Ensimmäisenä tulee nauru

Muistoja on monta. Ensimmäiset vuodet, pihat, leikit. Se talo harjun kupeessa, johon te ensin muutitte, seuraava koti Tyttölässä. Ja sitten Kankaantakana, sekin talo on vielä. Ja kuinka teitä oli kolme poikaa ja naapurin tenavat ja kaikki. Ja keltainen Retukissa ja sen jälkeen Mai, joka oli valkoinen.

Ja tietysti valkoinen talo, yläkerta ja alakerta. Isot kaksinkertaiset ikkunat, joista keväällä otettiin tuplat pois. Alakerran keittiö, joka oli koko pihapiirin valvomo ja hermokeskus. Mustat autot, joiden kyydissä saattoi päästä Halliin, Sandbergille tai Pirkkalan kauppaan, joskus Tirkkoselle. Jos oli kiltisti, nimittäin.

Me piirsimme ja piirsimme ja rakentelimme palikoista ja muovailimme mustanharmaaksi sekoittuneesta vahasta ukkeleita ja keräsimme kiviä ja rojua ja siitä tuli pieniä maailmoja. Me lojuimme kirjahyllyn vieressä ja katselimme  kirjoista luontokuvia ja kinastelimme siitä, miten hienot amerikkalaiset nimet olisi pitänyt ääntää. Joskus päästiin elokuviin ja joskus teatteriin.

Puro, jonka kivillä pompittiin, takapiha, joka ei ollut takapiha vaan joku muu paikka maapallolla ja iso keinu oli juna ja lentokone tai joku. Alusta, jossa oli kellarit ja puuvarasto, sauna ja pieni työnurkka, jossa isät kerran rakensivat puisen telineen koiria varten. Se oli pelottava, sillä siinä koiria voitiin leikata.

Muistan, miltä teillä tuoksui. Erilaiselta. Puhtaalta, mutta myös joltakin muulta, isäsi työvälineiden desinfiointiaineelta tai navetassa käyneiden kaupunkivaatteiden tuoksulta.

Sitten on ja oli Ikaa. Loputon hiekkaranta, järvi, pieni kapea laituri, kaukana vastarannalla kauppalan valot, niemenkärjessä juhannuskokko. Kaijan huone saunarakennuksessa, vanhan huvilan pitsiverhoiset makuukamarit ja iso kuisti, jolle kokoonnuttiin. Syötiin hyvin, juotiin kahvia ja pelattiin maijaa. Ja aikuiset pelasivat maijaa sittenkin, kun me olimme jo juosseet pihalle leikkimään. Astiat pestiin valkoisessa keittiössä puhtaalla järvivedellä ja kaivovedelle oli erikseen emaliämpärit. Vasta nyt olen tajunnut, että Ikaassa ei silloin ollut vesijohtoa eikä sähköä. Niiden puuttumista ei koskaan huomannut, ruokatavarat säilyivät komeassa kivikellarissa moitteettomasti, maitokannut ja muut.

Aikuisina me muutimme erilleen, tapasimme harvemmin. Kun sinun kuviasi alkoi olla lehdissä, minä olin ylpeä. Kun pidit taidenäyttelyn, minä olin ylpeä. Hei, me tunnetaan jo lapsesta asti, me ollaan kavereita. Lapset syntyivät, kummankin perheeseen suunnilleen samaan aikaan, lapset kasvoivat ja tiedän, että teillä oli onnellinen perhe. Olen siitä iloinen.

Muistoja on monta. Mutta kun muistan sinua, ensimmäisenä tulee aina mieleen nauru, sydämellinen, lämmin, ainutlaatuinen.

Olisi kiva taas muistella, millaista oli, ennen. Koska vain me tiedämme kaikki vanhat jutut tarkalleen. Olisi siinä monta naurua taas.

Hannu Teriön muistonäyttely Nokian taidetalossa 29.10.-21.11.2014. Avoinna ti-to 11-18, pe ja su 11-16, ma ja la suljettu. Näyttelyyn on vapaa pääsy.  Tervetuloa.

Kirjoittaminen, taide ja taito

Maailma on täynnä värejä sävyjä, kiiltoja, himmennyksiä, liukuvärejä, preeglauksia ja metallihohtoja. Silti: ytimessä on musta ja valkoinen.

Kun haluaa kirjoittaa niin, että lukijan sydän hypähtää ja lyö tyhjää, pelkät sanat valkoisella paperilla riittävät. Miten lohdullista, ajattelen ensin. Miten julman vaativaa ja kunnianhimoa kysyvää, ajattelen sitten. 

Sitä suoramarkkinointigurujen suosimaa keltaista nuoltakaan ei siis tarvitse piirtää, jos sanoissa on kyllin. Puhumattakaan tekopirteistä reunahuomautuksista tai harkitun huolettomista alleviivauksista, uskokaa vaikka.

En alleviivaa kirjoja. Himmeällä lyijykynällä saatan omaan kirjaan tehdä merkinnän, jos se on ehdottoman välttämätön. Yleensä ei ole. Käytän valkoisia, viivallisia kortteja, joita pudottelen tärkeiden kohtien merkiksi. Kun luen aikojen päästä uudelleen, kortitkin saattavat pudota eri paikkoihin. En halua kirjoittaa samaa juttua kuin kerran. Kun vien kirjat takaisin kirjastoon, nyhdän kortit pois. Vaikka minulla olisi maailman kaikki rahat käytettävissä, en voisi koskaan eikä mistään ostaa kaikkia tästä maailmasta loppuunmyytyjä kirjoja, kirjasto olkoon siis vastakin ikuinen ystäväni. Sitä paitsi, minne ne mahtuisivat? Minne sitten siirtäisin kirjani?

Se, mitä sanotaan ja kirjoitetaan näkyviin, on tärkeää. Se, mitä ei sanota, on yhtä oleellista, mutta vaikeammin luettavaa. Siksi pitäisi jaksaa lukea tarkkaan. Taustatietoa ei koskaan ole tarpeeksi eikä koskaan liikaa. Kansakunnalla on kipeät vuotensa, arpensa ja niin on jokaisella meistä, joka on elänyt aikuiseksi ja aikuisena. Kaikesta ei ole yhtä helppo puhua.

On luvallista ja oikein kirjoittaa kauniille paperille käsin, musteella. Aika tummentaa musteet ja lopulta on vain musta ja kellastunut valkoinen.

Kuulakärkikynän jälki on silloin jo monesta muistiinpanosta haihtunut, halpa printtipaperi haurastunut, lämpökopiopaperi ei aina edes muistuta paperia. Muistattehan ensimmäiset faksit ja niiden paperirullat – ai ette, ei se mitään, ette ole menettäneet mitään. Tai ehkä sittenkin sen, että usko siihen, että kaikki uusi on aina edellistä parempaa, on usein vain hyvin markkinoitu harhaluulo.

Yli sata vuotta vanha lumppupaperi toimii yhä, vaikka käsialaa ei enää ole helppo lukea. Käsinkirjoitettu asiakirja on muuttunut taidonnäytteestä taideteokseksi. Kun sitä pitää kädessään, tuntee kosketuksen, joka elää, vaikka kirjoittaja on poissa. 

Samanlaiseen hurmioon ei todennäköisesti vie ketään monistettu, soveltuvin osin kynällä täytetty muistutuskirje. Tai sitten varhainen xerologia tekee comebackin – ja kuka sitä haluaa vapaaehtoisesti enää kokea. Yksi kerta riitti. Monistettuja courierilla tai comic sansilla kirjoitettuja puujalkavitsejä, mikä ihme niissäkin nauratti?

Talviaika on alkanut ja vuodenajoista mustavalkoisin on kohta täällä. Värit hiipuvat ja valo tulee matalalta, lähes maan tasalta. Pohjoisessa luonto kuittaa talviaikatemppuilun sammuttamalla auringon muutamaksi viikoksi kokonaan. Miten voi nousta auringon kanssa samaan aikaan, jos päivä on vain viiru etelätaivaalla? Tai ehkä juuri silloin onkin helppo nousta auringon kanssa?

Väkevää, mustavalkoista proosaa on pino odottamassa. Kirjamessuilta hartiat kipunoiden kannettua. Kyllä tämä tästä.

Rajapinta

Tämä aika on rajapintaa.

Rajapinta on hetkessä jään ja vapaan veden välillä, kun yöllä siirrytään kylmään.

Rajapinta on liukas ja petollinen, kun pakkanen luo mustan jään.

Rajapinta on hiusviiva syksyn ja talven taitekohdassa.

Vähitellen jähmettyvä aaltoliike, jossa aina seuraava aalto on edellistä hiljaisempi ja kohmeisempi.

Syyspäivän tasaus, syysajan alku, pyhäinpäivä. Kalenteri on täynnä päiviä, joista joku alkaa ja loppuu. Otetaan suuntia ja kiintopisteitä juhlaan, tavoitellaan jotakin. 

Ja jonakin päivänä et voi vain lähteä maailmaan, vaan joudut ensin varustautumaan, pukeutumaan, valmistelemaan. Ulkona voi olla kylmää, pimeää ja arvaamatonta. Kesän ihana taantuma paljasjalkaiseen lapsuuteen nollautuu ja muuttuu aikuisuudeksi, jossa on otettava vastuu. Huolehdittava huomisen lämmöstä.

Rajapinnalla teksti hakee hahmoaan. Pakenenko faktoihin, tavoitanko tunnetta, onko minun edes mahdollista tavoittaa ajatuksia? Ihmiset ovat aina samoja eivätkä kuitenkaan ole – jokaisella on oma maailmansa sisällään, sielu.

Olen matkalla, ikkunan ääressä, hyvä työlamppu tukenani. Kaukana kitkuisesta, nopeasti hiipuvasta päreestä, savuavasta kynttilästä. Pimeän ja hämärän rajapinnat leikkautuvat yhdellä kädenliikkeellä. Matka toisiin todellisuuksiin vie silti aikaa.

Katselen kirjoittamaani otsikkoa.

Yhtäkkiä huomaan, että Rajapinta voisi olla vaikka intialainen paikannimi.

Irrallinen sana, kirjainjono, vailla kontekstiä, valmiina assosioitumaan siihen, mikä lukijalle on lähinnä. Niin että tekstistä voisi lukea sen, mikä on sydäntä lähinnä.

Jospa voisikin singota maailmaan sanan, joka olisi lämmin ja merkityksellinen monelle ihmiselle, jokaiselle omalla tavallaan. Voisi antaa lahjaksi elämyksen, tärkeän hetken. Rajapinta. Äiti. Kotiseutu. Lapsi. Rakastettu. 

Mikä on sinun sanasi?

Huonosti suunniteltu!

Olen huonosti suunniteltu, vanhanaikaisen mallinen ihminen.

Omistan vain kaksi kättä. Tarpeen olisivat Huovisveikon lanseeraamat välikädet, erityisesti näin syksyllä ja joulun alla. Tavallisella vanhanmallisella mummelillakin pitää nykyään kaupungilla liikkuessaan olla käsillä kauppakassi ja käsilaukku, matkapuhelin ja sitten vielä sateenvarjo, jota yksi käsi pitää ylhäällä ja se käsi on silloin ihan toistaitoinen muuhun käyttöön.

Ennen oli yksi käsi koiranhihnassa, yksi hoiteli kakkapusseja ja sitten olisi vielä pitänyt olla oma erillinen käsi sateenvarjolle ja puhelimelle. Enää ei ole sinne tänne sinkoilevaa vilkasta pikkukoiraa, mutta käsien riittämättömyys ei silti ole helpottanut.

Meillä mökillä on vesikanisteri, joka ilmeisesti on tehty uudenajan ihmiselle, kolmikätiselle. Korkkia pitää kiertää ja työntää, mikä vaatii kahden käden voimat, kolmas käsi pitelee mukia, johon vesi lorotetaan. Kiinnitimme tämän huippudesignin tuotoksen huussin seinään käsienpesupaikalle ja hankimme uuden, suomalaisen vesikanisterin tilalle. Se toimii yhdellä otteella, toinen käsi vapautuu mukin pitelyyn. Eikä tippaakaan mene hukkaan. Vesijohtovesi on arvokasta silloin, kun se on kanisterissa ja muutaman kilometrin päästä kuljetetaan.

Eikä vesikanisteri suinkaan ole ainoa esimerkki. Vaikka pieniä lapsia ei talossa ole, joissakin mömmöissä lapsiturvakorkki on ainoa vaihtoehto. Silloin pitää kiertää ja työntää, vääntää ja puristaa. Lapsiturvakorkilliset purkit ja prönttöset onneksi ovat aika pieniä, mutta silti, kolmas käsi…

Huovismummot kulkivat järven jäällä ja välikädet tikuttivat vauhdilla sukkaa tai lapasta – tarpeen sekin olisi, näin myyjäisvalmistelujan vuodenaikana, kun tunnit loppuvat kokonaan.

Voi pientä talvikoiraa, muistoissa.

Tämä tarina EI OLE TOTTA

Terveysvirasto, Hoitunen, päivää!

Ai että pää irti? Ai että kainalossa? Siis kummassa kainalossa?

Saanko sosiaaliturvatunnuksen? Saanko MINÄ nyt kuitenkin ensin sen tunnuksen? Ai sekin on siinä päässä?

Niin että vasemmassa kainalossa? Ai sittenkin oikeassa? Tiedättekö te siis ollenkaan, mikä teitä vaivaa?

Oletteko kokeilleet Buranaa? Miksi ei? Oletteko kokeilleet kortisonivoidetta? Miksi ei, niitähän saa apteekista ilman reseptiäkin?

Kuulkaa nyt, ei meillä kukaan pääse suoraan lääkärille, minä ensin vähän kyselen tietoja tohtoria ja muuta varten.

Jaa että osaatte kyllä itsekin kertoa ja että tohtori näkee vian kyllä, jos pääsee katsomaan, uskokaa nyt, kyllä me tarvitsemme esitietoja.

Jospa minä nyt ohjaan teidät terveydenhoitajalle, niin hän voi sitten katsoa mikä teitä vaivaa ja kerätä esitiedot. Jos tämä onkin vaan sellainen kosmeettinen vaiva. Hän sitten ohjaa lääkärille jos katsoo aiheelliseksi.

Päivää, minä olen terveydenhoitaja Pipinen.

Niin näyttää todellakin siltä, että teillä on pää irti. Älkää nyt koko ajan siirrelkö sitä kainalosta toiseen, minä en näe sitä kunnolla.

Täytyy teidän varmaan mennä lääkärille. Vastaanottohuone B ovi 25 tohtori tulee heti ja ottaa teidät vastaan, istukaa vaan odottamaan.

Niin, tohtorilla tuntuu juuri nyt olevan kiirettä, mutta kyllä hän sieltä tulee.  Vai niin, no mutta tohtori meni juuri syömään, siinä voi vähän mennä aikaa. Täytyyhän sitä tohtorienkin syödä, kyllä te ymmärrätte. Odottakaa nyt vaan rauhassa… No mutta sieltä se meidän tohtori jo tuleekin… Hänellä on enää muutama asiakas ennen teitä…

Ai että kuka vaan tohtori kelpaa? Kyllä te kuulutte juuri tämän tohtorin alueeseen. Ette kai te sentään tuon pään kanssa ole muuttanut?

Ai että te olette mielestänne potilas? Kuulkaa nyt kun me olemme edistyksellisiä ja kutsumme kaikkia asiakkaiksi. Se on kunnioittavampaakin, eikö vain?

Jaa että te haluatte vain hoitoa? Kyllä te saatte, onhan teiltä jo otettu kaikki tiedotkin.

Jaa että kolme tuntia on jo mennyt. No mutta kuulkaa kyllä meillä on täällä kiirettä ihan koko ajan… Odottakaa nyt vaan kaikessa rauhassa…

Tämä tarina ei tietenkään ole tosi. Ei tunnu uskottavalta, ei huvita eikä naurata. Oikeastaan olisi pitänyt laittaa roskakoriin mokoma jaaritus. Noloa.  

Kaikki samankaltaisuudet todellisuuden kanssa ovat sattumanvaraisia eivätkä tahallisia. Jos olen kirjoittanut väärin, kysykää, mitä mieltä todellisuus on. Sekönd öupiniön.

Otsikkokuvakin on ihan väärästä jutusta.