Taidekeskus Salmela – pettämätön

Reetaria(kin) lähdettiin katsomaan. Ennakkomarkkinointi lupasi Kirsi ja Keio Eerikäisen taidesäätiön hienon kokoelman antimia. Miten se Särestön velho Salmelassa viihtyisi? Katselisiko valkeita seiniä ja pohtisiko, kuinka saisi taivaanjaaran paikalle asettumaan. Jo vain. 

Jo vain, ei ollut Reetaria niin paljon kuin olisi odottanut. Häätyy olla kärsivällinen, ensi vuona tullee. Kun tullaan pitkästä matkasta, pitää lähtemistä harkita perusteellisesti. 

Korona oli asettanut omia rajojaan Salmelan näyttelyllekin. 

Kiertosuunta on määritelty tarkemmin kuin aikaisemmin. 

Harmaat nuolet lattiassa, rakennusten ovilla ohjeet. Lisäpisteitä hyvästä opastuksesta. 

Vierailumme osui alkuviikkoon, sade saatiin bonuksena. parkkipaikalla oli paljon autoja, mutta näyttelytiloissa oli helppo kulkea. Pidettiin turvavälejä, väkeä oli, mutta ei liikaa.

Ensi suvena Särestö on laajemmin esillä, luvattiin. Seuraavaa kesää on mukava odottaa, mutta nykyinen valikoima on myös hieno, katsomisen arvoinen. Ei Salmela petä. 

Pitäjäntalo, päärakennus, mestariluokka

Vanhan pitäjätalon alakerrassa esittäytyivät Tuomo Saali maalauksineen, Veikko Myller veistoksineen. Ja niin, Reidar Särestöniemi. Valikoima hienoja töitä, joiden käsialan tunnistaa jo kuvista ja kirjoista. Kuvia, joiden rakenne avautuu parhaiten vasta lähietäisyydeltä, tarkkaan katsottuna. 

Reidar Särestöniemen huurrekoivuja.

Veikko Myllerin valppaat linnut.

Tuomo Saalin vaeltaja vuoristossa. 

Tuomo Saalin myyttiset vuoristot kiehtovat. Jokaisessa taulussa on pieni ihmishahmo, kuin mittakaavana. Vuoria, pilviä, maailman avaruutta. Pilvien väreissä taivaan tunnelmat, huikea ikkuna uuteen maailmaan. 

Veikko Myllerin pronssiveistoksissa huomio kiintyy ensin aiheisiin: ilmeikkäisiin lintuihin ja eläimiin. Näitä veistoksia voisi asetella kotiin, sijoittaa lastenhuoneisiin, kouluun – kaikkialle, missä tarvitaan iloisia ilmeitä ja hymyjä. Työt ovat kauniisti viimeisteltyjä, kauniita. 

Elina Förstin latoja, väreissään. 

Alakerrasta katsojat opastetaan yläkertaan, Elina Förstin värikkäiden latojen ja rakennelmien ääreen. Öljyvärityöskentely tuo mieleen pointillisimin, konstruktivismin – jos taidetta pitää määritellä ismeihin? Vanhan ladon harmaa saa värinsä auringon kierrosta, väripinnat elävät, heijastukset muuttuvat vahvoiksi tunnelmiksi. Jotain sisaruutta Särestön suuntaan? Taiteilijan työn jälki on hienoa: kuvaa voi tarkastella läheltä, katsoa kaukaa – aina löytyy uutta.  Suosikkini tämän vuoden näyttelyssä.

Rafael Wardin värit eivät menetä hehkuaan! 

Rafael Wardi on taas mukana, iloinen, vahva jälleennäkeminen. Värit ja ote ovat tallella, työt olivat uutta tuotantoa. Rafael Wardille maalaaminen lienee kuin hengitys: tapa elää ja olla, jäsentää näkemäänsä. Kiitos yli 60 vuotta jatkuneesta urasta, kiitos keltaisesta ja vahvoista sävyistä. 

Vasikoiden aito elämänriemu! Miina Äkkijyrkkä! 

Vahvaa ja elämänmakuista on myös Miina Äkkijyrkän taide. Salin seinillä kirmaavat vasikat, nuoruuden väreissä ja tunnelmissa. Parhaita ovat silti Miinan veistokset, pronssiin valettu elämänilo. Laitumelle kirmaavat vasikkalaumat. 

Hylje, jolla on Reidarin katse...

Katselmuksen kruunaavat valitut Särestön mestarin työt. Ensi suvena lisää. Yhteistyö Salmelan ja Särestöniemen museon välillä lupaa hyvää. 

Näyttelyluokka, täynnä hyviä tuttavuuksia, Domanderin alueella  

Salmelan kierrokseen kuuluvat siirtymät taloista toisiin. Uusien näkymien ääreen pääsemiseksi on nähtävä hiukan vaivaa. Ravintola Kesäheinän ohitse Domanderin alueella, ensin vanhaan Apteekkitaloon, sitten Postitaloon. Palvelijan asunnossa on näyttely, mutta pihan aitat ovat suljetut.

Suomen taiteen kultakauden taiteilijoiden joukossa oli vain muutama nainen, joiden suuruus ja taito on vasta viime vuosikymmeninä täysin ymmärretty. Taideopintoihin pääseminen saattoi naiselle olla vaikeaa, piti olla mesenaatteja, tukijoita ja ymmärtäjiä. 

Taidekeskus Salmelan kesässä 2020 esittäytyy liki 30 tekijää – mestareista uusiin taitajiin.  Domanderin alueella esittäytyvä 2020 näyttelyluokka on 17:n nuoren taiteilijan kokonaisuus – ryhmän ainoa mies on Markus Still. Siihen, että enemmistö on nuoria naisia, on nykyään täysin tavatonta ja epäasiallista edes kiinnittää huomiota. 

Eliya Zweygbergin Pantteri ei pääse oikeuksiinsa kuvassa, teos on hieno. 

Myös Salmelan vuoden nuori taiteilija Eliya Zweygberg on Apteekkitalossa, metalliverkosta rakennetut veistokset käyvät hedelmällistä dialogia modernien maalausten kanssa. 

Elina Marinin töissä hehkuvat vahvat värit. 

Kaisamaisa Erämiehen muotokuvat ovat kuin toisintoja vanhoista muotokuvista: vanhoihin kehyksiin asetetut akvarellit toistavat ihmiskasvoja, yhä uudelleen. Korskean kehyksen sisällä on paperille maalattu muotokuva, joskus reunoiltaan mustaksi poltettu, ryppyinen, maailman läpi kulkenut fragmentti. Tunnelmaa. 

Kaisamaisa Erämies vanhojen mestarien jäljillä. 

Iida Valkonen piirtää valkoisella mustalle, Sirkku Muotka rakentaa kollaaseja ja Kukka Pitkänen taivuttelee pahvista uusia muotoja. Emmi Mustonen kehystää kasvot kukilla ja tuo kuviinsa ilmavuutta hopeisilla pinnoilla. Kia Taegen on tuttu jo muutaman vuoden takaa. Henna Tyrväinen tuo näyttelyyn valokuviaan. 

Iida Valkosen salaperäiset viivat.

Kukka Pitkäsen pahviset muodot.

Emmi Mustosen unimaisemia.

Sirkku Muotkan kollaasi.

Markus Stillin joviaali kädenjälki.

Postitalon saleissa esittäytyvät Heta Kasurinen lapsikuvineen, edellisiltä vuosilta tuttu Kia Taegen ja vahvojen kuvien Astrid Strömberg. Terhikki Vaaralan maisemat, viitteellisyydessään täydelliset, kuvaavat meren ja maan vuoropuhelua. 

Heta Kasurisen ihana tyttö.

Ella Jokisen pantterissa on voimaa.

Kia Taegen, tuttu jo viime vuosilta.

Astrid Strömbergin vahvaa kuvakieltä. 

Heta Kasurisen idea, lasitetut ikkunat eivät näy kuvassa. 

Terhikki Vaaralan maisemissa valo elää. 

Naiseus ei merkitse kepeyttä tai hentoa otetta. Tilla Kekin ja Mi Kuopan veistokset kertovat raskaan materiaalin käsittelytaidosta ja voimakkaasta otteesta. 

Taidetta on paljon, enkä ole kaikista tekijöistä yhtä innostunut. Eniten ajatteluttavat Anna-Liisa Kankaanmäen hätkähdyttävät maalaukset. Loisteliasta värien käyttöä ja upea maalaustekniikka, rakenteita, jotka tuovat mieleen vanhat mestarit. Mutta kuitenkin. Elämän raju ja rujo puoli pysäyttää. On uskallettava katsoa, että uskaltaa pohtia tarkemmin. 

Mikä on taiteen tehtävä? Taideteoksen voi haluta seinälleen, kodin koristeeksi – tai sen kohtaa mielellään julkisessa tilassa. Mutta taideteos ei ole sisustuselementti. Sen on herätettävä mieli ja luotava uutta, olemassaolollaan. Taideteoksen toivoisi kestävän aikaa ja katseita, onhan se hankintana arvokas, mutta eikö esimerkiksi pahvista rakennettu kokonaisuus ota kantaa myös elämän kiihtyvään katoavaisuuteen? Me hankimme esineitä, luovumme niistä, vaihdamme. Kaiken pysyvyys rakoilee, taide on yksi tapa vastustaa sitä.

Kirjoitan ajatuksiani näkyviin mökillä, päivien sulattelun ja mietiskelyn jälkeen.  

Sanojen ja kappaleiden lomassa katson maisemaa, järven elävää pintaa, harmaan ja sinisen heijastuksia, auringon kiloa, pilvien valkokultaa. 

Sateen aikaan värit hiipuvat harmaaseen, palaavat taas. 

Maisema on akvarelli. 

Salmela saa näkemään uudella tavalla, tutun maiseman.  

Kuvataiteessa on voimaa.

Kaikki kuvat eivät tee oikeutta taideteoksille. Menkää itse katsomaan!