Yksiksenipä yskiskelen

Otsikko johtaa lievästi harhaan: yskiskelen jo ajoittain vähän vähemmän ja hillitymmin. Melkoisen miesmäistä meteliä tässä on tullut pidettyä. Röhinää ja rohinaa. Uuden vuosikerran kevätflunssa ei ole yhtään ladylike. Ja noin 25 % sen oireista on edelleen olemassa. Annetaan kenelle vaan, ilmaiseksi, jos ei muuten kelpaa.

Alkoiko se siitä, kun pulahdin aamu-uinnille Puulaan? Tai siitä, kun kävin isolla kirkolla ja koskin ovenkahvaa? Ruuhkajunastako tämä jäi liepeisiin? Hengittikö joku kohti kaupassa tai pankissa? Torilta se ei ole, kesätorin aamuna minulla oli jo tämä luomutuote hallussa, osittain piilevänä tosin.

Turha kai pohtia röhvellyksen ja krohinan alkuperää. Pitäisi pikemminkin olla iloinen siitä, että tässäkin iässä ja tällä elämänkokemuksella pystyy vielä elämään vaarallisesti ja altistumaan esimerkiksi kulkutaudeille. Mille muulle sitä voisi altistua? Hauskanpidolle? Korkokengillä kävelylle? Nuotin vierestä laulamiselle?

Ennen vanhaan oli tapana sanoa, että keuhkotautia on helppo sairastaa, sen ku yskii ja köhii ja on vaikjan näkööne. Kakaroita nauratti, taudin kokeneita ei. Nuoruus oli kai jonkinlainen tauti sekin, muistaakseni. Siitä on niin kauan. Ja se parani yllättävän nopeasti.

Kaikki hienot suunnitelmat ja aikataulut on muutama päivä sitten nollattu, tämä tiedoksi. Jos viikko sitten haaveilin, että teen ja jaksan, kutsun kokoon ja virittelen. Nyt haaveilen, että jaksaisin edes nämä välttämättömät. On jäänyt komeron stailaus ja nurkkien puunaus vähemmälle. No, ei ne sotkut ennenkään ole omin lupinsa meiltä minnekään häipyneet.

Onneksi on virtuaalikaverina Saimaannorppa. Muistutamme toisiamme. Molemmat laiskanpulskeita ja hiukan harmaantuneita. Molemmilla kömpelöt liikeradat ja loputon kärsivällisyys, voi vain lojua paikoillaan. Silloin, kun norppa on retkillään, katselen, miten aallot hakkaavat kiveä, linnut vierailevat statisteina ohjelmassa ja sade kirjoo järven pintaa. Yöllä loistaa kuu, mutta mitään muuta ei näy. Norppa päihittää neuvostoelokuvatkin hitaudessa, mutta on loistavaa viihdettä puolikuntoisille mummoille.

Kun kaverit sanovat, älä sure, kyllä se pian ohi menee, kun vaan jaksat sairastaa. Taitavat olla oikeassa, ärhäkkää lajia, mutta talttuu kyllä.

Mitä ihmettä minä sitten käytän perukkeena, verukkeena ja selityksenä, kun on tullut oltua laiska?

Laitan tähän muutaman kukan. Ne ovat jo hiukan uloskukkineita, hajoaisivat varmaan, jos yskisi tai aivastaisi kohti, mutta ruudulla ne säilyvät. 

Tätä nuhanenää ei sitten kuvata.

Pieni kohtaaminen

Tulin kesäkeittiöstä terassille ja sinä olit siinä.  Kyykötit hiljaa ja päästit lähelle. Kylkesi kohoili hengityksen mukana, ihan hiljaa. 
Katselimme toisiamme, sinä nappisilmilläsi ja minä, juuri keittopaikan savuista tulleena. Jäljistä päätellen olit lentää tömähtänyt ikkunaa päin. Voi voi pientä laulajaa. 
Hetken kuluttua terhistyit ja katsoit uudelleen. Katselit, ja nousit vihdoin lentoon.

Näin sinut vielä, kun olit asettunut koivun rungolle lepäämään. Sitten siipesi kantoivat ja lensit vihreään lehtimetsään. 
Koivuissa on jo iso lehti, vaikka juhannukseen on reilu kuukausi. Silloin sinä olet jo iso lintu, toivon niin. Hyvää kesää, tavataan ensi kerralla iloisemmissa merkeissä. 

Askel yli varjon

Elämä hyökyy maisemaan toukokuussa. Puiden vihreys on päivä päivältä runsaampi, aamutuulen havisuttama. Kaihonkukkien sini on peittänyt maan varjot ja kuivuneet lehdet.

Elämän hidas sykli on surullisten ja onnellisten päivien vuoroveden liikettä. Näinä valoisina päivinä sen huomaa. Sielu tavoittaa kohti iloa.

Kuka on virkannut pienen liinan? Se vilkuttaa puhtoisena kuin valkoinen - perhonen, kukka, lintu, muisto?

Surullisten aikojen muistot ovat tehneet pesää tupani nurkkiin, ne varjostavat niitä ajatuksia, jotka haluan tallettaa. Vanhojen esineiden varjot ovat kaivautuneet syvälle, jääneet tilaan. Eivät ne enää mitään lämmitä, niistä saa luopua.

On astuttava oman varjonsa yli, jotta pääsisi eteenpäin. On päästettävä irti niistä menneisyyden palasista, jotka ovat taakka ja hidaste.

1960-luvun isoja kuvioita. Painotekniikka kehittyi, tätä kutsuttiin rohkeaksi. 

Me kiinnitämme elämyksemme tavaroihin. Eikä muistaminen kuitenkaan ole sidoksissa esineisiin, jos kosketus on hiipunut. Kaikki oleellinen pysyy kyllä tallessa. Kölnin tuomiokirkon pienoismalli, joka on paitsi pienoismalli, myös katastrofaalisen huono kynänteroitin, saa jäädä, koska se on pieni ja kompakti, mutta toisia matkamuistoja pidän kädessäni ehkä viimeisen kerran.

Kerään sylillisen valoverhoja ja vanhoja kankaita. Kierrätyslaatikkoon, vaikka lopullisin osoite lienee jätevoimalan uuni. Päätän olla ajattelematta liian pitkälle. Pesen pitsejä, tuuletan, pesen vanhoja kankaita, mankeloin, hyväksyn, hylkään. 

Teen inventaaria kuluneiden, haalistuneiden ja haurastuneiden välillä, vaikka tiedän sen turhaksi: näille ei ole enää uutta elämää minun luonani, jossain muualla ehkä. Joitakin asioita ei vain voi tehdä virtaviivaisesti.

Maailma alkoi avautua. Pakkasin mekot ja esiliinat halpaan matkalaukkuun ja lähdin kesätöihin. Aikuisena ymmärsin, miksi äiti itki saattaessaan.

Päivän työn jälkeen tyhjää on tullut pieni sopukka, pölyä on joka puolella, vaikka olen tehnyt kaiken mahdollisen ulkona terassilla. Kaaos ei taltu, vaan leviää.

Suljen oven ja jätän epäjärjestyksen odottamaan. Kun avaan sen seuraavan kerran, minun on PAKKO. Hyvä. 

Minä niin tykkään kirjoittamisesta

Törmäsin lukijaan. Päivitettiin kuulumiset. Lukija kertoi lukevansa, mutta myös itse tykkäävänsä kirjoittamisesta. Hyvä juttu. Onnea, lukijani.

Minäkin tykkään. Enkä aina osaa olla kirjoittamatta. 

Juuri nyt, rakas lukijani, luet tekstiä, jonka tekeminen on hetkittäin tuottanut jopa iloa.

Kirjoittaminen on hitaan mielen luontevaa kommunikaatiota. Jos ei puhetilanteessa löydä sopivaa sanaa, blogiin päästyä se pullahtaa pintaan. Kirjoittaminen sopii siksi myös ujolle ja napakoihin heittoihin harjaantumattomalle. 

Paperi tai kuvaruutu jaksaa oikeaa sanaa odottaa, eikä ole ajankulusta moksiskaan. Ja sanan voi ottaa pois ja vaihtaa parempaan, niin monta kertaa kuin haluaa. Osumatarkkuus paranee kerta kerralta.

Eikä lukija vielä tässä vaiheessa väitä vastaan, sillä lukija ja kirjoittaja ovat vielä hetken sama henkilö. Itsensä kanssa ei juuri tule riideltyä, vaikka siitä voisi joskus olla hyötyä.

Kirjoittaminen armahtaa verkkaista ajattelijaa.

Rakkaa, vaikeakulkuista.

Kirjoittaminen on täyttä tuskaa ja vaikerrusta. Kirjoittaminen antaa nostetta – ja vie oikean elämän tärkeiden asioiden ohi. Kirjoittaminen on pakoa todellisuudesta. Raukkamaista, todellakin.

Kirjoittaminen saa hartiat kivistämään, pään puristuksiin ja silmiin sahalaitoja. Järkevä syöminen ja juominen korvautuu kahvin yliannostuksella. Hyvinvointi rapistuu pahoinvoinniksi. Parhaiten auttaisi hiihtolenkki, mutta mistäs pälven aikaan latua otat?

Kirjoittaminen on puuduttavaa taistelemista. Kirjoittaja ansaitsee omaishoitajan tuekseen. Kirjoittaminen on toisinaan pelkkää energian tuhlausta. Kirjoittajan todellisuus voi olla tyly.

Kirjoittaminen on yhtä helppoa ja palkitsevaa kuin jos yrittäisi markkinoida lisää hiekkaa Saharaan.

Hämähäkin ja kasteen yhteinen viesti. 

Vain ihminen voi kirjoittaa, ainakin toistaiseksi, luulen niin. Kirjoittaa voi kynällä, koneella tai tietokoneella, mutta ei vain niillä. Kirjoittamista on hirteen veistetty puumerkki ja rakastetun nimi rantahiekalla, veteen piirretty viiva.

Se, miten kirjoitus on saatu aikaan, ei kerro mitään sisällön kyvystä kestää aikaa ja kritiikkiä. Eikä kaiken tarvitse olla ikuista ja ainutkertaista. Hyvä käyttöohje ei menesty yksilöllisyytensä, vaan yleispätevyytensä ansiosta.

Puoliälykäs puhelimenikin kuvittelee välillä tietävänsä asiat paremmin. Se vaihtaa mieluusti vähän oudomman sanan täyspöljään tavalliseen. On minullakin joskus ollut sellainen esimies, ei köyhä sanavarasto ole pelkästään koneiden etuoikeus.

Jos kaikki olisi ikuista ja ainutlaatuista, tukehtuisimme sanoihin.

Auringonlasku kirjoittaa väsymättä viestinsä ilta illan jälkeen, yhä uudelleen. 

Kirjoittaminen ei ole ammatti eikä sen aina edes pitäisi olla ammatti. Kirjoittaminen on ammattilaisen työväline. Työväline, jonka käyttäjällä pitää olla tavoite ja päämäärä. Kun tavoitteeseen pyritään kirjoittamisen keinoin, ammatillisuus alkaa vähitellen.

Lehtimies ei halua kirjoittaa, vaan välittää tärkeän viestin, vaikuttaa, koskettaa ja saada aikaan reaktion. 

Kirjailija haluaa kuvata laajan kehityskaaren, kertoa oman versionsa tarinasta, avata silmiä. Poliitikko, kauppamies, pappi, juristi – kaikki viestivät myös kirjoittamalla.

Ennen kuin aloittaa kirjoittamisen, pitää ajatella. Ajattelua on oltava enemmän kuin sanoja. Paras teksti on kuva: oikein rajattu ja riittävän pelkistetty.

Matkalla Nokkapellon nokkaan.

Kun kirjoittamisesta eräänä päivänä kuitenkin tulee ammatti, siitä tulee pitkä ammatti, enemmän kohtalo kuin työ. Parasta, täydellistä lausetta pitää hioa ja hakea koko elämän ajan.

Kirjoittaja joutuu yhä uudelleen kohtaamaan oman keskinkertaisuutensa. Joka väittää nauttivansa siitä, ei ole rehellinen eikä koskaan joutunut rehellisesti vastakkain oman keskinkertaisuutensa kanssa. 

Kritiikkiä on aina yhtä vaikea ottaa vastaan, myös itseltään. Oikeudenmukainen ja hyvä arvostelu voi kirvellä yhtä paljon kuin asiaton tölväisy. Onneksi aika opettaa erottamaan ne toisistaan. Myös pään sisällä.

Kirjoittajakouluista kaikkein tärkein on elämä.

Paikkarin torppa Sammatissa. Pihalla oli puu, johon pieni Elias kiipesi lukemaan.

Kirjojen kirjoittaminen mielletään joskus hienommaksi kuin artikkelien nysvääminen lehtiin tai rakkauskirjeiden sommittelu. Päiväkirja voi olla hienointa sanataidetta, vaikka se on yksityisintä viestintää. Kirjoittamisen lajeista ne, jotka ovat kovakantisimpia ja julkisimpia, ovat myös arvostetuimpia. Lopulta ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin välineiden välisiä eroavuuksia.

Huolimaton kieli tai huolimaton puhe tarttuvat helposti. Mikään teksti ei ole niin vähäarvoista, ettei sitä kannattaisi tehdä hyvin, viljellä hyvää äidinkieltä.

Ei ole väärin haluta kirjailijaksi ja kirjojen tekijäksi. On väärin olla kirjoittamatta silloin, jos genre tuntuu väärältä tai vähempiarvoiselta. Kaikki on tärkeää ja kaikesta voi oppia. Kirjoittajan pitää osata sukkuloida tyylien, lajien, kielien ja välineiden välillä, luoda kielikuvia ja kuvittaa. Kaikesta oppii.

On hyvä tuntea säännöt ja ohjeet. Vain silloin niistä voi päästää irti.

Gananderin sanakirja.

 Ei ole kirjoittamista kirjoittamisen vuoksi – tai tietysti on, mutta silloin on kyse kirjoittamisen näköisestä meditaatiosta tai kontemplaatiosta. Tärkeää, mutta ei laajemmin vaikuttavaa.

Kirjoittaminen on altistumista kilpailulle. Sellaisia tekstejä, jotka jo ilmestyessään ovat sensaatioita ja maailman valloittajia, syntyy edelleenkin, mutta niiden julkinen elinkaari lyhenee koko ajan. Jos ryhtyy kirjoittajaksi luodakseen uuden Romeon ja Julian, joutuu kovaan kisaan. Tarina on kerrottu tuhannesti ja taas tuhannesti.

Avaan ajatustani analogialla. Jos ihminen tykkää autolla ajamisesta, hän voi olla taksimies, rallikuski, palomies, jakeluauton kuljettaja tai myyntiedustaja. Useimmille ajaminen on väline. Huviajelu on huviajelua tai mökkitien ruuhkissa manailua.

Jokainen kirjoittaja on parantumaton optimisti. 

Kuvittelee saavansa aikaan suuria. Yhdellä tekstillä se onnistuu harvoin, kirjoittaminen on kärsivällisen puurtajan työtä.

Aalto, kärsivällinen. 

Tämä kansa on aina osannut ryhtyä runolle, seisahtua sanalle. Suomalainen virsikirja opetti rahvaan lukemaan ja laulamaan, antoi perustan runomitoille. Elias Lönnrot jatkoi siitä, mihin Mikael Agricola jäi. Aleksis Kivi teki edeltäjiensä saavutuksista suurta taidetta. Ja sitten tulivat Aho ja Leino, Waltari ja Linna, Canth ja Joenpelto, Tuuri ja Paulaharju, Ollikainen ja Kettu. Rohkeat kirjoittajat.

Suomalainen kulttuurihistoria on täynnä hyviä esimerkkejä siitä, miten kirjoittamalla voi saada aikaan jotain todella kestävää. Suomen kieli on ainutlaatuisen kaunis ja ilmaisuvoimainen, vaalikaamme sitä aarteena.

On uskallettava uskoa, että hyvän ilmaisun ja kielen puolesta kannattaa tehdä työtä. Hyvä teksti kantaa.

Tämä oli kolmassadasensimmäinen otsikkoni tässä blogissa. Tuskin se on viimeinen. Kuvitukseksi olen poiminut niitä otoksia, joista ole itse eniten pitänyt.

Lämmin kiitos kaikille lukijoille!