Yksi tavoitteista oli käydä Sara Hildénin museossa
Tampereella katsomassa Ron Mueckin hyperrealistisia veistoksia. Niistä oli
ollut puhetta ja niistä olin lukenut mielipiteitä, usein skeptisiä,
negatiivisuuden rajamaille asti. Mikä mies tämä Mueck on, kun saa fiksujen
ihmisten tunteet pintaan?
Ennen kuin ehdittiin Mueckin luokse, oli polulla muutama
muukin rasti.
Alkusoittona veistostaiteen rautaisannokselle oli vierailu
Walter Runebergin veistoskokoelmassa, yhdessä sammattilaisten kanssa. Kipsipäät
katselivat meitä museon hyllyiltä ja me katselimme niitä, joku ehkä mietti,
tunsiko ketään kuvatuista suurmiehistä. Matkaoppaana, johon vasta matkan
jälkeen tosissani tartuin, oli professori Lars Nyströmin ansiokas monografia.
Sieltä löytyi myös juopunutta Silesiusta esittävä veistos. Juopunut Silesius on
kahden toverinsa välissä, tyhjä pikari kädessään, matkalla jonnekin, ystäviensä
armoilla. Nyström kirjoittaa teoksen vastaanotosta – taiteellista sommittelua,
viimeistelyä ja työstämisen laatua kehuttiin, mutta aikalaisille tuotti
vaikeuksia päättää, minne mestariteos sijoitettaisiin. Pitää kai lukea kirjaa
uudelleen, sillä en vieläkään tiedä, onko tämä ehkä hieman ironinen veistos
nähtävänä muuallakin kuin vain Porvoon kokoelmassa.
Ennen Tampereen vierailua käytiin Keravalla ja Helsingissä.
Siis kotikaupungista kotikaupungin satamakaupunkiin – lyhytkin matka voi olla
hämmentävä kokemus.
Niinä vuosina, jotka olemme Keravalla asuneet, kaupunkia on rakennettu
ja laajennettu. Keskustan liiketalot,
joiden hankaliin oviin alkuvuosien lastenvaunuvaiheessa tuskastuin, saivat
rinnalleen uusia, helposti vaikka millaiselle kulkupelille avautuvia
liiketaloja. Nyt iso osa näistä rakennelmista on päätetty purkaa ja tilalle
tulee – niin, mitä? Uutta betonia melkein uuden betonin tilalle.
Keskustan hyväkuntoiset purkutalot on merkattu ja maalattu.
Graffitiharrastajat ovat saaneet koristaa talojen seinät, tuloksena on
hyvännäköisiä värejä ja rohkeita kuvioita. Aikanaan nämäkin taideteokset
päätynevät vanhojen talojen hautausmaalle, sirpaleina. Mutta nähtävää riittää,
toistaiseksi.
Lähellä asemaa oleva Galleria Allin talo on muuttanut
ulkoasuaan. Puolalaissyntyinen, New Yorkissa asuva OLEK – Agatha Oleksiak on
toteuttanut ympäristötaideteoksen tutulla tekniikalla. Pieni puutalo on
peitetty pinkistä tekokuitulangasta virkatulla peitteellä, kuosi tuo mieleen kotoisat
vuodepeitteet tai ikkunaverhot.
Pinkki peitto on syntynyt yhteistyössä
paikallisten virkkaajien ja pakolaisnaisten kanssa. Sanoma on humaani:
jokaisella pitäisi olla oma koti. Samalla työ kunnioittaa naisten työtä. Pinkkiä
taloa saadaan ihailla marraskuulle, mikäli materiaali kestää Keravan syyssäät.
Helsingissä elettiin Taiteiden yön alkutahteja. Taidetta
täälläkin, merenalainen maailma konkretisoitui muovisuikaleista koottuihin
hahmoihin. Valtamerien vihollinen on muovi. Iltavalaistuksessa emme
kokonaisuutta nähneet, kuvien perusteella se on ollut vaikuttava.
Ja vihdoin, Sara Hildén!
Tampereen vuosina asioin muutaman kerran Hildénin
kappakaupassa. Viimeinen ostos oli talvipoplari, jonka sisään mahduimme helposti
yhdessä syntymättömän poikani ja myöhemmin tyttäreni kanssa. Laadukas takki,
josta ei olisi hennonut luopua ollenkaan, vaikka se äitiysteltta olikin.
Ostoksilla käydessä mietti, olisiko Sara Hildén paikalla.
Aina hän oli. Istui eteerisenä omassa tuolissaan, ei enää osallistunut
kaupantekoon, mutta seurasi silmä tarkkana asiakasvirtaa. Kappakauppa oli
arvostettu yritys. Kaupungin kallein, mutta myös laadukkain, se, josta löysi
aina hakemansa. Sinne mentiin, jos muiden kauppojen tarjonnasta ei sopivaa saatu.
Sellaisia kauppoja ei enää ole.
Toisen puolen tarkan liikenaisen elämästä täytti taide,
moderni taide. Sara Hildén sai kokea kuinka hänen nimeään kantava taidemuseo
rakennettiin ja avattiin Tampereen Särkänniemeen.
Rouva on poissa, mutta museo on edelleen kiinnostava, raikas
ja kaunis. Tänä kesänä museon tiloissa on esillä Ron Mueckin veistoksia.
Luonnollisen tai yliluonnollisen kokoisia ihmishahmoja,
ihokarvan tarkkuudella kuvattuja, hyperrealistisia veistoksia.
Äiti ja vastasyntynyt, ensimmäinen, hiukan hämmentynyt
katsekontakti. Kaikki on vielä auki, napanuora sykkii.
Vastasyntynyt, hiukan verta ja kinaa ihollaan, silmät
avautumassa kohti maailmaa. Elämä alkaa tästä, elämä ilman kohdun suojaa ja
lämmintä.
Äiti kantamassa arjen taakkoja, lasta takin sisällä
rinnallaan, ostoksia käsissään, katse väsyneenä, tumma takki ja järkevät
kävelykengät. Ei glamouria, vaan arkea.
Elämän illassa lepäävä pariskunta, iän harventamat hiukset ja
pyylevöitynyt vartalo. Nuoruuden intohimo on lientynyt hiukan kömpelöksi
hellyydeksi, tutuksi tunteeksi.
Ron Mueckin töitä voi olla aluksi vaikea hahmottaa taiteeksi.
Se, että ne edustavat korkealuokkaista kädentaitoa ja osaamista, ei kukaan
kiistäne.
Näyttelyn yhteydessä esitetään tunnin pituista videota, jossa
näytetään, miten taiteilija rakentaa veistoksiaan. Ensin savesta muovaten,
sitten, yhä suurempaan kokoon edeten, muovaillen, valaen, maalaten. Ellei tämä
ole taitoa vaativaa taidetta, niin mikä sitten?
Veistokset ovat tarkkoja, autenttisia. Niiden
kaikki yksityiskohdat on tehty tarkasti, nekin, jotka jäävät vaatteiden alle
piiloon. Isot veistokset voidaan kuljetuksen ajaksi purkaa osiin ja koota
uudelleen, valmiista työstä ei saumoja erota.
Uransa aikana Ron Mueck on tehnyt 40 veistosta, Sara Hildénin
taidemuseon näyttely on hänen ensiesiintymisensä Pohjoismaissa ja merkkitapaus.
Samaan tapaan kuin Runebergin Silesius-ryhmän kohdalla, voi
tässäkin miettiä, minne nämä työt on tarkoitettu. Hyperrealistinen pariskunta
täyttää museon ensimmäisen salin kokonaan, muutkin veistokset ovat saaneet
kiitettävästi tilaa ympärilleen. Tilaa ne tarvitsevatkin. Julkista tilaa?
Muutaman viikon aikana nähdyt teokset ovat kaikki modernia
taidetta. Osa tietoisesti lyhyen ajan iloksi toteutettuja, osa kestävämpiä.
Vahvoja mielikuvia ne yhtä kaikki luovat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti