Minä niin tykkään kirjoittamisesta

Törmäsin lukijaan. Päivitettiin kuulumiset. Lukija kertoi lukevansa, mutta myös itse tykkäävänsä kirjoittamisesta. Hyvä juttu. Onnea, lukijani.

Minäkin tykkään. Enkä aina osaa olla kirjoittamatta. 

Juuri nyt, rakas lukijani, luet tekstiä, jonka tekeminen on hetkittäin tuottanut jopa iloa.

Kirjoittaminen on hitaan mielen luontevaa kommunikaatiota. Jos ei puhetilanteessa löydä sopivaa sanaa, blogiin päästyä se pullahtaa pintaan. Kirjoittaminen sopii siksi myös ujolle ja napakoihin heittoihin harjaantumattomalle. 

Paperi tai kuvaruutu jaksaa oikeaa sanaa odottaa, eikä ole ajankulusta moksiskaan. Ja sanan voi ottaa pois ja vaihtaa parempaan, niin monta kertaa kuin haluaa. Osumatarkkuus paranee kerta kerralta.

Eikä lukija vielä tässä vaiheessa väitä vastaan, sillä lukija ja kirjoittaja ovat vielä hetken sama henkilö. Itsensä kanssa ei juuri tule riideltyä, vaikka siitä voisi joskus olla hyötyä.

Kirjoittaminen armahtaa verkkaista ajattelijaa.

Rakkaa, vaikeakulkuista.

Kirjoittaminen on täyttä tuskaa ja vaikerrusta. Kirjoittaminen antaa nostetta – ja vie oikean elämän tärkeiden asioiden ohi. Kirjoittaminen on pakoa todellisuudesta. Raukkamaista, todellakin.

Kirjoittaminen saa hartiat kivistämään, pään puristuksiin ja silmiin sahalaitoja. Järkevä syöminen ja juominen korvautuu kahvin yliannostuksella. Hyvinvointi rapistuu pahoinvoinniksi. Parhaiten auttaisi hiihtolenkki, mutta mistäs pälven aikaan latua otat?

Kirjoittaminen on puuduttavaa taistelemista. Kirjoittaja ansaitsee omaishoitajan tuekseen. Kirjoittaminen on toisinaan pelkkää energian tuhlausta. Kirjoittajan todellisuus voi olla tyly.

Kirjoittaminen on yhtä helppoa ja palkitsevaa kuin jos yrittäisi markkinoida lisää hiekkaa Saharaan.

Hämähäkin ja kasteen yhteinen viesti. 

Vain ihminen voi kirjoittaa, ainakin toistaiseksi, luulen niin. Kirjoittaa voi kynällä, koneella tai tietokoneella, mutta ei vain niillä. Kirjoittamista on hirteen veistetty puumerkki ja rakastetun nimi rantahiekalla, veteen piirretty viiva.

Se, miten kirjoitus on saatu aikaan, ei kerro mitään sisällön kyvystä kestää aikaa ja kritiikkiä. Eikä kaiken tarvitse olla ikuista ja ainutkertaista. Hyvä käyttöohje ei menesty yksilöllisyytensä, vaan yleispätevyytensä ansiosta.

Puoliälykäs puhelimenikin kuvittelee välillä tietävänsä asiat paremmin. Se vaihtaa mieluusti vähän oudomman sanan täyspöljään tavalliseen. On minullakin joskus ollut sellainen esimies, ei köyhä sanavarasto ole pelkästään koneiden etuoikeus.

Jos kaikki olisi ikuista ja ainutlaatuista, tukehtuisimme sanoihin.

Auringonlasku kirjoittaa väsymättä viestinsä ilta illan jälkeen, yhä uudelleen. 

Kirjoittaminen ei ole ammatti eikä sen aina edes pitäisi olla ammatti. Kirjoittaminen on ammattilaisen työväline. Työväline, jonka käyttäjällä pitää olla tavoite ja päämäärä. Kun tavoitteeseen pyritään kirjoittamisen keinoin, ammatillisuus alkaa vähitellen.

Lehtimies ei halua kirjoittaa, vaan välittää tärkeän viestin, vaikuttaa, koskettaa ja saada aikaan reaktion. 

Kirjailija haluaa kuvata laajan kehityskaaren, kertoa oman versionsa tarinasta, avata silmiä. Poliitikko, kauppamies, pappi, juristi – kaikki viestivät myös kirjoittamalla.

Ennen kuin aloittaa kirjoittamisen, pitää ajatella. Ajattelua on oltava enemmän kuin sanoja. Paras teksti on kuva: oikein rajattu ja riittävän pelkistetty.

Matkalla Nokkapellon nokkaan.

Kun kirjoittamisesta eräänä päivänä kuitenkin tulee ammatti, siitä tulee pitkä ammatti, enemmän kohtalo kuin työ. Parasta, täydellistä lausetta pitää hioa ja hakea koko elämän ajan.

Kirjoittaja joutuu yhä uudelleen kohtaamaan oman keskinkertaisuutensa. Joka väittää nauttivansa siitä, ei ole rehellinen eikä koskaan joutunut rehellisesti vastakkain oman keskinkertaisuutensa kanssa. 

Kritiikkiä on aina yhtä vaikea ottaa vastaan, myös itseltään. Oikeudenmukainen ja hyvä arvostelu voi kirvellä yhtä paljon kuin asiaton tölväisy. Onneksi aika opettaa erottamaan ne toisistaan. Myös pään sisällä.

Kirjoittajakouluista kaikkein tärkein on elämä.

Paikkarin torppa Sammatissa. Pihalla oli puu, johon pieni Elias kiipesi lukemaan.

Kirjojen kirjoittaminen mielletään joskus hienommaksi kuin artikkelien nysvääminen lehtiin tai rakkauskirjeiden sommittelu. Päiväkirja voi olla hienointa sanataidetta, vaikka se on yksityisintä viestintää. Kirjoittamisen lajeista ne, jotka ovat kovakantisimpia ja julkisimpia, ovat myös arvostetuimpia. Lopulta ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin välineiden välisiä eroavuuksia.

Huolimaton kieli tai huolimaton puhe tarttuvat helposti. Mikään teksti ei ole niin vähäarvoista, ettei sitä kannattaisi tehdä hyvin, viljellä hyvää äidinkieltä.

Ei ole väärin haluta kirjailijaksi ja kirjojen tekijäksi. On väärin olla kirjoittamatta silloin, jos genre tuntuu väärältä tai vähempiarvoiselta. Kaikki on tärkeää ja kaikesta voi oppia. Kirjoittajan pitää osata sukkuloida tyylien, lajien, kielien ja välineiden välillä, luoda kielikuvia ja kuvittaa. Kaikesta oppii.

On hyvä tuntea säännöt ja ohjeet. Vain silloin niistä voi päästää irti.

Gananderin sanakirja.

 Ei ole kirjoittamista kirjoittamisen vuoksi – tai tietysti on, mutta silloin on kyse kirjoittamisen näköisestä meditaatiosta tai kontemplaatiosta. Tärkeää, mutta ei laajemmin vaikuttavaa.

Kirjoittaminen on altistumista kilpailulle. Sellaisia tekstejä, jotka jo ilmestyessään ovat sensaatioita ja maailman valloittajia, syntyy edelleenkin, mutta niiden julkinen elinkaari lyhenee koko ajan. Jos ryhtyy kirjoittajaksi luodakseen uuden Romeon ja Julian, joutuu kovaan kisaan. Tarina on kerrottu tuhannesti ja taas tuhannesti.

Avaan ajatustani analogialla. Jos ihminen tykkää autolla ajamisesta, hän voi olla taksimies, rallikuski, palomies, jakeluauton kuljettaja tai myyntiedustaja. Useimmille ajaminen on väline. Huviajelu on huviajelua tai mökkitien ruuhkissa manailua.

Jokainen kirjoittaja on parantumaton optimisti. 

Kuvittelee saavansa aikaan suuria. Yhdellä tekstillä se onnistuu harvoin, kirjoittaminen on kärsivällisen puurtajan työtä.

Aalto, kärsivällinen. 

Tämä kansa on aina osannut ryhtyä runolle, seisahtua sanalle. Suomalainen virsikirja opetti rahvaan lukemaan ja laulamaan, antoi perustan runomitoille. Elias Lönnrot jatkoi siitä, mihin Mikael Agricola jäi. Aleksis Kivi teki edeltäjiensä saavutuksista suurta taidetta. Ja sitten tulivat Aho ja Leino, Waltari ja Linna, Canth ja Joenpelto, Tuuri ja Paulaharju, Ollikainen ja Kettu. Rohkeat kirjoittajat.

Suomalainen kulttuurihistoria on täynnä hyviä esimerkkejä siitä, miten kirjoittamalla voi saada aikaan jotain todella kestävää. Suomen kieli on ainutlaatuisen kaunis ja ilmaisuvoimainen, vaalikaamme sitä aarteena.

On uskallettava uskoa, että hyvän ilmaisun ja kielen puolesta kannattaa tehdä työtä. Hyvä teksti kantaa.

Tämä oli kolmassadasensimmäinen otsikkoni tässä blogissa. Tuskin se on viimeinen. Kuvitukseksi olen poiminut niitä otoksia, joista ole itse eniten pitänyt.

Lämmin kiitos kaikille lukijoille!