LUKUKIRJA SAMMATISTA

Ajatus ei ollut uusi. Olen aina kirjoittanut elääkseni, mutta olen kirjoittanut myös työkseni. 

Ennen kuin opin lukemaan, raapustelin kirjaimia satukirjoihin, sinne missä oli tyhjää tilaa. Kirjoissa pitää olla kirjaimia ja sanoja ja ne ensimmäiset raapustelut olivat minun sanojani. 

Isä luki minulle lukukirjaa – vai oliko se sittenkin aapinen? Sinikantinen kirja, se on vielä tallessa. Se, että lapselle luetaan, on eri asia kuin se, että lapsi osaa lukea. Kuunteleminen on vuorovaikutusta, läheisyyttä. En tiedä, olenko lukenut omille lapsilleni ja lapsenlapsilleni tarpeeksi, mutta olen yrittänyt, välillä olen tiedostanut, että pitäisi. 

Jos olet lapsena tutustunut lukukirjaan, tiedät, millainen teos on kyseessä. Kokoelma tarinoita, kertomuksia, muutama runo tai lorukin. Tämä lukukirja on koottu aikuisia ajatellen. Se sopii mainiosti myös niille, joilla aikuistuminen on vielä vähän vaiheessa. Taidan itsekin kuulua tähän joukkoon. Ainakin ajoittain. 

Tiedostoihin on kertynyt kertomuksia, haastatteluja, tarinoita. Olen tavannut kertojia ja saanut kirjoittaa näkyviin heidän puhettaan. Kiitos kaikille. Näistä kertomuksista tuli lukukirja. 

Kaikki aineistot eivät edes mahtuneet mukaan, viimeisessä vaiheessa sovittelin palasia toisiinsa samalla tavalla kuin lapsenlapset pinoavat palikoitaan. Monet tekstit jäivät pois, vaikka ne olivat kelvollisia. Aihe oli ohittanut parasta ennen -päivänsä ja juttu muuttunut kiusalliseksi. Joskus legotorni uhmaa kaikkia fysiikan lakeja – kirjoituksia järjestäessä näytti välillä siltä, kuin sanojen rakennelma alkaisi vetää rakennetta vinoon väärän osan takia. 

Kirjassa kuuluu paljon elämää kokeneiden sammattilaisten ääni. He ovat kertoneet, millaista oli ennen, millaisia olivat arjen työt ja tehtävät. Näitä kohtaamisia on koottu lukukirjaan, jotta ne eivät unohtuisi. Olen valinnut tunteella, mielestäni  tärkeimpiä. 

Kirjan kansiaihe on Sammatista. Yksi kaikkein kauneimmista ja vaikuttavimmista kuvattavista on paljon vuosia nähneen, kauniisti vanhentuneen hirren pinta. Siihen ovat tuulet ja sateet jättäneet jälkeensä, se on saanut kylkeensä punamultaa, se on karistanut ylimääräiset värit pois, se on aito, elävä pinta, joka ei häpeile mitään. Se kantaa uurteensa ja patinansa ylpeästi, tietoisena siitä, että on nähnyt elämää niin paljon enemmän kuin nuoremmat.

Olen sanonut – ei, vaan toistanut tolkuttomuuksiin asti – että kirjoitan tyhjentääkseni päätäni. Varotoimena vain, jos pää alkaisi tyhjentyä omia aikojaan. Kirjoitan näkyviin tapahtumia, myös siksi, että jokaisessa elämässä on asioita, joita ei ole helppo kertoa lyhyesti tai nopeasti. 

Kirjoittaja kirjoittaa aina itsestään. Suodattaa kuulemansa ajatusmaailmansa kautta. Tämä ei ole tietoista tai tarkoituksellista, vaan väistämätöntä. 

Ensimmäiset nimelläni julkaistut kirjat ovat olleet tilaustöitä. Joku on joskus ihmetellyt, miten kukaan jaksaa tarttua kuivan tuntuisiin aiheisiin, tekniikkaan ja teollisuuteen. Eivät ne aiheet kuivia olleet, ei hetkeäkään enää sen jälkeen, kun olin tutustunut aiheeseen ja ihmisiin. 

Toinen on hämmästellyt, mistä kaikki tieto on löytynyt. Tieto ei löydy, ei marssi vastaan, sitä on etsittävä. Tietoa saa, kun uskaltaa kysyä ja kirjoittajan on uskallettava. Ihminen, joka on jaksanut innostua työstään ja tehtävistään vuosien mittaan yhä uudelleen, osaa ja haluaakin kertoa elämäntehtävästään. 

Joskus naiseus herättää eloon asiantuntijan sielussa uinuvan sedän: tyttö hyvä, sinä et varmaan tunne näitä asioita yhtään, annahan kun minä selitän.   

Useimmilta saa reilun ja hyvän vastauksen. Ihmisten työ on antoisa puheenaihe, ammattimiehen ylpeys arvokas ja kunnioitettava luonnonvara. 

Jokainen teksti on kokonaisuus. Siinä pitää olla alku, keskikohta ja loppu. Tekstin pitää muodostaa kaari tai kuvio, jokaisen tekstin. Mitä laajempi kuvio, sitä tärkeämpi on kokonaisuus, joka pysyy ruodussa. 

Ison kokonaisuuden rakentaminen on koukuttavaa. Siksi se, mikä kaikissa kirjatöissä on ollut parasta, on suuren kaaren rakentaminen. Pitää osata luoda kokonaisuus, joka on yhtä alusta loppuun asti. Vaikeinta on rajaaminen: tapa rakkaimpasi – tai ainakin säästä se seuraavaan mahdolliseen kokonaisuuteen. Luovu, rajaa, tiivistä, vaikka miten tekisi mieli. Luopuminen on sittenkin palvelus kokonaisuudelle. 

En väitä aina onnistuneeni, ei ainakaan täydellisesti. 
Mutta väitän aina yrittäneeni. 

Lukukirja Sammatista kertoo entisestä Sammatin kunnasta ja Sammatin kulttuuriseurakunnasta. 

Sammatti on maantieteellisesti pieni, mutta kulttuurin mitoilla arvioituna suuri. 

On tapana puhua pienestä kunnasta tai kylästä, mittayksikköä määrittämättä. On tapana puhua tavallisista ihmisistä – vaikka tavallista ei olekaan. Lukukirjan sivuilta huomaa, miten jokaisella on oma tarinansa kerrottavana. Tarinat ovat suuria.  Jokainen on kantanut vastuunsa ja tehnyt osansa. 

Tärkeimmät asiat ovat lähellä. Pienessä, tiiviissä yhteisössä jokaisen ihmisen panos merkitsee. Elämä on ainutlaatuista, kaikki kertomukset ovat kertomisen arvoisia. Muistiin merkitsijä on etuoikeutettu, kiitollinen kaikista tapaamisista. 

LUKUKIRJA SAMMATISTA on saatavana Sammatin Nuorisoseurantalon Joulutorilta lauantaina 30.11. 2019, tori palvelee kello 9-13. 

Lohjalla kirja tulee myyntiin Kahvila Liisaan. 

Osallistun Keravalla kauppakeskus Karusellin jouluriehaan ke-to 11.-12.12.2019 klo 12-18.  Olen varannut pöydän pienyrittäjien käytössä olevasta tilasta. 

HUOM!  Karusellin Jouluriehan aikana pienyrittäjien pop-up -myyntitilan aukioloaika on klo 12-18.  

Kirjan voi myös hankkia kirjakaupan kautta, se kuuluu Kirjavälityksen valikoimaan.  

Liisa Laurila: LUKUKIRJA SAMMATISTA 

243 sivua. 

ISBN  978-952-69128-1-3

SANATAITO 

Jää. Jää. Viidessadas päivitys

Jää. Jää.

Matkan varrella näkyy lahtia ja poukamia, jotka ovat jo saaneet jääkuoren. 

Jää. Ohut, kimaltava ja hopeainen, silti se riittää pitämään levottomat laineet aisoissa. Jään pinnalla tarkka kuva rannasta, taivaasta, maisemasta, vedenkirkas, voimakas. 

Saunarannassa vesi on vapaa, tuulen alla aallokko alituisessa liikkeessä, ulapan ahnas reuna. 

Halu nauttia vapaudesta vielä tuokion ajan. 

Haluan, tahdon, vielä tämän, tämän, tämän…

Ennen kuin jää tulee. 

Veden ja taivaan raja kaukana sinisen keskellä hohtaa, liikkuu neitoina niemien nenissä. Usva, terheninen, valo. 

Rannan puissa talvi jo näkyy, huurre kattaa jokaisen neulasen, tarkkaan piirtäen ääriviivojaan. Pakkanen on matkalla, kohti maan sydäntä. Aikaa on, kokonainen talvi aikaa. 

Venerantaan, poukamaan, lasten kesäiseen uintipaikkaan jää tekee leikin, rakentaa pyörteitä, laskostuu, vedostuu, poimuttuu. Jää. 

Talvi on jo. Talvi on melkein. Joka päivä talvi leikkii piilosta, väistää, nousee taas. 

Eräänä päivänä jää on tullut. Vetänyt viivan levottoman, epäröivän syksyn ja ehdottoman, selkeän talven väliin. Tässä on raja. Tässä on muutos. Tästä eteenpäin uusi aika. Puhdas, valkoinen talvi. 

Elämä vetää rajoja. Jäätää, vie valkeuteen sielun, jonka aika ei vielä olisi saanut olla. Sulkee kannet, liian aikaisin. Jäljelle jää vain toivo, kevään, kukkien, poutapilvien toivo. 

Aamulla tarkistetaan talven saldo. 

Jää. Jää.

Jää. 

Mustat mekot

Siitä yhdestä puhelinsoitosta on jo neljäkymmentä vuotta. 

Isällä oli ankara uutinen, joka muutti koko elämän. 

Äiti oli kuollut.  

Oinoon Hanni tuli surunvalittelukäynnille. Kapeana, kalpeana, hauraana, niin kuin Hanni mielessäni aina oli. Tuolla hetkellä hän oli 71-vuotias, aikaa Hannilla oli vielä jäljellä. 

-       Kun äiti kuolee, tyttärestä tulee aikuinen, sanoi Hanni. Hänelle nämä sanat oli sanonut ompelija, jonka luokse Hanni oli heti äitinsä kuoleman jälkeen mennyt, surupukua laittamaan. 

En uskonut silloin, nyt jo uskon.  Vanhemman poismeno pakottaa kasvamaan aikuiseksi, hiljaa surren tai kivun kautta. Mutta mekin selvisimme. 

Hanni on ollut poissa jo kauan, vaikka hän saikin pitkän elämän. Vaatimattomana, hiljaisena, lapsuuskodin maisemassa. 

Surupuvun sovitukseen ei ollut aikaa, mutta onneksi kaapissa oli mustia vaatteita, niitä yhdistelemällä syntyi sopiva hautajaisasu. Surupukua ei enää olisi tarvinnut muistotilaisuuden jälkeen käyttää, mutta ei niissä tunnelmissa tehnyt mieli kovin värikkäästikään pukeutua. Värit palasivat vasta muutaman ajan kuluttua. Hanni taisi kylällä käydessään pukeutua mustiin läpi koko suruvuoden – en tiedä, mutta ennen niin oli tapa. 

Sodan jälkeen kaikesta oli pulaa, vaatteistakin. Äidit eivät mekkojaan voineet valita, oli otettava se, mikä parhaiten sopi, koko ajan vauhdilla kasvaville ja kuluttaville lapsille piti saada ehjää tai ainakin lämmintä päälle.

-       Musta mekko pitää olla, jos vaikka tulee hautajaisia, sanoi äiti joskus. 

Äidin paras mekko. Se oli aina se sama. 

Kun elämä koheni, äiti ompeli vanhan rinnalle uuden mustan mekon. Käyttöön ja varalle. Toinen must oli siisti valkoinen paitapusero. 

Uuden takin ostaminenkin oli ensin tarkkaa – ainoa päällysvaate ei voinut olla liian värikäs, sen piti sopia iloon ja suruun. Sitten, kun oli varaa useampaan takkiin, valittiin jo värejä. 

Joku ehti joskus jo ihmetellä, kuinka arkisesti minä surin äitiäni. Surun olisi pitänyt olla ylevämpää, hienompaa, ei arkisiin töihin tai mustiin mekkoihin pysähtyvää. Ihmettelijä on jo oman surunsa kohdannut, ehkä hänellekin ovat arjen asiat tulleet pintaan. Elämällä on taipumus olla arkista. Jos arjen saa toimimaan, juhlatkin järjestyvät. 

Äiti silitti paitoja ja opetti samalla, miten paidasta saa siistin ja sileän. Ja miten vastasilitetyn vaatteen pitää saada levähtää ja kuivua reilu tuokio henkarilla, ennen kuin se ripustetaan kaappiin. Kuinka pyykit mankeloidaan ja miten sileät lakanat pinotaan kaappiin. Samaan kaappiin, jonka hyllyillä, liinavaatteiden takana oli kätkössä parempi käsilaukku ja käsilaukussa tärkeät paperit ja pankkikirja. Rintaneula, joka kiinnitettiin parempaan pukuun.

Miten astiat pestään ja järjestetään kaappiin ja laatikoihin, miten lattia puunataan ja vaha kiillotetaan, miten maailmassa ollaan ja käyttäydytään…

Me isoäiti-ikäiset tyttäret, me, joille elämä on jo antanut tehtäviä ja toimia, aina me palaamme äitiemme vaiheisiin. Vaikka on saatu omat lapset, suloiset lapsenlapset ja eletty monta kymmentä vuotta aikuisen elämää, aina välillä me palaamme äidin luo. Sen äidin, jolle me tummina iltoina sytytämme kynttilän ja jonka antamia opetuksia me kertaamme, päivittäin. 

Ja kyllä, minunkin kaapissani on kaiken varalta musta mekko ja valkoinen paitapusero. 

Ne ei ikinä petä. 

Äiti tiesi. 

Tarpeeton?

-       Oikeastaan, tämä hammas on tarpeeton. Ilmankin pärjää. 

-       Ja mitä sinulla onkaan ikää? Niin. 

-       Julkisella puolella näitä ei tuon ikäisillä enää hoideta. 

Hammaslääkäri oli tunkenut suuni täyteen instrumentteja. En kyennyt vastaamaan, vain vaivalloisesti ynähtelemään. Ottelu päättyi ratkaisemattomaan ja sain uuden ajan kollegalta, jonka tunnen paremmin, jo useamman vuoden ja paikan takaa. 

Olen yksityisen hammasaseman asiakas. Tulee kalliimmaksi, tiedän, mutta. Pääsen vastaanotolle tarvittaessa nopeasti, saan säännöllisiä kutsuja tarkastuksiin, voin kertoa oman käsitykseni hoidosta. Pystyn – tai uskon pystyväni – suunnittelemaan hoitoja yhdessä asiantuntijan kanssa. 

Hampaiden terveys säteilee koko kehoon. Opiskeluaikojen sitkeä migreeni talttui vasta, kun hammaslääkäri teki juurihoidon. Ensin piti seikkailla läpi melkein kaikki muut lääketieteen haarat. Pääsee vähemmällä, jos edes yrittää pitää hampaat kunnossa, näin sen olen juurevasti oppinut. 

Niin, että johtuuko tästä yksityisen suosimisesta se, että minulla yhä on tarpeeton hammas suussani. On kai ollut jo yli 60 vuotta, luullakseni. En edes muista, milloin takimmaiset poskihampaat puhkesivat. Olen kovasti kiintynyt näihin omiin alkuperäisiin hampaisiini. Köyhän tytön ensimmäinen ja kauan ainoa helminauha. 

Nuorempi tohtori tuli siis kuin matkan kautta kommentoineeksi ikääni. Olisin mielelläni kuullut tarkempia perusteluja. 

Olenko minä liian vanha vai korjauskelvoton vai mitä? 

Anteeksi, mutta tämä menee nyt henkilökohtaiseksi. Älkää lukeko tätä kappaletta, ellette uskalla. Jatkan silti: Jos olisin elänyt yhtä vanhaksi kuin äitini, olisin ollut jo kauan maan povessa. Jos saan elää yhtä vanhaksi kuin isäni, minulla on vielä 24 vuotta jäljellä. Isoäitieni ikään on siihenkin vielä hyvin pitkä matka. Olenko minä siis vanha vai ikääntynyt vai muuten vaan kummallinen? 

Sitten tapasin tutumman tohtorin. Keskustelimme – instrumenteilla ja ilman. Sain lähetteen spesialistin luokse. Spesialistin vastaanotolla otettiin röntgenkuva, jossa melkein näkyivät ajatuksetkin. Hoito jatkui, terveys edellä, nyt tuntuu hyvältä, mutta tarkemmin en tämän jälkeen halua asiaa julkisesti kommentoida. Aika näyttää.  

Ihminen rapautuu ja ravistuu vuosien aikana. Kaikille käy niin. On iloinen asia, että niin käy, että tämänkin vaiheen saa kokea. Ainakin vielä ajattelen näin, vaikka pidätän oikeuden ajatella joskus toisinkin. Koputan varmuuden vuoksi puuta. 

Kuinka nopeasti vanheneminen tapahtuu – se lienee geeneissä ja jossain muussa. Luulen, ettei vanheneminen ainakaan siitä hidastu, jos sitä pohtii ja harmittelee. Hyödyllisemminkin voi aikansa käyttää. Toivottavasti vielä ehtii. Maailma on tekemätöntä työtä täynnä. Maailmaan aina myös jää tekemättömiä töitä, vaikka kuinka puskisi. Toisaalta, niitä jää paljon myös silloin, jos ei tee mitään. 

Hampaat ravistuvat siinä missä hiukset tai luut tai puuveneet tai räsymatot tai pärekatot ja mitä niitä onkaan. Ihminen voi olla ulkonäkökeskeinen ja murehtia vanhenemisensa näkyviä merkkejä. Onko vastakohtana ulkonäköpakoinen, jos ei joka käänteessä suostu miettimään omaa peilikuvaansa? 

Kukaan ei halua olla tarpeeton, ei pieni hammaskaan. 

PS. Hampaat on hoidettu kuntoon.  Ensimmäisessä röntgenkuvassa vialliselta vaikuttanut hammas oli kunnossa, sen naapuri sen sijaan ei. 
Samasta rivistä löytyi toinenkin ongelma. 
Kaikki on hyvin, molemmat ongelmakohdat laitettu järjestykseen.  On onni, että olen saanut lahjaksi helminauhan, juuri nyt ei ylimääräisiin ylellisyyksiin olisi varaa. Mutta hampaat, niitä tarvitsen joka päivä!  

Wirallinen pöytäkirja

Aika:             Perjantaina, aamukahviaikaan

Paikka:          Kantapöytä kantakahvilassa

Läsnä:           Kaksi isoäitiä 

1.     Kokouksen avaus

Todettiin tapaaminen asianmukaisesti kokoon kutsutuksi ja erittäin päätösvaltaiseksi. 

2.     Esityslistan hyväksyminen

Esityslista oli alustavasti käsitelty alustavassa puhelinkeskustelussa, jota oli käyty jo edellisenä iltana. Hyväksyttiin esityslista ja päätettiin, että työjärjestystä voidaan tarvittaessa muuttaa tai parantaa. 

3.     Aikaisempien kokousten pöytäkirjat 

Todettiin, että aikaisempien kokousten pöytäkirjat olivat vielä hyvin muistissa ja ajan tasalla. Annettiin puolin ja toisin palautetta. 

4.     Perheasiat

Päivitettiin ja päiviteltiin lasten ja lastenlasten kuulumiset. Kaikki näyttää olevan hyvällä tolalla. Isoäidit ovat huomanneet olevansa sekä tärkeitä että tarpeellisia. Isoisien roolia on syytä jatkossakin korostaa, sillä heillä on voimia ja tietotaitoa. 

5.     Yhteiskunnalliset asiat 

Merkittiin tiedoksi ja arvioitiin ajankohtaiset henkilövalinnat päättävissä elimissä. Päivitettiin tiedot kummankin osanottajan osallistumisaktiivisuudesta omissa yhdistyksissään sekä luottamustoimista. Todettiin, että vähemmälläkin reuhtomisella ihan mainiosti pärjää. 

6.     Seuraava tapaaminen 

Sovittiin seuraavan tapaamisen askelmerkeistä ja aiheesta. Asiaan palataan vielä tarkentavien puhelinsoittojen myötä, mutta jo nyt voidaan todeta, että asiat ovat hyvin hallussa. 

7.     Kantakahvilan tarjoilut 

Todettiin kantakahvilan kahvi vahvaksi ja aromikkaaksi, niin kuin tuleekin. Lehtitaikinasta valmistettujen wienereiden täyte oli herkullinen, koristelu ylenpalttinen, mutta pohjan rakenne turhankin sitkeä. Päätettiin seuraavalla kerralla valita toisenlaiset pullat. 

8.     Kokouksen päättäminen

Kokous päättyi hyvässä yhteisymmärryksessä lämpimään halaukseen. Työjärjestys oli toteutunut muutoksitta. Päätöksiin ja keskusteluihin oltiin tyytyväisiä, ehkä kahvipullien pientä rakenteellista puutosta lukuun ottamatta. 

Osallistujat lähtivät omille tahoilleen, toinen kotihommiin, toinen kauppaan tekemään ruokaostoksia pitemmän kaavan mukaan.  

Vakuudeksi 


Huomautus 10.10.2019  
Tampereen kirjeenvaihtaja tarkasti pöytäkirjan ja nosti esiin kaksi puutetta. Pöytäkirjantarkastajia ei ole valittu eikä ääntenlaskijoita nimetty. Tämän jälkeen Tampereen kirjeenvaihtaja tarkasti pöytäkirjan ja totesi sen kokouksen kulkua vastaavaksi. Asiasisältö oli yhtä runsas kuin vastaavissa pöytäkirjoissa keskimäärin. Äänestyksiä ei ollut, joten ääntenlaskijoitakaan ei olisi tarvittu. Pöytäkirja on näin hyväksytty. 
Ei aihetta enempään.