Arvuutellaan!

Naamakirjassa (suom. veispuuk) on viime päivinä arvuuteltu erilaisia asioita.  

En ole oikein voinut osallistua, koska kaikki minusta käytetyt nimitykset ja tittelit on jo listattu tämän sivuston osassa CV.  

Enkä kai oikein voi laittaa matkakohteitakaan, kun olen käynyt monta kertaa aina vaan samoissa paikoissa, esimerkiksi Saksassa, Ruotsinlaivalla ja 21 kertaa Nordkappilla.  

Nordkapp on Norjaa eli Ruijaa, siellä on se Kappan pahta, niin kuin Paulaharju sanoo. 

Mutta onneksi meillä on kodinkoneita! 

Arvatkaa, mitä ovat

1.     Hilma

2.     Elma

3.     Sinkeri

4.     Atjutantti

5.     Ryykirauta

6.     Juki

7.     Husku

8.     Rypykkä

9.     Jonsku

10.  Hitlerin morsein.

Arvasitte tietysti kaikki aivan oikein, mutta selitän varmuuden vuoksi. 

1.     Hilma           

        Pyykinpesukone, tavallinen.

2.     Elma             

       Tiskaa meillä. Nöyrä ja työteliäs, mutta pitää täyttää ja        

       tyhjentää omin  käsin, sitä se ei vielä osaa. 

3.     Sinkeri                    

        Vanha ompelukone, joka tuli hulluksi. Pitäisi  

        viedä korjaajalle, mutta kun ei koskaan muista.

4.     Atjutantti    

        Pölynimuri, oli ennen aina eteiseen parkkeerattuna.  

        Lapset olivat silloin hiekkalaatikkoiässä, eivät enää. 

5.     Ryykirauta               

        Höyryää, silittää, harvemmin enää polttaa ruskeita 

        laikkuja.

6.     Juki                       

        Uudempi ompelukone, toimii. Toimii! Toimii! 

7.     Husku                     

        Oli ennen ompelukone, mutta kun se kone  vietiin 

        varakoneeksi mökille, nimi periytyi /siirtyi isännän 

        moottorisahalle.   

   

8.     Rypykkä                  

        Porakone, jonka nimi on ollut savolaeselle    

        remppamiehelle  ylivoimaisen vaikea lausua. ”Ai sulla  

        on vaan tommonen rypykkä!” 

        Niin helposti sitä kone nimen saa! 

        Vaikka käytetäänkin aika usein Uudellamaalla. 

9.     Jonsku                    

       Papan vanha moottorisaha, pieniin hommiin kätevä.

10.  Hitlerin morsein      

       Annan ja Matin huusholliin ostettiin kodinkone – en   

       edes enää tiedä mikä – mutta kumminkin merkiltään  

       Braun.  ”Tää nyt on vaan tämmönen Hitlerin morsein,”     

       sanoi Anna. Siitä on jo aikaa, melkein 60 vuotta. 

      Meillä on ikivanha, tosi kovaa ääntä pitävä

      sähkövatkain, Braun. 

Annasta ja Matista kerroin Valkoisen talon aika -kirjassa. 

Tämä juttu on kirjoitettu Kompuutterilla.

Piinaviikon jälkeen

Pitkäperjantain kävelyllä katson tuttuja maisemia. Täällä tuli käytyä paljon useammin silloin, kun perheessä vielä oli pieni mustaturkkinen jäsen. Kävimme katsomassa vanhaa taloa, pihaa, jonka suuret puut vähitellen murtuvat. Saattohoitoa. 

Sieltä ne edelleen katsovat, suuren päärakennuksen ikkunat, sokeina silminä, osa laseista hajalla. En ole koskaan käynyt talossa sisällä, ne, joille se on tuttu, kertovat, kuinka talo kunniansa päivinä oli komea ja hienosti kalustettu.  

Tien laidassa on vanha, vankoista hirsistä rakennettu aitta – kutsun sitä aitaksi, ehkä sillä joskus on ollut toinen nimi ja tehtävä. 

Pitkäperjantain aurinko valaisee peltoaukean, tuuli kirjoo järven pintaan aaltokuviot. 

Tämä maisema on täynnä perinnettä, historiaa. Pyhää maata, vuosisatoja elämää kantanutta ja kannatellutta. Tummuneiden hirsien tarinoita toistavaa. Sen toisen Pyhän maan kiviset rakennelmat puuttuvat täältä, mutta kauan tämäkin maa on antanut asukkailleen työtä ja ravintoa, tulevaisuuden ja tavoitteita. Hirret ovat vaihtuneet uusiin, elämä jatkunut. 

Sairaudet, epidemiat ovat ennenkin vaeltaneet maan läpi, tuoneet tuskaa ja kipua. Sitten ne ovat talttuneet, on noustu ja selviydytty. Saatu lohtua uskosta ja yhteisöstä. Muistettu ja surtu menetyksiä, toivuttu ja toivottu. 

Aika on täynnä uutisia, tietoa ja epätietoa. Koskaan ennen ei ole ollut niin paljon ja niin tarkkaa tietoa, mutta onko tieto koskaan ollut näin hajanaista, ristiriitaista, hämmentävää? Ymmärrämmekö me kaiken tämän viestien virran keskellä yhtään paremmin, mistä on kyse? 

Olen ottanut kuvan aitan oviaukosta. 

Katselen valoa vanhojen hirsien pinnoilla. 

Hirrenpäät, ristittyjen käsien kaltaiset. 

Kuinka kaunis se onkaan! 

Ovi on poissa tai auki.

Niin sen pääsiäisaamuna pitääkin olla. 

Tautista aikaa eletään

Maailmalla, yhä enemmän myös meillä. Toivottavasti ei kohta ole vielä huonommin.  

Koputan puuta. Koputtakaa tekin. 

Vaikka se ei ehkä autakaan. 

Muistatteko, kun elettiin ruuhkavuosia eivätkä työt tai tekemiset koskaan loppuneet kesken? Aina jäi huomisellekin yli, tavallista arkista askaretta. Vaikka miten ahkeroi. 

Jää niitä vieläkin yli, mutta syynä taitaa olla iän myötä lisääntyvä hitaus ja enenevä laiskuus. Jatkuva huonojen uutisten tulva käy voimille ja vie keskittymiskyvyn. Vaikka kaikki vielä olisikin hyvin. 

Muistatteko, kuinka turha mööpeli televisio välillä oli? Kun illan mittaan toivoi, että ehtisi katsoa edes yhden ohjelman, edes yhden. Jonkun sarjan tai jotain? 

Ja miten nykyään, kun illan edellä toivoo, että voisi katsoa jonkun ohjelman, edes yhden ja kaikki kanavat ovat täynnä visailuja ja sekoiluja. Jos muistaa, paljonko on kaksipluskaksi, voi voittaa miljoonan. Edes yksi kunnon ohjelma! 

Oli semmoinenkin aika, muistatteko, että viikonpäivät lueteltiin: maanantai, tiistai, Peyton Place, torstai...

Kuinka yksi tuhruinen mustavalkosarja saattoikin saada koko kansan noudattamaan samaa aikataulua! Sarja, joka lakaisi kadut tyhjiksi kulkijoista!  Niin, ehkä se sarjan tuhruisuus oli jossain suhteessa meidän ikivanhaan Fenno-telkkariin – mutta kuitenkin. Ei sellaisia kansanhuveja enää ole, koko kansan kokoavia tarinoita. Että kuinka se Allison ja mitä se tohtori Rossikin… Luulen, että kukaan ei enää jaksaisi innostua niin verkkaisesta kerronnasta. Eikä mustavalkoisista kuvista. 

Mutta pysähdymmekö me enää minkään ohjelman ääreen? 

Jakamaan kansakunnan surua ja huolta? 

Tautisen ajan kuvaan kuuluu, että päivistä tulee yhä samankaltaisempia. Harrastukset ovat tauolla, kavereita ei oikein voisi tavata. Ruokapaikat sulkevat ovensa tai siirtyvät noutoruokien myymiseen, karanteenissa olevat eläkeläiset kokkaavat pöperöitään, melkein samaa päivästä toiseen, kun ei kaupassakaan turhaan saisi käydä. Voisihan sitä leipoa ja paistaa, mutta kun unohtuivat ne kananmunat tai juustoraaste tai inspiraatio. 

Ja muistatteko senkin, kuinka joskus, kun piti saada lapset illalla rauhoittumaan, suljettiin televisio ja laitettiin valot himmeiksi. Ja sitten lapset nukahtivat kiltisti, vaikka äiti taisi nukahtaa ensin. Äiti heräsi muutaman tunnin kuluttua eikä enää mennytkään iltavuoroon tietokoneelle, vaan omaan sänkyynsä. 

Lapset eivät enää ole pieniä, ne ovat aikuisia ja niillä on omia lapsia, joita isovanhemmat eivät tautisen ajan takia saa tavata. 

Entiset harmitukset saavat viimeistään nyt oikeat mittasuhteet, ne olivatkin pieniä. 

Ymmärrän karanteenin, vaikka en siitä pidäkään. Vaikka omassa lähipiirissä kaikki on vielä hyvin, kaikkialta kuuluu todella huonoja ja vielä huonompia uutisia. 

Miksi nämä uutiset eivät riitä pitämään väkeä kaidalla polulla ja olemaan varovaisia, miksi sairauden uhkan lisäksi tarvitaan muita uhkia ja pelotteita? 

Toivottavasti karanteeni loppuu pian ja elämä normalisoituu. Toivottavasti, kun karanteeni loppuu ja elämä normalisoituu, me muistamme tämän ajan koettelemuksena ja sittenkin, selviytymistarinana. 

Tauti muuttaa elämää, mutta vähitellen elämä elpyy, vaikka ei ehkä entisen kaltaisena.

Toivottavasti parempana, arvokkaampana. 

Taivas on tummunut ja tähdet asettuvat pihapuun oksille. 

Taivaan kirkkaat timantit ovat nähneet monta ankaraa aikaa. 

Ne ovat nähneet, miten vaikeuksista on noustu. 

Pysytään rohkeina! 

Miksi Lohja ei uskalla aikuistua?

Sammattiin sitoutuneena, juuriltani sammattilaisena ja nykyisenä vapaa-ajan asukkaana olen seurannut läheltä, miten Sammatti Lohjan osana pala palalta nujerretaan. 

Kaikesta on taisteltava: kulttuurikohteista, terveyspalveluista, tiestön hoidosta, matkailupalvelujen tukijalasta, Sammatin kievarista. Kuntaliitoksen jälkeinen kuherruskausi on kaukaista historiaa, nyt eletään tylyn jyräämisen aikaa. 

Lohja on kuntaliitosten myötä saanut ainutlaatuista historiallista ja kulttuurista pääomaa. Lohjaan ei ole liitetty kartan valkoisia läiskiä, vaan perinteitä ja kulttuuria täynnä olevia kuntia, todellisia kruununjalokiviä.  Saadun pääoman  arvoa ei osata nähdä eikä sen varaan synny mitään uutta ja elinvoimaista. 

Sammatti on 1900-luvun alussa ollut Elias Lönnrotin kotipitäjä ja pyhiinvaelluskohde, nykypäättäjät eivät näiden perinteiden arvoa näe.  Matkailua ei mielletä mahdollisuudeksi, matkailuteollisuutta ei tueta, vaikka sen avulla saataisiin hyvinvointia ja arvostusta koko Lohjalle. 

Tästä kirjoitin. 23.3.2020 teksti julkaistiin Länsi-Uusimaa -lehdessä. 

Elias Lönnrot taisteli Sammatin puolesta. Lönnrotin asenteelle olisi käyttöä. 

Miksi Lohja ei uskalla aikuistua? 

Lapsuusvuoteni asuin ja kävin koulua Kauppalassa. Kauppala oli kasvanut ja voimistunut kosken ja tehtaan partaalla. 

     Kauppala kasvoi pikkukaupungin mittoihin, mutta kaupunki siitä tuli vasta sen jälkeen, kun olin jo muualla.

Me muutimme Kauppalasta maalle ja koulu jatkui Lohjan kauppalassa. Lohja oli vähän pienempi, ikään kuin kitukasvuisempi kuin lapsuusmaisemani, mutta paljon ylpeämpi ja omapäisempi – kauppala, yhtä kaikki.

     Lohjasta tuli lopulta kaupunki, sitä asemaa se oli aina halunnut. Lohja haali itselleen naapurissa olevia maalaiskuntia, ahnehti maata, mutta kaupungin sielua sillä ei ole.  

Maassa on vain kuntia ja kaupunkeja eikä sillä, miten kunta olemisensa määrittää, ole enää kovin suurta merkitystä. Taajamien liepeille on noussut elementtitaloja, teollisuushalleja, kauppoja ja tukkukauppoja. Samalla muotilla kasattuja harmaita laatikoita, harmaat asfaltoidut parkkipaikat välissä, valkoisella maalatut ruudut perheautoille ja isommille. 

     Jokainen taajama on saman näköinen kuin naapurinsa tai joku toinen. Kaupat ovat samanlaiset ja samat. Kun astut peltihalliin, tiedät, missä järjestyksessä tuotteet ovat, suunnistat helposti ruuviosastolta puutarhapuolelle. Mutta ellet tietäisi, missä olet, et tietäisi, missä olet. 

Lohja elää maaseudusta, joka on sen ympärillä. Maalta tulleet isännät laiduntavat edelleen. Pystyttävät aitojaan ja karsinoitaan niin kuin isät olivat aidanneet laitumia kotipelloilla. Luottavat vanhaan eivätkä hyväksy uutta. 

     Väki oli tottunut katsomaan kaikkea uutta tuttuihin sarkoihinsa juurtuneen isännän silmin. Liian pätevä tai yritteliäs joutaa pois – mutta voihan sille aina ensin näyttää, kuka on kuka ja kuka ei ainakaan ole mitään. 

      Sammattilaiset, karjalohjalaiset ja nummilaiset ovat viime vuosina tulleet tietämään, mitä on olla alamainen. Kauppalan rattaissa jauhautuvat murskaksi toimivat yritykset, paikallinen kulttuuri, tulevaisuudenuskoiset hankkeet, yhteinen yrittelijäisyys ja hyvinvointi. Ei täällä ennenkään ole ollut lupa pärjätä. Tieto kauppalan ylemmyydestä on yhtä lujassa kuin iso kivi peltosarkojen välissä. 

    

Lohja on edelleenkin kauppala. Pieni, sisäänlämpiävä, hiukan kyräilevä, sopivasti kateellinen. Riittävän pieni, jotta kukaan voisi olla toiselle tuntematon, riittävän suuri, että jokaiselle riittää tarpeellinen määrä vertaisiaan. 

     Lohja ei ole aikuistunut tai uskaltanut aikuistua kaupungiksi. 

Onko ihminen kauppaloistaan pääsemättömissä? 

Etiäinen

-       Olet sitten sinäkin etiäinen, sanoi tuttava, kun kerroin siirtyneeni freelanceriksi ja jatkavani työntekoa kodin pienimmässä huoneessa. Rekisteröidyllä toiminimellä.

Siihen aikaan etätyö ei vielä ollut tavallista. Se oli joidenkin mielestä jopa jotenkin epäilyttävää. Voiko freelancer kirjoittaa yhtä hyvin, vaikka onkin kotona? Joku oli sitä mieltä, että mieluummin ottaa alihankkijakseen sellaisen firman, jolla on oikea toimisto. Ohi meni, se keikka.  

Ja minä tyhmä kun olin luullut, että luova työ tai asiantuntijatyö tapahtuu ensisijaisesti korvien välissä. Mutta oma toiminimi minulla oli, on edelleenkin, paremman tason kirjoituskone, myöhemmin tietokone, rämä polkupyörä, puhelin ja faksi.  Niillä aloitettiin. Aika pian hommasin kunnollisen työpöydän, oikean työtuolin ja lukittavan kaapin. Ergonomiaa pitää olla.

Kotona työskenteleminen on ollut monella tavalla hyvä ratkaisu. Aluksi käytettävissä oli oma pieni huone, kun se luovutettiin lasten käyttöön, työpiste siirtyi ensin kodin toiseen nurkkaan, kunnes jonkin ajan kuluttua onnistuttiin hankkimaan työhuone naapuritalosta. Sekin aika oli jonkinlaista kotona työskentelyä, vaikka pihan poikki kulkeva kävelytie olisi yhden ystävän mielestä pitänyt nimetä Raatajanpoluksi. Välillä sitä polkua tuli kulutettua tiuhaan. 

Kun lapset aikuistuivat ja alkoivat pärjätä omillaan, oli haikea olo. Niin rauhallista, mutta. Freelancerin elämä ei koskaan ollut äveriästä, mutta lasten kanssa oli helpompaa. Kunnon kansalaisia niistä tuli. 

Etätyö sopeutui lähes kivuttomasti perheen muihin aikatauluihin, kun sen halusi sovittaa.  Kun lapset olivat leikkikoulussa tai hoidossa, äiti hoiteli asioita kaupungilla, palaveerasi asiakkaiden luona tai puhelimessa. Joskus piti käydä viemässä aineistoja – juna ja ratikka ovat paljon postia nopeampia tapoja, jos jutulla on kiire. Iltapäivällä piti katsoa askelmerkit kuntoon iltaa varten. Illalla, kun soihdut olivat sammuneet ja lastenhuoneista alkoi kuulua tasainen tuhina, alkoi iltavuoro. Kiitos tietotekniikan, kirjoittaminen ei enää vuosiin ole merkinnyt kirjoituskoneen äänekästä rätinää. Työ sujui hiljaisesti. 

Ruuhkapäivinä lähellä asuva lasten entinen hoitotäti tuli apuun. Otti lapset luokseen tai tuli meille, lastenvahdiksi. 

Kotityöt on hoidettava ja yllättävän usein ne hoituivat. Olen oppinut valmistamaan kaikenlaisia uuniruokia, sellaisia, joita ei koko ajan tarvitse valvoa tai hämmentää. Olen oppinut ajoittamaan työn niin, että ehdin ripustaa pyykkejä, ladata pesukonetta, pyöritellä sämpylöitä, imuroida ja tehdä muuta työtä sinä aikana, jolloin muut oikeissa työpaikoissa istuvat kahvihuoneessa tai norkoilevat tupakalla. Tupakkaa en tosin koskaan ole oppinut polttamaan. Kun aikanaan siirryin toimistoon töihin, huomasin kaipaavani huushollitaukoja. Välillä oli hiljaista ja ihan hyvin olisi ehtinyt vaikka tyhjentää pesukoneen tai silittää pari paitaa. 

Mutta myönnettäköön, olen oppinut myös katsomaan pölyisten nurkkien ohi, silitettävien pyykkien pinon yli, sietämään tiskejä. Olen oppinut, ettei pyykinpesua saa koskaan lopettaa, koska ryppyiset vaatteet saa sileiksi ja hätätilassa ryppyisiäkin voi käyttää, likaisilla vaatteilla lapsiperheessä ole mitään käyttöä. Kasvavalla lapsella pitää olla puhdasta päällä, ainakin aamuisin. 

Kaikilla perheillä ei vielä tuohon aikaan vielä ollut omaa tietokonetta.  Kun kaverit tulivat koulun jälkeen meille – meillä sai joskus pullaa tai sämpylää ja äiti oli kotona – kaikki pikkukaverit olivat yhtäkkiä tietokoneen kimpussa.  

-       Saako pelata? 

-       Ei voi pelata, koska koneessa ei ole yhtään peliä. 

-       Saako koneelle ladata pelin? 

-       Ei voi, ei sen muisti riitä. (Usko nyt, ettei riitä.)

-       Saako kokeilla? 

-       Ei saa, koska koneella on asiakkaan työ. 

-       Meidän isälläpäs on hienompi kone, oikee dossi ja minä saan käyttää sitä. 

-       Onnea sinulle siitä. 

-       Menkää pojat nyt välillä vaikka ulos leikkimään, siellä on niin jumalansiunaaman kaunis ilmakin! 

-       Ei me mennä enkä minä edes usko Jumalaan! 

Etätyön ongelma ei ole työnteko. Työ tapahtuu kuitenkin aina korvien välissä. Etätyön ongelma ei ole käytetyn työajan seuranta, sillä sitä varten tietokoneissa on ohjelmia tai ainakin seurantajärjestelmän voi itsekin rakentaa. Ainoa todellinen ja rehellinen laskutusperuste on työhön käytetty aika ja vaiva. On asiakkaita, joita voi laskuttaa könttäsummin ja sekin toimii, ainakin pitkässä juoksussa. Työläitä ja helpompia hommia on usein vuorotellen. 

Etätyön ongelma ei ole yhteydenpito asiakkaisiin, sillä se alkoi melko pian hoitua pääasiallisesti sähköisin menetelmin, usein kaikkina vuorokaudenaikoina ja äänettömästi. Kysymyksen voi postittaa asiakkaalle illalla ja saada vastauksen ennen seuraavaa työvuoroa. 

Etätyön ongelma on työpaikka

Jos työ on esillä vaikkapa olohuoneen nurkassa, se on aina silmissä ja muistuttamassa arjesta. Muutenkin työ saattaa kulkea mukana, vaikka ei haluaisikaan. Kukaan ei halua aina asua työpaikallaan. Erillinen työhuone, suljettavalla ovella varustettu, on taivaan lahja ja järkevä tavoite. Myös etiäisellä saa olla vapaa-aikaa. 

Etätyön ongelma on luottamus 

Jos työ on kotona esillä, se voi olla alttiina ulkopuolisille katseille. Luottamukselliset aineistot voivat joutua vieraiden näkyviin. Ennen kuin kotiin tulee vieraita, ohjelmassa on ’siivous’ eli vimmattu töiden piilottaminen. Luottamuksellisista jutuista kertominen on yhtä kiellettyä työpaikalla kuin kotona kahvikupin tai viinilasin ääressä. 

Sellaisia asiakkaiden aineistoja, joille ei saa tapahtua mitään, pitää tutkia asiakkaan tiloissa tai ottaa mukaan kopioina. Luottamuksen murtuminen ei useinkaan ole tahallista, mutta vaara on oivallettava ja toimittava sen mukaisesti. 

Etätyö on hyvä ratkaisu, jos sille on tilaa ja aikaa. 

Harrastan sitä vieläkin, välillä jopa nautin siitä. 

Näin tautisena aikana se toimii hyvin. 

Kuvat ovat parin vuoden takaa. Nyt on taas aika poimia metsästä mustikanvarpuja ja laittaa ne maljakkoon.  Lehdet versovat kuin hyvät ajatukset. 

Vanha resuinen aika ei palaa. Onneksi.

Tämä kaikki oli todellisuutta vielä pari viikkoa sitten: 

Päälehden pääkirjoitussivulla patistettiin kuluttajia tekemään parempia valintoja vaatekaupassa. 

Joku huomasi tilaisuutensa tehdä politiikkaa ja kirjoitti mielipidesivulle lisää kierrätyslakeja ja säätelyä vaativan ponnen. Sitten toimittaja meni näyteikkunaan ja sovituskoppiin ja antoi kuvata melkein noloja tilanteita. 

Herrajjee, eikö me aikuiset enää osata edes itseämme vaatettaa? Pitääkö tähänkin olla neuvojat ja säännöt? 
Ja vaateahdistus, sekin vielä!                                                                 

Kun köyhä torpan äijä kuoli, jäämistö jaettiin perheen kesken. Ellei lähipiirissä ollut ottajaa, leski piti huutokaupan ja pani käyttökelpoiset pitovaatteet myyntiin. Järjestelmää, jolla epäsopivat vaatteet olisi voitu sysätä kaukomaan lapsien riesaksi, ei vielä ollut olemassakaan. Eikä sitä edes olisi tarvittu. Jokainen kankaanpala käytettiin tarkkaan, lopuksi riepuna ja räsynä. Ja olihan niille roposillekin tarvis.

Kuulun suuriin ikäluokkiin. Minun varusteeni olivat osin jo uusia, osin vanhasta tehtyjä, mutta äidin ompelemia. Kun mekko kävi pieneksi, se annettiin sukulaisperheen nuoremmille. Vanha vaate kelpasi ja kesti, kunnes kului loppuun.

Pula-ajan ihmisillä tavaraa oli vähän, oli pakko säästää, huoltaa, hoitaa – heikoillakin välineillä. Sitten tuli nailonpaita, hikinen ja kalsea päällä, mutta ainakin yhden vaatteen osalta pyykkäri saattoi huokaista, kun peseminen kävi nopeasti eikä silitysrautaa tarvinnut kuumentaa. Nailonpaidan vanavedessä purjehtivat muut tekokuidut vaatekaappiin. 

Kuolinpesien vaatteita ei enää kukaan huutokauppaa. Jäämistöä viedään keräykseen tai siivotaan vaivihkaa pois näkyvistä. Jos vanhat resut toimitetaan mahdollisimman kauas pois näkyvistä, onko sekään niin armeliasta ja sivistynyttä? 

Puhtaat ja siistit vaatteet ovat ihmisen perusoikeus. Jokainen voi pukea puhtaan paidan vaikka joka päivä, jos haluaa. 

Ja nyt, 2020-luvulla, ne käskivät oikein pääkirjoitussivulla hankkimaan laadukkaampia ja kestävämpiä vaatetta, kierrättämään ja huoltamaan. Niin kuin sitä ei yhden elämän aikana jo olisi opittu. 

Tottamooses, onko niillä uutisista pulaa! 

Mutta sitten kaikki muuttui. 

Tuli kaukomaan korona ja täräytti arvot uuteen uskoon. 

En ole ollenkaan iloinen tästä viruksesta, toivottaisin sen mieluiten ties minne, jonnekin pois tästä ihmisten maailmasta. Mutta ei se taida olla noin vain toivotettavissa. 

On vain toivottava, että ahdistus vähitellen helpottaa ja opitaan olemaan. 

Enää ei puhuta kierrätyksestä, vaan käsienpesusta ja hygieniasta. Nyt pitää osata niistää, yskiä ja aivastaa oikein. Melkein kaikki ne tilaisuudet, joissa voisi käyttää limunaativaatteita, on ainakin joksikin aikaa peruutettu.

Antaisin kaukomaan lapsille sittenkin mieluummin hyviä vaatteita kuin huonoja viruksia. 

Tulevaisuus on pelottava ja samalla mielenkiintoinen. 

Kun tästä selvitään, ollaan uusien arvojen äärellä. 

Toivottavasti oikeampien. 

Liputuspäivä 13.3.2020

Tänään saimme nostaa lipun salkoon. Sinivalkoisen Suomen lipun.  

Saman lipun, jonka isäni osti Suomen itsenäisyyden 50. juhlavuoden kunniaksi tehdystä tarjouksesta. Oma talo ja piha oli vasta suunnitelmissa, mutta se, että pihalle tulisi lipputanko, oli selvä asia. Lipputanko tehtiin oman pihan puusta, huolellisesti viimeistellen ja maalaten. Hyvin ovat kestäneet. 

Aikanaan lipputangon kylkeen naulattiin Sotainvalidien Veljesliiton kilpi Uhrin ansiosta lippu liehuu. 

Sammatin kirkkomaalla kuuntelimme kirkonkelloja ja seurasimme, kuinka sankarihaudalle laskettiin kukat.  Sytytimme kynttilän haudalle ja koruton muistohetki oli ohi. Hetkeä ennen kukkien laskemista saatiin sakea räntäkuuro, sitten taivas taas kirkastui. 

Talvisodasta isäni tuli kotiin, jatkosodan loppuvaiheessa hän haavoittui ja pääsi siviiliin vasta sotasairaalasta, pitkän toipumisen jälkeen. Alimyllyn veljessarjasta Väinö Verner ei enää palannut kotiin, vaan kaatui Talvisodan loppuvaiheessa. 

Työvuosiensa aikana isäni vastasi usein liputtamisesta. Valkoisen talon pihamaalla oli lipputanko ja siihen vedettiin sinivalkoinen, puhtaasta villasta tehty lippu, jonka peseminen oli taitolaji. Oman kodin lippu on dralonia, helpompi huoltaa, mutta samalla tavalla kauniin himmeäpintainen kuin vanha villalippu oli.  

Suomen lippua ei saa nostaa tai laskea liian vauhdikkaasti, vetojen pitää olla tasaisia ja arvokkaita. Pienelle tytölle oli kunnia saada olla mukana, ottaa käsillään vastaan sinivalkoinen kankaan paljous. Aikanaan pieni tyttärenpoika on saanut samalla tavoin osallistua lipun nostamiseen ja laskemiseen, Papan kanssa. 

Sodanjälkeisinä vuosina Kaatuneiden muistopäivän liputus toteutettiin vaiheittain: aamupäivällä lippu laskettiin suruasentoon, puolitankoon ja muutaman tunnin kuluttua  takaisin täyteen korkeuteen. Liputtamisesta vastaavan oli oltava tarkkana, valvottava, että seremonia tehtiin tarkasti ja ajallaan. Uskon, että sekin oli kunniatehtävä. 

Tänään vietettiin koruton muistohetki – toivottavasti myös muistohetki ilman koronaa. Uutiset maailmanlaajuisesta epidemiasta tuntuvat täyttävän kaikki kanavat. Ärhäkkä virus pakottaa hetkeksi luopumaan harrastuksista, viihteestä, matkoista, lomista. 

Jäljellä on vielä kaikki välttämätön: toimiva ruokahuolto, puhtaus, terveydenhuolto, sähköinen viestintä…  Ei tämä sotaa ole, vaikka jonkin verran poikkeuksellista. Virus voi riehua viikkoja, ehkä kuukausia, mutta eräänä päivänä elämä taas palaa uomiinsa, toivottavasti pienin tai kohtuullisin tappioin. 

Jotain jää varmasti voiton puolellekin: luopuminen opettaa, mikä on oikeasti tärkeää ja välttämätöntä. 

Talvisodan muistopäivänä voi muistella, miten sodan kokeneet ovat  ankarista muistoistaan kertoneet. Kaikki ei ole ollut hyvää eikä helppoa, mutta tieto siitä, että vaikeuksista on selvitty, on antanut uskoa omiin voimiin.