajankuvaa. Jokainen sana, jokainen teko on jollakin tavalla sidoksissa siihen aikaan ja ajatusmaailmaan, jossa se on sanottu ensimmäisen kerran. Ihmisen elämällä on konteksti.  Meitä muovaa tapakulttuuri ja arvomaailma. 

 

Liian usein tapahtuu niin, että huolimattomat, ajattelemattomat sanomiset jatkavat elämäänsä, vaikka niiden sanoja on jo poissa. Se sanoi minulle niin, kyllä minä muistan sen, aina muistan. Se huomautti minulle vaikka mitä se oikeasti tiesi.  

Eeva Joenpelto on Gröönrooskan repliikkiin kirjoittanut: ”Mut sit tuli semmottii asjoi, et multakokkaranakin ne viäl muistaa.” 

 

Sanomiset ja puhumiset irtoavat yhteyksistään, muuttuvat piikeiksi, jotka eivät hevin tylsy. Kömpelöt, huonosti sanotut repliikit jäävät elämään. Ilkeydet pesiytyvät sieluun ja kalvavat itselleen onkalon, juurtuvat kuin sitkeät rikkaruohot. Aina ei tahdo ymmärtää, miksi. 

 

Tunnistan omista ajatuksistani tämän kaiken. Turha tölväisy on jäänyt mieleen, kuluttamaan energiaa ja viemään tilaa joltakin paremmalta. Unohdus olisi armeliaampaa, kaikille, mutta välillä yllättävän vaikeaa. 

* * * 

 

Tuttu ihminen lähti täältä kesäkuun aurinkoisena päivänä. Aika tuli täyteen.  Yksi elämä ehti valmiiksi, kokonaiseksi. 

 

Me emme ennalta tienneet, miten monta päivää kuuluisi tähän – tai mihinkään – elämään.  Osasimme vain aavistaa, että jäljellä oli rajallinen määrä päiviä. Toivoimme, että nekin päivät olisivat hyviä, elämässä olisi enemmän iloa kuin kipua. Laatua. 

 

Ystävän elämästä jäi muistoksi läheisyys. Mieleen nousee viisaan ihmisen kuva, josta ei ajan takaa katsoessakaan erota säröjä, ikäviä sävyjä. 

Ei sopimattomia sanoja, ei epäkohteliaita repliikkejä. Jos me emme aina olleetkaan samaa mieltä, me kykenimme puhumaan asioista järkevästi, toisiamme loukkaamatta. Sitä on tapana sanoa sydämen sivistykseksi. 

 

Olen viime päivinä pohtinut, kuinka harvinainen ja arvokas tällainen muisto on. 

Olen yrittänyt ottaa opiksi, vaikka en ole varma, opinko. 

 

Kiitos vielä kerran. 

 

Hyvää matkaa pilvien tuolle puolen!

Suviaamu

Saaret, kaukaisimmat autereessa.  

Aamu kimmeltää, ilmassa on jo aavistus syksyä. 

Hiljaisuutta, linnut ovat vaiti. 

Puiden oksat piirtyvät tarkasti, etäämpänä ääriviivat pehmenevät.

Kaukana ranta on sininen. 

Kuva muuttuu koko ajan, taivaan värit ja vesi keskustelevat. 

Kivet, rannan sammalniskat, kasteisena aamuna kuin uuteen pukuun sonnustautuneet. 

Kivet, jotka olivat täällä jo kauan ennen meitä. 

Oivallisesti ovat paikkansa valinneet. 

’Kimmeltää kesäinen aamu’ mitä minun pitää yrittää sanoa, kun Aleksis Kivi sanoi sen jo kauan sitten, tarkalleen. 

Sanat, musiikkina mielessä. 

Poukamassa kimmeltää. 

Rippilahja

Talvisena yökyläiltana oltiin meidän luokan Marjan ja hänen isosiskonsa Raijan kanssa vinttikamarissa. Raija kertoi rippikoulusta, joka oli ollut leiri, järven rannalla, pienessä leirikeskuksessa. Minunkin pitäisi kohta mennä rippikouluun. 

Ei leiririppikouluja siihen aikaan monta ollut, niiden paras aika tuli vasta paljon myöhemmin. Kuulosti silti hyvältä. 

Kaksi viikkoa maalla, rippikoulu hoituisi ja sen jälkeen konfirmaatio. Järjestäjänä kristillinen organisaatio, joku, josta en ollut ennen mitään kuullutkaan. Olihan Raijakin selvinnyt hyvin.

 

Sain ohjeet, miten haetaan. Kävin kirkkoherranvirastossa noutamassa papintodistuksen, huomasin arvokkaan kirkkoherran katseen, kun en halunnutkaan kauppalan seurakunnan rippikouluun. Sain tehtäväksi viedä kirkonmiehen terveiset kotitalon väelle, nekin vielä! 

En noussut pyörän päältä edes jyrkimmässä mäessä, kun ajoin kotiin virastosta. Täytin paperit heti ja vein postiin. Muutaman päivän jälkeen tuli vastaus – hyväksytty! Rippikoulu toteutuisi ja se olisi minun oma juttuni, vain minun. 

 

Äiti ompeli uuden yöpuvun, kanttasi vohvelikankaasta pallollisen rantapyyhkeen ja tarkisti kaikki kesävaatteet. Rippipuvun teki rouva Lahtinen, kauppalan ompelija. Kengät kävin yksin kaupungista ostamassa, elämäni ensimmäiset Palmrotit. 

Kun rippikoulu olisi käyty ja olisi lupa mennä tansseihin, tanssisin ne puhki… 

Meitä oli kaikkialta. Me olimme kaikenlaisia. Eihän se leiri pelkästään minun juttuni ollut. 

Meitä oli kahdeksan samassa huoneessa, kerrossängyissä ja tavallisissa. Minulla oli onnea, kun sain tavallisen sängyn, jonka alle matkatavarani mahtuivat. 

 

Tyttöjä eri puolilta Suomea, murteita ja temperamentteja enemmän kuin olisin arvannut.  Rehtejä maalaistyttöjä, jotka puhuivat itämurretta ja olivat vain harvoin käyneet etelässä. 

Helsinkiläistyttöjä, jotenkin muita aikuisempia. Runotyttö Turusta ja koko joukon kovis samasta kaupungista. Tyttö oli jo liftannut ympäri maata ja tiesi elämästä enemmän kuin me muut yhteensä. Vetyperoksidilla blondatut hiukset ja ankarat rajaukset silmissä – oliko hän oikeasti vasta viidentoista? Elämä, johon meitä vasta valmennettiin, oli hänen osaltaan jo alkanut. 

 

Päivät opiskeltiin yhdessä, kuljettiin ruokailuun tiiviinä joukkona, käytiin taukojen aikana uimassa ja kokoonnuttiin iltanuotioille. Opeteltiin lauluja, rukouksia, tekstejä. Meille, vaihtelevasti viattomille kerrottiin elämästä sellaisena kuin sen olisi hyvä olla, sellaisena kuin sen tulisi olla. Viittauksia ja kiertoilmaisuja. 

 

Hämärissä, kun hiljaisuus jo oli kuulutettu, alkoi toinen todellisuus, kun me supattelimme salaisuuksia ja puhuimme elämästä, kokemuksista, kohtaloista. Puhuimme siitä, mikä jo oli, siitä, mikä meitä ehkä odotti. Toiveita, unelmia. 

Kahdeksan tyttöä samassa huoneessa. Me uskoimme toisillemme salaisuuksia ja tilitimme syviä tuntoja, niin kuin vain teinitytöt osaavat. Viimeisenä iltana joku julisti tulleensa uskoon, itki ja nauroi yhtä aikaa.

 

Meidät konfirmoitiin ja sen jälkeen joukko hajaantui eri puolille Suomea. Me kaikki, ajan tavan mukaan valkoisissa kävelypuvuissa, tukka tupeerattuna, joku oli vähän meikannutkin, valkoisissa kengissä. Pikkuvanhan näköisinä, niin kuin tapa oli, juhlahetki teki meistä samanlaisempia kuin kaikki edeltävät päivät. 

 

Loppuvaiheessa vannottiin, miten pidetään yhteyttä ja ollaan aina ystäviä – mutta en ehkä ollut ainoa, joka unohti nimet ja ystävyydenvalat ja hukkasi osoitteet.  Yhteisiä kiinnekohtia oli sittenkin vähän, pelkän rippikoulun muistojen varassa ei pitkälle jaksanut. Kovistytön tapasin kerran, oltiin kesälomamatkalla vanhempien kanssa, pysähdyttiin samalle torille, muutaman virkkeen keskustelu, siinä kaikki. 

 

Tiesimmekö me toisistamme liikaa vai liian vähän? Olisiko rippikoulukavereiden tapaaminen ollut noloa vai ihanaa? Elämä vain vei, kaikkia eri suuntiin – nyt voisi olla mielenkiintoista tavata joku noista tytöistä, yli viidenkymmenen vuoden jälkeen. Yhteydet koulukavereiden kanssa ovat nekin paljolti hiipuneet. 

1960-luvun puolivälin teinitytöillä ei ollut samoja yhteydenpitovälineitä kuin nykyään, monilla ei edes puhelinta kotona, ei meilläkään. Autoistuminen oli alkanut, pikiteitä vasta rakennettiin eivätkä kaikki päässeet kulkemaan. Liikuttiin vähemmän, maailma oli turvallisempi, kotoisempi, paljon pienempi. Useimmat tytöistä menivät kai aikanaan naimisiin, saivat uuden sukunimen ja kotipaikan, johtolangat katkeilivat. Meidän perhe muutti pois kauppalasta, eivätkä vanhat osoitteet enää olleet voimassa. 

 

Vain muutama vuosi ja minä lähdin lukiolaisena kesätöihin ulkomaille, kokeilin siipiäni. Yhteiset retket perheen kanssa jäivät. Elämä alkoi avartua nopeammin ja laajemmin kuin rippikoulukesänä olisi edes osannut kuvitella. 

Tapasin kesällä lapsuudenystäväni. Tuomisinaan hänellä oli kopio rippijuhlien aikaan otetusta diakuvasta. Olen siinä vanhempieni kanssa, ujona, valkoisessa kävelypuvussa, kesämökin pihanurmella. Isä on ryhdikäs ja komea, äidillä permanentatut hiukset. 

Valokuvaamossa oli mietitty, onko kuva oikein päin vai peilikuva. Oikeassa ranteessani on jotain, jota arveltiin kelloksi. Mutta olisiko koulutytöllä kello oikeassa ranteessa? 

 

Ei se ollut ḱello, vaan kaunis hopeinen rannerengas. Ystäväni isovanhemmilta saatu lahja. Se koru on minulla vieläkin, vaikkakin tummuneena. Oikea ranteeni on muutama vuosia sitten murtunut ja sen jälkeen tullut hiukan paksummaksi. Rengas mahtuu, mutta enää se ei liiku luontevasti käden liikkeiden mukana, se on jäänyt korurasiaan, patinoitunut. 

 

Otin rannerenkaan korulaatikosta, samalla tulivat muistot. 

 

Taidekeskus Salmela – pettämätön

Reetaria(kin) lähdettiin katsomaan. Ennakkomarkkinointi lupasi Kirsi ja Keio Eerikäisen taidesäätiön hienon kokoelman antimia. Miten se Särestön velho Salmelassa viihtyisi? Katselisiko valkeita seiniä ja pohtisiko, kuinka saisi taivaanjaaran paikalle asettumaan. Jo vain. 

Jo vain, ei ollut Reetaria niin paljon kuin olisi odottanut. Häätyy olla kärsivällinen, ensi vuona tullee. Kun tullaan pitkästä matkasta, pitää lähtemistä harkita perusteellisesti. 

Korona oli asettanut omia rajojaan Salmelan näyttelyllekin. 

Kiertosuunta on määritelty tarkemmin kuin aikaisemmin. 

Harmaat nuolet lattiassa, rakennusten ovilla ohjeet. Lisäpisteitä hyvästä opastuksesta. 

Vierailumme osui alkuviikkoon, sade saatiin bonuksena. parkkipaikalla oli paljon autoja, mutta näyttelytiloissa oli helppo kulkea. Pidettiin turvavälejä, väkeä oli, mutta ei liikaa.

Ensi suvena Särestö on laajemmin esillä, luvattiin. Seuraavaa kesää on mukava odottaa, mutta nykyinen valikoima on myös hieno, katsomisen arvoinen. Ei Salmela petä. 

Pitäjäntalo, päärakennus, mestariluokka

Vanhan pitäjätalon alakerrassa esittäytyivät Tuomo Saali maalauksineen, Veikko Myller veistoksineen. Ja niin, Reidar Särestöniemi. Valikoima hienoja töitä, joiden käsialan tunnistaa jo kuvista ja kirjoista. Kuvia, joiden rakenne avautuu parhaiten vasta lähietäisyydeltä, tarkkaan katsottuna. 

Reidar Särestöniemen huurrekoivuja.

Veikko Myllerin valppaat linnut.

Tuomo Saalin vaeltaja vuoristossa. 

Tuomo Saalin myyttiset vuoristot kiehtovat. Jokaisessa taulussa on pieni ihmishahmo, kuin mittakaavana. Vuoria, pilviä, maailman avaruutta. Pilvien väreissä taivaan tunnelmat, huikea ikkuna uuteen maailmaan. 

Veikko Myllerin pronssiveistoksissa huomio kiintyy ensin aiheisiin: ilmeikkäisiin lintuihin ja eläimiin. Näitä veistoksia voisi asetella kotiin, sijoittaa lastenhuoneisiin, kouluun – kaikkialle, missä tarvitaan iloisia ilmeitä ja hymyjä. Työt ovat kauniisti viimeisteltyjä, kauniita. 

Elina Förstin latoja, väreissään. 

Alakerrasta katsojat opastetaan yläkertaan, Elina Förstin värikkäiden latojen ja rakennelmien ääreen. Öljyvärityöskentely tuo mieleen pointillisimin, konstruktivismin – jos taidetta pitää määritellä ismeihin? Vanhan ladon harmaa saa värinsä auringon kierrosta, väripinnat elävät, heijastukset muuttuvat vahvoiksi tunnelmiksi. Jotain sisaruutta Särestön suuntaan? Taiteilijan työn jälki on hienoa: kuvaa voi tarkastella läheltä, katsoa kaukaa – aina löytyy uutta.  Suosikkini tämän vuoden näyttelyssä.

Rafael Wardin värit eivät menetä hehkuaan! 

Rafael Wardi on taas mukana, iloinen, vahva jälleennäkeminen. Värit ja ote ovat tallella, työt olivat uutta tuotantoa. Rafael Wardille maalaaminen lienee kuin hengitys: tapa elää ja olla, jäsentää näkemäänsä. Kiitos yli 60 vuotta jatkuneesta urasta, kiitos keltaisesta ja vahvoista sävyistä. 

Vasikoiden aito elämänriemu! Miina Äkkijyrkkä! 

Vahvaa ja elämänmakuista on myös Miina Äkkijyrkän taide. Salin seinillä kirmaavat vasikat, nuoruuden väreissä ja tunnelmissa. Parhaita ovat silti Miinan veistokset, pronssiin valettu elämänilo. Laitumelle kirmaavat vasikkalaumat. 

Hylje, jolla on Reidarin katse...

Katselmuksen kruunaavat valitut Särestön mestarin työt. Ensi suvena lisää. Yhteistyö Salmelan ja Särestöniemen museon välillä lupaa hyvää. 

Näyttelyluokka, täynnä hyviä tuttavuuksia, Domanderin alueella  

Salmelan kierrokseen kuuluvat siirtymät taloista toisiin. Uusien näkymien ääreen pääsemiseksi on nähtävä hiukan vaivaa. Ravintola Kesäheinän ohitse Domanderin alueella, ensin vanhaan Apteekkitaloon, sitten Postitaloon. Palvelijan asunnossa on näyttely, mutta pihan aitat ovat suljetut.

Suomen taiteen kultakauden taiteilijoiden joukossa oli vain muutama nainen, joiden suuruus ja taito on vasta viime vuosikymmeninä täysin ymmärretty. Taideopintoihin pääseminen saattoi naiselle olla vaikeaa, piti olla mesenaatteja, tukijoita ja ymmärtäjiä. 

Taidekeskus Salmelan kesässä 2020 esittäytyy liki 30 tekijää – mestareista uusiin taitajiin.  Domanderin alueella esittäytyvä 2020 näyttelyluokka on 17:n nuoren taiteilijan kokonaisuus – ryhmän ainoa mies on Markus Still. Siihen, että enemmistö on nuoria naisia, on nykyään täysin tavatonta ja epäasiallista edes kiinnittää huomiota. 

Eliya Zweygbergin Pantteri ei pääse oikeuksiinsa kuvassa, teos on hieno. 

Myös Salmelan vuoden nuori taiteilija Eliya Zweygberg on Apteekkitalossa, metalliverkosta rakennetut veistokset käyvät hedelmällistä dialogia modernien maalausten kanssa. 

Elina Marinin töissä hehkuvat vahvat värit. 

Kaisamaisa Erämiehen muotokuvat ovat kuin toisintoja vanhoista muotokuvista: vanhoihin kehyksiin asetetut akvarellit toistavat ihmiskasvoja, yhä uudelleen. Korskean kehyksen sisällä on paperille maalattu muotokuva, joskus reunoiltaan mustaksi poltettu, ryppyinen, maailman läpi kulkenut fragmentti. Tunnelmaa. 

Kaisamaisa Erämies vanhojen mestarien jäljillä. 

Iida Valkonen piirtää valkoisella mustalle, Sirkku Muotka rakentaa kollaaseja ja Kukka Pitkänen taivuttelee pahvista uusia muotoja. Emmi Mustonen kehystää kasvot kukilla ja tuo kuviinsa ilmavuutta hopeisilla pinnoilla. Kia Taegen on tuttu jo muutaman vuoden takaa. Henna Tyrväinen tuo näyttelyyn valokuviaan. 

Iida Valkosen salaperäiset viivat.

Kukka Pitkäsen pahviset muodot.

Emmi Mustosen unimaisemia.

Sirkku Muotkan kollaasi.

Markus Stillin joviaali kädenjälki.

Postitalon saleissa esittäytyvät Heta Kasurinen lapsikuvineen, edellisiltä vuosilta tuttu Kia Taegen ja vahvojen kuvien Astrid Strömberg. Terhikki Vaaralan maisemat, viitteellisyydessään täydelliset, kuvaavat meren ja maan vuoropuhelua. 

Heta Kasurisen ihana tyttö.

Ella Jokisen pantterissa on voimaa.

Kia Taegen, tuttu jo viime vuosilta.

Astrid Strömbergin vahvaa kuvakieltä. 

Heta Kasurisen idea, lasitetut ikkunat eivät näy kuvassa. 

Terhikki Vaaralan maisemissa valo elää. 

Naiseus ei merkitse kepeyttä tai hentoa otetta. Tilla Kekin ja Mi Kuopan veistokset kertovat raskaan materiaalin käsittelytaidosta ja voimakkaasta otteesta. 

Taidetta on paljon, enkä ole kaikista tekijöistä yhtä innostunut. Eniten ajatteluttavat Anna-Liisa Kankaanmäen hätkähdyttävät maalaukset. Loisteliasta värien käyttöä ja upea maalaustekniikka, rakenteita, jotka tuovat mieleen vanhat mestarit. Mutta kuitenkin. Elämän raju ja rujo puoli pysäyttää. On uskallettava katsoa, että uskaltaa pohtia tarkemmin. 

Mikä on taiteen tehtävä? Taideteoksen voi haluta seinälleen, kodin koristeeksi – tai sen kohtaa mielellään julkisessa tilassa. Mutta taideteos ei ole sisustuselementti. Sen on herätettävä mieli ja luotava uutta, olemassaolollaan. Taideteoksen toivoisi kestävän aikaa ja katseita, onhan se hankintana arvokas, mutta eikö esimerkiksi pahvista rakennettu kokonaisuus ota kantaa myös elämän kiihtyvään katoavaisuuteen? Me hankimme esineitä, luovumme niistä, vaihdamme. Kaiken pysyvyys rakoilee, taide on yksi tapa vastustaa sitä.

Kirjoitan ajatuksiani näkyviin mökillä, päivien sulattelun ja mietiskelyn jälkeen.  

Sanojen ja kappaleiden lomassa katson maisemaa, järven elävää pintaa, harmaan ja sinisen heijastuksia, auringon kiloa, pilvien valkokultaa. 

Sateen aikaan värit hiipuvat harmaaseen, palaavat taas. 

Maisema on akvarelli. 

Salmela saa näkemään uudella tavalla, tutun maiseman.  

Kuvataiteessa on voimaa.

Kaikki kuvat eivät tee oikeutta taideteoksille. Menkää itse katsomaan! 

Tämä vuoden aika on eläinkoltiaisten vuodenaika

Suurella järvellä on koettu kuoriutumisen ihmeitä. 

Suuri järvi ja pieni kamera ovat vajavainen yhdistelmä. Kaikkea en ole saanut kuvaan. 

Pienet siivekkäät ovat kuoriutuneet, pieniksi vikkeläliikkeisiksi siivekkäiksi. Osa on jo maailmalla, osa nauttii vielä ravintolapalveluista pesäpönttöjen ja pesien uumenissa. 

Kasvavan lapsen muonittaminen voi olla työlästä. Ravintoketjun pitää olla lähes katkeamaton. Vanhempi, olipa sieppo tai rastas tai tiainen, on lujilla, kun pitää löytää ravitsevaa muonaa kasvavan tarpeisiin. Siivet suihkivat ees-taas-ees-taas pesän ja avaran taivaan välillä.  Syö kuin lintu – siis mussuttaa tauotta, auringonnoususta iltaruskoon. 

Suuren järven rannalla on jo nähty sorsapoikue ja isokoskeloporukka ja joutsenperhe. On siis kuoriuduttu oikein urakalla. 

Uusin tuttavuus ovat lokinpoikaset. Illalla, uimareissun aikaan katselimme tulevia taivaanhalkojia. Lokinpoikanen – poika vai tyttö – on helppo kuvitella, jos et ole oikeasti nähnyt. 

Ajattele, että on liian iso ja hieman hutera höyhenpallo, joka osaa kävellä, uida ja torkkua. Tähän kivenharmaaseen palloon on joku asentanut liian pitkät, liian laihat ja varsin hontelot jalat. Ääni on pieni ja lentokurssi käymättä.  

Lentokurssi voi alkaa minä päivänä tahansa. Poikaset seisovat kiven korkeimmalla kohdalla, varpistavat jalat oikein pitkiksi ja räpyttelevät pikkuisia siipiään.  Vielä ei siiven alle ole saatu tuulta, ehkä siipienkin pitää vielä vähän kasvaa. 

Lokipoikia (tai tyttöjä) on tietysti ollut aina, älkääkä edes yrittäkö kysyä, kumpi oli ensin, muna vai lokki. Me emme ole aina olleet hollilla. Jos epäilette, voitte saada nakkauksen nokasta. Me emme aina ole olleet paikalla, mutta lokkimuorin haudontasessio on nähty useamminkin, sillä se kestää ja kestää. Poikasvaihe on ollut kokematta ja siksi sen kesto on toistaiseksi arvoitus. 

Lokkimuori on paikalla uskollisesti ja valvoo pesuettaan. Tenavat taitavat olla rehvakkaita esiteinejä eli parhaassa apinaiässä, sellaisia koltiaisia onkin valvottava tarkasti. 

Silti, on monta hetkeä, jolloin ainoa turva pienelle on kivenharmaa suojaväri. 

Pari päivää ja helteistä yötä oltiin kaupungissa. Koti kuoriutui remonttisuojauksesta ja alkoi paluu normaalitilaan. Keittiö muuttui työleiriksi. 

Kuvitelkaa kuuma kesäpäivä, kuvitelkaa aamusta iltaan asti puksuttava astianpesukone. Pölyiset astiat oli kaikki kertaalleen pestävä, vaikkakin pikaohjelmalla. Työ helpottui, kun lattiatilaa alkoi vapautua. Vuosisadan hellepäivä – sisätöissä. On siellä jo ihan asutun oloista. 

Kaupungilla kulkiessa huomasi, että kuoriutuminen oli päässyt hyvään vauhtiin. Oli jätetty toppatakit, turkit, pipot, yrmyt ilmeet ja järeät jalkineet… pukeuduttu hymyyn, astuttu aurinkoon. Erilaista kuin muutama kuukausi sitten, kun karanteeni ja tautinen aika pyyhkäisi kylät tyhjiksi. 

Karvaisia kavereita, tatskoja, tiukkaa ja telttaa, lätsällä kruunattuja ja paljaspäitä. Talvitamineistaan kuoriutunut kaupunkilainen on melkein yhtä eksoottinen otus kuin hontelojalkainen lokinpoika. 

  

Pysykää edelleenkin terveinä!