Harmaa, harmaampi

Syksy, värien aika. Vihreä vaihtuu keltaiseen, rävähtää punaiseksi, leikittelee oranssilla. Sammalmatto saa uudet värit. 

Polun varren pienen kaltion rannalla kasvoi kesemmällä hillaa, nyt siellä loistavat hillanlehdet kaikissa syysväreissä. 

Pieni koivu keimailee keltaisilla lehdillään, pihlajan marjat ja  lehdet ovat kuin kypsä viini.

Syksyn värien takana on harmaa. Surumielinen, vankka, arkinen harmaa. Se hohtaa hopeaa mättäälle pudonneissa oksissa, taittuu mustemmaksi kivien pinnalla, piiloutuu sammaleen syliin.

Raidat kiven pinnalla ovat kuin jakolinjat, jotka murtavat järkäleen palasiksi.

Rakka kertoo kiven elämästä, kestämisestä, hajoamisesta. Elämä on välillä kuin rakka: kulkija törmää kovaan kiveen, kestää harmaat päivät, jaksaa sittenkin järkäleiden yli.

Syksy on täynnä harmaita uutisia. Kilpailukyvyn, kannattavuuden, tulevaisuuden varalle tehtyjä päätöksiä, joiden poliittinen väri on ankean harmaa. Kiristetään sitä, korotetaan tätä, nostetaan sieltä, lasketaan täältä. Talouden säätely muistuttaa huonon räätälin sovitusta: linjaa ei löydy, vaikka aikaa ja neuloja kuluu. Harsimukset harittavat joka suuntaan, onko tavoitteena sama, yhtä huonosti istuva kuosi kaikille?

Harmaus on hahmoton tila, kuin sumu tunturijärven yllä syysaamuna. Vesi tiivistyy männyn neulasiin kyyneleiksi, jotka kuivuvat hitaasti. Ilma on puhdasta ja helppoa hengittää, päivän edetessä valo lisääntyy. Kirkkaina hetkinä tunturilta näkyy toiselle tunturille, tulevaisuus on sinisen metsän sylissä.  

Harmaista ajoista täällä on ennenkin menty läpi. Historia on kouluttanut kovalla kädellä. Harmaan kannon ytimestä versovat kirpeän katkerat marjat, luonnon jatkuvan uudistumisen merkit. Luonto elää syksyn sykliä, valo vähenee, illat tummuvat ja maa odottaa jo lunta. Harmaa, tumma, syvä syli on luonnonlaki, siinä missä kevään valo ja heleyskin.

Onko syksyn uutisten harmaus luonnonlaki vai itse aiheutettu olotila? Onko arjen ankaruus ohimenevä mielenliike vai pysyvä suhdanne, johon on vain sopeuduttava? Montako kesää, montako talvea? Kuinka lupaus noususta toteutuu, pienen ihmisen mittakaavassa?

Majesteettinen Kemi on uomassaan, etenee kohti merta, voima ja valta tyynen pinnan alla, valmiina luovuttamaan energiansa. Elämän virta, vahva ja voimakas. Harmaan pinnan lujuus, toivo.

Taivaan avaralle kannelle syttyvät tähdet ja kuu.

Runo on peruskallio

Riimiä rustasin

Runoa väkersin

Säkeissä sähläsin

Malliksi kelpuutin

Mestarin, toisenkin.

Jos osaisin helkyttää

Trokeita jäsentää

Kloonata Kalevalaa

Sointuja soinnuttaa.

Ammoista ammentaa

Taitoa, vaativaa!

Virsien värssyjä

Sielujen syvyyttä

Veisasi vanhemmat

Aakkoset oppivat

Sanoja tutkivat

Säveltä lauloivat

Tuskin runoiksi tunsivat.

Leinoa, Kiveä,

Viitaa ja Tynniä

Päästä en hyllystä

Luovu en niteistä

Mustapää mielessä

Läkkiseppä kai lähinnä.

Kampsujen herroilla

Oiva on Arvola

Selkosten sanoja tokka

Paulaharju ja Mukka

Rajaton maailma

Proosa kuin runoa.

Saksa on kaunista,

Sointuvaa sanontaa

Rilke kun sanoittaa.

Englannin alkeita

Vauhdittaa Dickinson

Riimini onneton

Kehuun ei yllä, ponneton.

Meriluoto käy sielua liki

Haavikon seurassa melkein on hiki.

Virtuoosi on Tiihonen

Ja tietysti Juice Leskinen.

Lapsille luettu Tiitiäinen

Hanhiemo aina on ykkönen.

Runojalkani lonksuu

ja onnahtaa riimit.

Onneksi on nämä kirjat,

Taidokkaat, fiinit.

Saa tarttua sanaan

Ja säkeeseen sointuvaan

Vaikka itse en aina onnistukaan.

Joku kysyi, luetaanko runoja vielä. Aina niitä on laulettu ja luettu. Me olemme sanan kansaa, kalevalaista juurta. Sana on peruskallio, ajatusten pohjavirta. Muinaisista savupirteistä ja kömmänöistä kirkkojen veisuuseen, arkkiveisuista räppiin. Peruskallio.

Taide ja taiteeksi havaittu

 Syyskesän taideanti, tässä. Enemmänkin olisi pitänyt ja voinut kokea ja käydä katsomassa, mutta aika on tunnetusti rajallinen hyödyke. Aivan niin kuin elämäkin. Onneksi alkuvauhtia saa Pekka Kainulaisen veistospuistosta.

Yksi tavoitteista oli käydä Sara Hildénin museossa Tampereella katsomassa Ron Mueckin hyperrealistisia veistoksia. Niistä oli ollut puhetta ja niistä olin lukenut mielipiteitä, usein skeptisiä, negatiivisuuden rajamaille asti. Mikä mies tämä Mueck on, kun saa fiksujen ihmisten tunteet pintaan?

Ennen kuin ehdittiin Mueckin luokse, oli polulla muutama muukin rasti.

Alkusoittona veistostaiteen rautaisannokselle oli vierailu Walter Runebergin veistoskokoelmassa, yhdessä sammattilaisten kanssa. Kipsipäät katselivat meitä museon hyllyiltä ja me katselimme niitä, joku ehkä mietti, tunsiko ketään kuvatuista suurmiehistä. Matkaoppaana, johon vasta matkan jälkeen tosissani tartuin, oli professori Lars Nyströmin ansiokas monografia. Sieltä löytyi myös juopunutta Silesiusta esittävä veistos. Juopunut Silesius on kahden toverinsa välissä, tyhjä pikari kädessään, matkalla jonnekin, ystäviensä armoilla. Nyström kirjoittaa teoksen vastaanotosta – taiteellista sommittelua, viimeistelyä ja työstämisen laatua kehuttiin, mutta aikalaisille tuotti vaikeuksia päättää, minne mestariteos sijoitettaisiin. Pitää kai lukea kirjaa uudelleen, sillä en vieläkään tiedä, onko tämä ehkä hieman ironinen veistos nähtävänä muuallakin kuin vain Porvoon kokoelmassa.

Ennen Tampereen vierailua käytiin Keravalla ja Helsingissä. Siis kotikaupungista kotikaupungin satamakaupunkiin – lyhytkin matka voi olla hämmentävä kokemus.

Niinä vuosina, jotka olemme Keravalla asuneet, kaupunkia on rakennettu ja laajennettu. Keskustan liiketalot, joiden hankaliin oviin alkuvuosien lastenvaunuvaiheessa tuskastuin, saivat rinnalleen uusia, helposti vaikka millaiselle kulkupelille avautuvia liiketaloja. Nyt iso osa näistä rakennelmista on päätetty purkaa ja tilalle tulee – niin, mitä? Uutta betonia melkein uuden betonin tilalle.

Keskustan hyväkuntoiset purkutalot on merkattu ja maalattu. Graffitiharrastajat ovat saaneet koristaa talojen seinät, tuloksena on hyvännäköisiä värejä ja rohkeita kuvioita. Aikanaan nämäkin taideteokset päätynevät vanhojen talojen hautausmaalle, sirpaleina. Mutta nähtävää riittää, toistaiseksi.

Lähellä asemaa oleva Galleria Allin talo on muuttanut ulkoasuaan. Puolalaissyntyinen, New Yorkissa asuva OLEK – Agatha Oleksiak on toteuttanut ympäristötaideteoksen tutulla tekniikalla. Pieni puutalo on peitetty pinkistä tekokuitulangasta virkatulla peitteellä, kuosi tuo mieleen kotoisat vuodepeitteet tai ikkunaverhot. 

Pinkki peitto on syntynyt yhteistyössä paikallisten virkkaajien ja pakolaisnaisten kanssa. Sanoma on humaani: jokaisella pitäisi olla oma koti. Samalla työ kunnioittaa naisten työtä. Pinkkiä taloa saadaan ihailla marraskuulle, mikäli materiaali kestää Keravan syyssäät.

Helsingissä elettiin Taiteiden yön alkutahteja. Taidetta täälläkin, merenalainen maailma konkretisoitui muovisuikaleista koottuihin hahmoihin. Valtamerien vihollinen on muovi. Iltavalaistuksessa emme kokonaisuutta nähneet, kuvien perusteella se on ollut vaikuttava.

Ja vihdoin, Sara Hildén!

Tampereen vuosina asioin muutaman kerran Hildénin kappakaupassa. Viimeinen ostos oli talvipoplari, jonka sisään mahduimme helposti yhdessä syntymättömän poikani ja myöhemmin tyttäreni kanssa. Laadukas takki, josta ei olisi hennonut luopua ollenkaan, vaikka se äitiysteltta olikin.

Ostoksilla käydessä mietti, olisiko Sara Hildén paikalla. Aina hän oli. Istui eteerisenä omassa tuolissaan, ei enää osallistunut kaupantekoon, mutta seurasi silmä tarkkana asiakasvirtaa. Kappakauppa oli arvostettu yritys. Kaupungin kallein, mutta myös laadukkain, se, josta löysi aina hakemansa. Sinne mentiin, jos muiden kauppojen tarjonnasta ei sopivaa saatu. Sellaisia kauppoja ei enää ole.

Toisen puolen tarkan liikenaisen elämästä täytti taide, moderni taide. Sara Hildén sai kokea kuinka hänen nimeään kantava taidemuseo rakennettiin ja avattiin Tampereen Särkänniemeen.

Rouva on poissa, mutta museo on edelleen kiinnostava, raikas ja kaunis. Tänä kesänä museon tiloissa on esillä Ron Mueckin veistoksia.

Luonnollisen tai yliluonnollisen kokoisia ihmishahmoja, ihokarvan tarkkuudella kuvattuja, hyperrealistisia veistoksia.

Äiti ja vastasyntynyt, ensimmäinen, hiukan hämmentynyt katsekontakti. Kaikki on vielä auki, napanuora sykkii.

Vastasyntynyt, hiukan verta ja kinaa ihollaan, silmät avautumassa kohti maailmaa. Elämä alkaa tästä, elämä ilman kohdun suojaa ja lämmintä.

Äiti kantamassa arjen taakkoja, lasta takin sisällä rinnallaan, ostoksia käsissään, katse väsyneenä, tumma takki ja järkevät kävelykengät. Ei glamouria, vaan arkea. 

Elämän illassa lepäävä pariskunta, iän harventamat hiukset ja pyylevöitynyt vartalo. Nuoruuden intohimo on lientynyt hiukan kömpelöksi hellyydeksi, tutuksi tunteeksi.

Ron Mueckin töitä voi olla aluksi vaikea hahmottaa taiteeksi. Se, että ne edustavat korkealuokkaista kädentaitoa ja osaamista, ei kukaan kiistäne.

Näyttelyn yhteydessä esitetään tunnin pituista videota, jossa näytetään, miten taiteilija rakentaa veistoksiaan. Ensin savesta muovaten, sitten, yhä suurempaan kokoon edeten, muovaillen, valaen, maalaten. Ellei tämä ole taitoa vaativaa taidetta, niin mikä sitten?   

Veistokset ovat tarkkoja, autenttisia. Niiden kaikki yksityiskohdat on tehty tarkasti, nekin, jotka jäävät vaatteiden alle piiloon. Isot veistokset voidaan kuljetuksen ajaksi purkaa osiin ja koota uudelleen, valmiista työstä ei saumoja erota.

Uransa aikana Ron Mueck on tehnyt 40 veistosta, Sara Hildénin taidemuseon näyttely on hänen ensiesiintymisensä Pohjoismaissa ja merkkitapaus.

Samaan tapaan kuin Runebergin Silesius-ryhmän kohdalla, voi tässäkin miettiä, minne nämä työt on tarkoitettu. Hyperrealistinen pariskunta täyttää museon ensimmäisen salin kokonaan, muutkin veistokset ovat saaneet kiitettävästi tilaa ympärilleen. Tilaa ne tarvitsevatkin. Julkista tilaa?

Muutaman viikon aikana nähdyt teokset ovat kaikki modernia taidetta. Osa tietoisesti lyhyen ajan iloksi toteutettuja, osa kestävämpiä. Vahvoja mielikuvia ne yhtä kaikki luovat.