Ensimmäinen adventti

Tumman taivaan suojassa

Valkoisella hangella

Näkyy pienet askeleet

Lumeen painuneet

Kevyet kuin keijun tossu

Pehmoiset kuin kissantassu.

Kuka kulki talven tiellä?

Kenen askel, hento siellä?

Kurkistiko meidän tupaan?

Oliko se keiju?

Ei kai vain peikko?

Pieni veijari ja veikko?

Tuttu tonttu on taas tullut,

Hangella juossut,

Kiirettä vilkkuneet

pikkuiset tossut.

Toiveita kuunnelleet

Tonttuset valppaat

Joulua tietää…

Viimeiset ja ensimmäiset

Viimeisinä aamuina lojuin vuoteella ja katselin lehdetöntä saarnipuuta. Se istutettiin pihaan pienenä taimena silloin, kun lapset olivat pieniä. Aluksi puita oli kaksi, sitten toinen niistä joutui väistymään putkiremontin takia.

Saarni ehti kasvaa suureksi puuksi, lapset aikuistuivat, talo puun varjossa jäi väljäksi. Kukaan ei enää ole juossut kuratossuilla olohuoneen läpi atriumpihalle, hiekkalaatikkoa ei ole ollut vuosiin. Ne tuuliset kesäpäivät, jolloin jokainen pyykkinaru oli aina täynnä, ovat muistoja.

Kun lääke oli vienyt  pahimman terän kivulta, nousen ja alan valmistella muuttoa. Aika vähän saan aikaan, enimmän vaivan joutuu näkemään talon isäntä. Pakkaamista, pakkaamista säilytykseen, roskistamista, kierrätyslaatikon täyttämistä, kantamista, kaatopaikkakäyntejä. Autolla, kärryllä, Tarvontien ruuhkissa, kaupungin liikenteessä. Huomaan olevani toivottoman lyhyt: ylimmälle hyllylle ei ilman apua ylletä. Olenko minä aina ollut tämän pituinen?

Ja sittenkin: muuttoauto tulee ajallaan, kaikki mööpelit, nyytit ja nyssäkät mahtuvat kuin mahtuvatkin mukaan, lopuksi mööpelit. Uudella ovella kuorma puretaan ja ensimmäisinä pääsevät uuteen kotiin sohva ja kumppanit. Muutto on totta, vaikka olenkin pelkkä turha statisti ja riesa tehokkaiden miesten nostaessa, kantaessa, kuormatessa. Ovat ne tätä ennenkin tehneet, mikään ei hämmennä tai hätkähdytä.

Ensimmäisenä iltana en tahdo saada unta. Uudet ikkunat, uudet maisemat. Ei enää yhtä ainoaa puuta, kokonainen metsän raja omakotialueen takana.

Kattoa pyyhkivät valokeilat, kauempana olevien katujen liikenteen kajastukset. Junat pohjoiseen ja pohjoisesta, niidenkin liikkeen opin erottamaan. Samanlaisia valoja katselin lapsuudenkodissani. Kun alakerrassa vietettiin juhlia, myöhäisen illan taksit ja muut autot kiersivät pihatien ja valot osuivat ikkunaani.

Aamun hämärää valaisevat talojen ja katujen valot. Parvekkeen puolella yöllinen sade on pysähtynyt laseihin, pisaroiden verho kimmeltää vielä auringossa.

Tavarat hakevat vielä luontevaa säilytyspaikkaansa, ikkunaverhoja puuttuu, taulujen ripustaminen ei onnistu ilman poravasaraa, matot ovat miten sattuu. Melkein kaikki tavarat ovat löytyneet, mutta kaikkea ei vielä ole purettu. Ei vielä mitään, millä olisi näyttöarvoa. Tyypillistä vai tyylitöntä?

Katselen pilviä, lepuutan jalkaa ja alan uskoa, että koti tästä tulee.

Eräänä päivänä.

Lempivaimon tunnustuksia

Fiikuksesta leikattiin roikkuvia oksia. Sitten leikatut kohdat oli sidottava,
ettei lateksimainen neste valu parketille. 

Minulla on ollut kaksi Lempi-nimistä tätiä. Vanhempi ei ehtinyt elää kuin lapsuuden, nuorempi saavutti kunnioitettavan iän ja ehdimme tutustua paremmin. Lempi lämpöisin, aivan kuten Uusmaalaisten laulussa totuudenmukaisesti sanotaan.

Neljäs ruusuviikko on alkamassa ja olen edelleen lempivaimon roolissa. Omaishoitaja kantaa aamupalan vuoteelle, auttaa käytännön toimissa ja vastaa huushollista. Kiitos siitä. Pysyy vanha rouva puhtaissa paidoissa ja pöksyissä, kun isäntä käyttää pyykkikonetta. Pysyy tupa pölyttömänä, kun isäntä imuroi. Pysyn hedelmien syöjänä, kun niitä kaupasta haetaan, toiveiden mukaan.

Kun katson peiliin, sieltä katsoo vastaan joku vanha sukulainen, ei mikään hehkeä lempivaimo. Eivät täditkään meikanneet, eikä sedät. Niidenkin silmät harittivat välillä ja iho oli kalpea ulkoilun puutteesta. Hiuslaitteen salaisuus on tyyny, jota tarvitaan, kun on pakko heittää selälleen, lukea muutama sivu kirjaa tai katsella ikkunasta, miten talitiaiset singahtelevat oksalta toiselle lehdettömän villiviinin keskellä. Jotain syötävää siellä taitaa olla, linnuilla onneksi tukevat untuvatakit. Kaikki ruusut ovat jo pihalta kuihtuneet, täällä sisällä vielä yksi sinnittelee...

Sijamuodoista olen vieläkin eniten sisäolento eli inessiivi. Liikun sängyltä sohvalle, sohvalta työpisteen kautta sängylle. Mennä klihnuan edestakaisin olohuoneessa kun en oikein ulos kaljamalle tohdi. Mutta tarkoittaako inessiivi vaaka- vai pystyasennossa oleilevaa otusta? Hallitsen molemmat olomuodot tai oikeammin: jalkani määrää kulloinkin sovellettavan tavan edetä elämässä. Joka tapauksessa olen edelleen olento eli essiivi. Kohta voisin olla ulkoeronto tai ulkotulento tai vaan eronto tai ulosmenentö tai jotain sellaista. Se kirja, jossa ne opetettiin, on toisessa talossa, Kerttu M. eli Missi äidinkielenopettajien alkusoinnullisessa taivaassa.

Sairaalassa katseltiin huutokauppakeisaria ja muuta. Kotona saa avata telkkarin tai olla avaamatta, ah. Tietokoneella voi kuunnella Yle Klassista, hillittyä musiikkia.

Sulkeudun suosioonne. Asetun lempivaimon paikalle sohvalle ja lepuutan jalkaani. Sitten elämä taas jatkuu. Ehkä tämä tästä. Mutta milloin?

Sairasta juttua, ihan sairasta

Olin nauttinut, ollut täysillä sisällä elämässäni. Oli töitä, mieluisia töitä, niin, ettei tarvinnut katsoa, mitä ja mihin. Oli vähän kiirettäkin ja ajatuksia herättävää tekemistä. Joku ehkä joskus vihlaisi ja kirpaisi, mutta ei mitään omituista. Tyydyttävässä työkunnossa oleva naisihminen, joka oli tarpeellinen itselleen, kavereilleen ja huoneenhallitukselle.

Sinä aamuna heräsin kipuun. Vasen sääri, se aikanaan operoitu ja kirpeä kipu, joka toi mieleen kauan sitten kärsityn vaivan. Olisi kiire saamaan lääkitys ja sitten oli ehkä oltava muutama päivä kinttu ajoittain koholla. Sen kestäisi kyllä, jos saisi lääkkeet ajoissa.

Terveyskeskus istutti, makuutti, tutki, tutki uudelleen ja passitti Peijakseen. Äkkilähtö etelään, nyt heti, ambulanssilla. Ruusu.

Illansuussa oli päätynyt osastolle, kolmen nauravan naisen huonetoveriksi, antibioottia suoraan suoneen, lääkettä suun kautta ja nestettä. Verikokeita tehtiin, vitaaleja mitattiin ja siihen kai kuului kuumemittari, joka työnnettiin korvaan. Piips, ohhhoh, teillähän on kuumetta. Klenkkailin tippapullon kanssa vessaan, katsoin peilikuvaani kuin kummajaista, kas, Nakke Nakuttaja, onpa mainio kampaus ja turkoosi pyjama. Sairaalan ruoka oli hyvää, sitä oli liikaa, huone oli siisti ja puhdas, peti metallia ja muovia, jonkin verran lakanakangasta joukossa. Joka aamu puhdasta, kiitos siitä.

Parhaiten onnistui koulun voimisteluliikkeistä tuttu selinmakuu jalka koholla, ei muita urhoilumuotoja. Yhden vuodetoverin kanssa suunniteltiin rollaattorirallia, mutta sekään ei toteutunut. Myöhemmin opin, että kilpailla voi myös crp-arvojen korkeudesta. Tulokseni, 315 on kai ainakin piirikunnallisesti sykähdyttävä.

Ruumiin parantaminen edellyttää sielun hoitoa. Naisnelikkomme tarmokkaimmalla oli hallussaan kaukosäädin ja illan kohokohta oli huutokauppakeisari. Siitä, mitä katsotaan, ei käyty huutokauppaa, sillä muut olivat yksimielisiä ja minä hiljaa. Tutustuinpa tähänkin ilmiöön, joka sai huonetoverien sielut laulamaan. Kas, mitä kaikkea ihminen on voinut olla paitsi ja silti luullut elävänsä täydesti!

Valkotakit vahtivat ja hoivasivat. Kaikilla oli oikea nimi ja kaikki esittäytyivät ja olivat kohteliaita. Nimet eivät tarttuneet minuun, Raitatukka Tuittupää oli temperamentiltaan nopea ja sähäkkä, Sisar Lempeä hiipi hiljaa yössä, Äitikulta Kultakutri korostelun äidillinen, Pikkupippuri pyöreä ja tarmokas. Osalla oli erilainen ihonväri ja erilainen aksentti, hyvä niin. Ja sitten komeat kuljettajapojat, jotka luotsasivat läpi sairaalan sokkeloiden ja työnsivät sängyn potilaineen kuvauksiin ja tutkimuksiin.

Kun kuume oli noussut korkealle, pääsin valvontaosastolle. Siellä oli hiljaista, koneet sykkivät ja sirisivät hiljaa, erikoispatja tuuditti kuin etelän aallot hiekkarannalla, iholla tuntui lämpöä. Kun avasin silmät, hiekkaranta muuttui konehuoneeksi. Suljin silmäni annoin aallon tuudittaa. Äkkilähtö etelään, tässäpä.

Seuraavassa majapaikassa oli paikat kahdelle. Ensin kaverina oli anarkistimummo, joka tiesi ja kertoi, ketä vastusti. Sitten hänet kotiutettiin ja tilalle tuli arvokas lady, jonka sydän reistaili. Minulla oli vuorostani vuoro käyttää kaukosäädintä. Lemmen viemää vai Takaisin kotiin? Lomani lopussa opin löytämään molemmat ja naapuripetissä oli tyytyväinen hyrinä.

Kotiinpaluu koitti yhdeksän päivän jälkeen. Kirpeän kipeät askeleet, täydellinen voimattomuuden tunne. Koneelle teki mieli, mutta ensin ei jaksanut istua kuin hetken kerrallaan, vaikka miten yritti. Työsuunnitelmat oli ajateltava uudelleen, retkiä peruttava ja muuta.

Minulla on loistava omaishoitaja, kiitos siitä. Ilman omaishoitoa olisin palannut sairaalan sänkyyn, nyt sinnittelen rollaattorin ja särkylääkkeen turmin. Viikko kotiinpaluun jälkeen oli kontrolli, tulehdusarvot laskeneet, mutta ei vielä tavoitetasolle, käveleminen sujuu vähän paremmin, ajatus kulkee ajoittain paremmin. Ensimmäinen ulkoilu muualle kuin hoitoon on tehty, kohteena kauppakeskus.

Olen ollut yrittäjä ja kuullut monta kertaa lääkäriltä: sinulle ei kai kannata kirjoittaa sairaslomaa, eihän yrittäjät niitä pidä. Ja sitten on muistutettu, ettei eläkeläisen kuulu sairastaa muuta kuin omalla ajallaan. Mutta JOS olisin saanut sairaslomaa, sitä olisi vielä jäljellä.

Tämä sairas juttu ei siis ehkä vielä pääty tähän. Mutta onko se enää mielenkiintoinen blogin kannalta, sitä en tiedä.

Kiitos kaikille kannustuksesta ja kiitos hoidosta! 

Saattaa olla, että olen kohta taas mieliharminanne, täysillä.