keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Taide ja taiteeksi havaittu



 Syyskesän taideanti, tässä. Enemmänkin olisi pitänyt ja voinut kokea ja käydä katsomassa, mutta aika on tunnetusti rajallinen hyödyke. Aivan niin kuin elämäkin. Onneksi alkuvauhtia saa Pekka Kainulaisen veistospuistosta.

Yksi tavoitteista oli käydä Sara Hildénin museossa Tampereella katsomassa Ron Mueckin hyperrealistisia veistoksia. Niistä oli ollut puhetta ja niistä olin lukenut mielipiteitä, usein skeptisiä, negatiivisuuden rajamaille asti. Mikä mies tämä Mueck on, kun saa fiksujen ihmisten tunteet pintaan?

Ennen kuin ehdittiin Mueckin luokse, oli polulla muutama muukin rasti.

Alkusoittona veistostaiteen rautaisannokselle oli vierailu Walter Runebergin veistoskokoelmassa, yhdessä sammattilaisten kanssa. Kipsipäät katselivat meitä museon hyllyiltä ja me katselimme niitä, joku ehkä mietti, tunsiko ketään kuvatuista suurmiehistä. Matkaoppaana, johon vasta matkan jälkeen tosissani tartuin, oli professori Lars Nyströmin ansiokas monografia. Sieltä löytyi myös juopunutta Silesiusta esittävä veistos. Juopunut Silesius on kahden toverinsa välissä, tyhjä pikari kädessään, matkalla jonnekin, ystäviensä armoilla. Nyström kirjoittaa teoksen vastaanotosta – taiteellista sommittelua, viimeistelyä ja työstämisen laatua kehuttiin, mutta aikalaisille tuotti vaikeuksia päättää, minne mestariteos sijoitettaisiin. Pitää kai lukea kirjaa uudelleen, sillä en vieläkään tiedä, onko tämä ehkä hieman ironinen veistos nähtävänä muuallakin kuin vain Porvoon kokoelmassa.


Ennen Tampereen vierailua käytiin Keravalla ja Helsingissä. Siis kotikaupungista kotikaupungin satamakaupunkiin – lyhytkin matka voi olla hämmentävä kokemus.


Niinä vuosina, jotka olemme Keravalla asuneet, kaupunkia on rakennettu ja laajennettu. Keskustan liiketalot, joiden hankaliin oviin alkuvuosien lastenvaunuvaiheessa tuskastuin, saivat rinnalleen uusia, helposti vaikka millaiselle kulkupelille avautuvia liiketaloja. Nyt iso osa näistä rakennelmista on päätetty purkaa ja tilalle tulee – niin, mitä? Uutta betonia melkein uuden betonin tilalle.


Keskustan hyväkuntoiset purkutalot on merkattu ja maalattu. Graffitiharrastajat ovat saaneet koristaa talojen seinät, tuloksena on hyvännäköisiä värejä ja rohkeita kuvioita. Aikanaan nämäkin taideteokset päätynevät vanhojen talojen hautausmaalle, sirpaleina. Mutta nähtävää riittää, toistaiseksi.


Lähellä asemaa oleva Galleria Allin talo on muuttanut ulkoasuaan. Puolalaissyntyinen, New Yorkissa asuva OLEK – Agatha Oleksiak on toteuttanut ympäristötaideteoksen tutulla tekniikalla. Pieni puutalo on peitetty pinkistä tekokuitulangasta virkatulla peitteellä, kuosi tuo mieleen kotoisat vuodepeitteet tai ikkunaverhot. 


Pinkki peitto on syntynyt yhteistyössä paikallisten virkkaajien ja pakolaisnaisten kanssa. Sanoma on humaani: jokaisella pitäisi olla oma koti. Samalla työ kunnioittaa naisten työtä. Pinkkiä taloa saadaan ihailla marraskuulle, mikäli materiaali kestää Keravan syyssäät.


Helsingissä elettiin Taiteiden yön alkutahteja. Taidetta täälläkin, merenalainen maailma konkretisoitui muovisuikaleista koottuihin hahmoihin. Valtamerien vihollinen on muovi. Iltavalaistuksessa emme kokonaisuutta nähneet, kuvien perusteella se on ollut vaikuttava.


Ja vihdoin, Sara Hildén!

Tampereen vuosina asioin muutaman kerran Hildénin kappakaupassa. Viimeinen ostos oli talvipoplari, jonka sisään mahduimme helposti yhdessä syntymättömän poikani ja myöhemmin tyttäreni kanssa. Laadukas takki, josta ei olisi hennonut luopua ollenkaan, vaikka se äitiysteltta olikin.

Ostoksilla käydessä mietti, olisiko Sara Hildén paikalla. Aina hän oli. Istui eteerisenä omassa tuolissaan, ei enää osallistunut kaupantekoon, mutta seurasi silmä tarkkana asiakasvirtaa. Kappakauppa oli arvostettu yritys. Kaupungin kallein, mutta myös laadukkain, se, josta löysi aina hakemansa. Sinne mentiin, jos muiden kauppojen tarjonnasta ei sopivaa saatu. Sellaisia kauppoja ei enää ole.

Toisen puolen tarkan liikenaisen elämästä täytti taide, moderni taide. Sara Hildén sai kokea kuinka hänen nimeään kantava taidemuseo rakennettiin ja avattiin Tampereen Särkänniemeen.

Rouva on poissa, mutta museo on edelleen kiinnostava, raikas ja kaunis. Tänä kesänä museon tiloissa on esillä Ron Mueckin veistoksia.

Luonnollisen tai yliluonnollisen kokoisia ihmishahmoja, ihokarvan tarkkuudella kuvattuja, hyperrealistisia veistoksia.


Äiti ja vastasyntynyt, ensimmäinen, hiukan hämmentynyt katsekontakti. Kaikki on vielä auki, napanuora sykkii.


Vastasyntynyt, hiukan verta ja kinaa ihollaan, silmät avautumassa kohti maailmaa. Elämä alkaa tästä, elämä ilman kohdun suojaa ja lämmintä.


Äiti kantamassa arjen taakkoja, lasta takin sisällä rinnallaan, ostoksia käsissään, katse väsyneenä, tumma takki ja järkevät kävelykengät. Ei glamouria, vaan arkea. 


Elämän illassa lepäävä pariskunta, iän harventamat hiukset ja pyylevöitynyt vartalo. Nuoruuden intohimo on lientynyt hiukan kömpelöksi hellyydeksi, tutuksi tunteeksi.

Ron Mueckin töitä voi olla aluksi vaikea hahmottaa taiteeksi. Se, että ne edustavat korkealuokkaista kädentaitoa ja osaamista, ei kukaan kiistäne.
Näyttelyn yhteydessä esitetään tunnin pituista videota, jossa näytetään, miten taiteilija rakentaa veistoksiaan. Ensin savesta muovaten, sitten, yhä suurempaan kokoon edeten, muovaillen, valaen, maalaten. Ellei tämä ole taitoa vaativaa taidetta, niin mikä sitten?   

Veistokset ovat tarkkoja, autenttisia. Niiden kaikki yksityiskohdat on tehty tarkasti, nekin, jotka jäävät vaatteiden alle piiloon. Isot veistokset voidaan kuljetuksen ajaksi purkaa osiin ja koota uudelleen, valmiista työstä ei saumoja erota.

Uransa aikana Ron Mueck on tehnyt 40 veistosta, Sara Hildénin taidemuseon näyttely on hänen ensiesiintymisensä Pohjoismaissa ja merkkitapaus.


Samaan tapaan kuin Runebergin Silesius-ryhmän kohdalla, voi tässäkin miettiä, minne nämä työt on tarkoitettu. Hyperrealistinen pariskunta täyttää museon ensimmäisen salin kokonaan, muutkin veistokset ovat saaneet kiitettävästi tilaa ympärilleen. Tilaa ne tarvitsevatkin. Julkista tilaa?

Muutaman viikon aikana nähdyt teokset ovat kaikki modernia taidetta. Osa tietoisesti lyhyen ajan iloksi toteutettuja, osa kestävämpiä. Vahvoja mielikuvia ne yhtä kaikki luovat.



Ei kommentteja: